perjantai 25. heinäkuuta 2014

Tuttien hautuumaa


Seurasaaresta löytyi muuten yllättävä paikka, tuttien hautuumaa. Ainakin kymmenen tuttia nökötti yksinään tien reunassa lyhtypylvään alla. Mitä ihmettä?
 Hetken jo hämmennyin ja ihmettelin mikä ihmeen lestadiolaisperheen tuttihukkareki tämä on oikein ollut, kunnes tajusin. 

Tämähän on tuttien uhrausalttari Tästä tutit hakee oravaäiti, pienille poikasilleen. 

Aika klassinen huijaus! Täytyy pistää korvantaa, kun asia tulee ajankohtaiseksi. Tutit viedään Seurasaaren orvavauvoille.

torstai 24. heinäkuuta 2014

Vaarilla on saari ja niin ees päin kesätekemisiä

Seurasaaressa aivan liian lähellä oravaa (minun makuuni)

Ollaan oltu saarilla. Ihan kiitettävästi. Ja jatketaan vielä hetki samaa rataa. Lomaa on jäljellä vielä kaksi viikkoa. Kaksi ihanaa viikkoa helteineen. I luv it.

Saarikierros aloitettiin loman alkupuoliskolla Naantalin tutulta Muumisaarelta. Esikoiselle aukeni vasta pitkän kävelysillan toisessa päässä, että jumaliste ihan oikeasti ne  muumit. Ja että ne on sittenkin oikeita, eikä vain piirretyissä. Mukula otti muumit niin tosissaan, että itku pääsi kun haisuli tuli liian lähelle. Eikä niitä muitakaan muumeja oikein ilennyt mennä halimaan.

Ihan ymmärrettävää, en minäkään niitä valkoisia petoja lähestyisi. Enkä Hosulia, joka asuu laatikossa. Pata päässä. Wtf?

Saarikierros jatkui toisella klassikolla, Seurasaarella, tuolla oravien paratiisilla. Tai kauhujen saarella.

Talsiessani idyllista valkoista siltaa kohti saarta sain puistatuksia muistellessani oravien invaasiota joskus 2000- luvun alkupuolella. Taskuuni pakatut mantelit muuttuivat saarella tulenaraksi materiaaliksi, kun pähkinähimoiset orvarit hyökkäsivät kimppuuni. Torahampaat välkehtien ne kipusivat lahkeitani pitkin ylös ja riipivät pähkinät parempiin suihin. (Oikei vähän värikynää, mutta silti, orava on rotta puussa!!)

Niinpä jätin viimekerrasta viisastuneena nuorimmaisen kotiin vaunuihin kiipeävien oravien pelossa, ja pakkasin mukaan vain urhean puremia kestävän esikon. Ja äitini. Viimeisen ihan oman turvallisuuteni vuoksi.

Seurasaaressa oli kuitenkin näemmä viisastuttu oravista ja ehkä saatu palautettakin. Orvarit olivat miltei koko saarireissun kadoksissa, kunnes löysimme organisoidun ruokintapisteen. Siellähän niitä vipelsi, mutta ihan turvallisen matkan päässä. Huh. Muutama yritti lähelle mutta korkea C:ni ajoi ne tiehensä. 5 m turvaväli on ihan jees.

Seurasaaresta saariseikkailu leveni Mustasaareen, tuohon kirkolliseen pyhättöön Helsingin kainalossa. No ei vaineskaan. Piilossa oleva saari on kirkon omistuksessa ja silta löytyy kappeli, mutta muutoin saari on unelma ihan tavis (lapsiperhe)tallaajalle. Ja eirttäin hyvin hoidettu. Saarella on uimaranta, kahvila, lounastarjoilu, muutama elukka ja jopa lainarantaleluja. (Vain suomessa voi olla näin!!) Ei ihme että saaresta ei pidetä sen ihmeempää meteliä.

Kaikkien saarien jälkeen on vielä yksi saari jäljellä, nimittäin oma mökkisaari. Sinne käy kutsu aivan pian ja siellä naatiskellaan loppuloma. Jotenkin tämä saaristolaiselämä käy meille. Tuuli tuivertaa, merisuola hapertaa hiukset ja aurinko paistaa. Ai ai.

tiistai 22. heinäkuuta 2014

Virtuaalisen vauvakirjan ja äidin kasvutarina


Tämä blogi on ollut virtuaalinen vauvakirja jo herranjestas nelisen vuotta. Viides vuosi pyörii jo kovaa vauhtia eteenpäin. Kirjoittelu on  pitkälti ollut omaksi iloksi meininkiä, mutta on tästä hyötyäkin ollut. On vertaisia mustia silmänalusia, on hyviä neuvoja varrella virran ja on ollut kritisointiakin, ajatusteni kyseenalaistamista. Ja hyvä niin, kaikki keskustelu on hyvästä.

Parhaimillaan tämä alusta on toiminut omana ahdistuksen päästäjänä, tai miten sitä nyt voisi toisin kutsua, tilitystoimistona, avautumisen alustana, likasankona, johon vuodattaa kaikki, mitä päässä myllertää.

Kaiketi tämä on minun tapa keskustella itseni kanssa ja työstää äitiyttä?

No joo, henkevyydet sikseen, todellisen blogista hyötymisen kultasuonen löysin juuri hetki sitten. Selailin vanhoja kirjoituksiani ja huomasin vaikka kuinka monen ongelman ja ajatuskelan toistuneen toisen mukulan kanssa. Hämmästyin, kuinka autuaasti olin nämä vaiheet ja kompastuskivet jo näköjään unohtanut.

Tai ehkä esikon kanssa ensimmäinen vuosi on jo saanut kultareunansa. Todellisuus kuitenkin löytyy täältä blogista. Tämä onkin oiva peilausmahdollisuus ensimmäisen ja toisen kierroksen välillä.

Ihminen on oppiva eläin, siispä käyn tästä edes säännöllisesti ottamassa mallia ja nauramassa ääneen edesmenneille kirjoituksilleni ja ajatuksilleni. Ihana ensimmäisen lapsen saanut tuore panikoiva äiti pistää hymyilemään. Olisinpa nähnyt silloin parin vuoden päähän ja tiennyt että tästäkin sopasta kyllä selvitään ja vieläpä ihan kuivin jaloin. Äitinä ollessa todellakin kasvaa ja hyvään suuntaan. Hyvä minä!

Väärinymmärryksiä : Sbodyfy

Ladataanko sulle lastenmusiikkia automatkalle?
Joo!
No ladataan. Otetaan kato tää spotify isin kännykkään ja sit kuulet sitä.
Eeeei hassu äiti, se on vauvan vaate!
...???

maanantai 21. heinäkuuta 2014

Minä, tavallinen äiti


Tavallisen äidin tavallinen laps' ja sen tuiki tavallinen kinttu. 



Olipa kerran eräs tavallinen äiti, joka oli hulluna lapsiinsa. Saman äidin samat lapset tekivät hänet säännöllisesti hulluksi.


Oli tavallinen äiti, joka uupui vauvansa itkuun. Äiti, joka silmäpussiensa laaksoista kirosi tehtyjä lapsiaan. Ja jonka silmissä kiilsivät syyllisyyden kuumat kyyneleet.


Oli tavallinen äiti, joka odotti eteisessä yöjuoksuilla huitelevaa humalaista teiniään. Kotiin tullessa komensi ja tuomitsi, vaikka sydän huokaisi syvään helpotuksesta.


Oli tavallinen äiti, joka teki tavanomaisia lihapullia. Ei luomua, ei läheltä, eikä erityisen hienolla rasvahappokoostumuksella. Ja aivan tavalliset mukulat söivät niitä suut suppuralla, ketsupilla koristellen.


Oli tavallinen äiti, joka kuuli moitetta äitiydestään sieltä täältä epävarmuuttaan ruokkimaan. Se sama äiti viilteli itse terävästi sanojensa piikeillä toisia tavallisia äitejä.


Oli tavallinen äiti, joka halusi toisinaan töihin ja sitten toinen, joka pysyi pitkään kotona. Kumpainenkin äitiydessään yhtä lailla vajaita ja täysiä.


Oli tavallinen äiti, jonka piti tarjota lapselleen turvaa, mutta olikin itse kahdesta turvattomampi. Vaan niin viisas, että haki itselleen apua, jottei veisi turvattomuuttaan sukupolvesta seuraavaan.


Oli tavallinen äiti, joka piinallisesti suoritti äitiyttään. Jokaisen täydellisesti hallitun osa-alueen myötä hän astui askeleen kauemmaksi tärkeimmästä.


Oli tavallinen äiti, joka tunsi pistoja sydämessään aina omalla ajallaan. Vaikka hyvin tiesi isän hoitavan lapsia yhtä tavallisen hienosti kuin itsekin.


Oli tavallinen äiti, joka päivän päätteeksi tulistui primitiiviseen raivoon. Huusi kurkku suorana pennuilleen, ettei täällä saa huutaa. Ja oli niin tavallisen surkea esimerkki lapsilleen.


Oli tavallinen äiti, joka katsoi lapsenlastaan oman lapsensa suloisessa sylissä. Joka kuin vahingossa lipsautteli tietävämpiä ohjeitaan, vaikka tunsi omansa osaavan paremmin.


Oli tavallinen äiti, joka niin kovin kaipasi puolisoaan. Vaan ei osannut enää rakastaa kiukun, väsymyksen, kurahousujen ja tiskirättien takaa.


Oli tavallinen äiti, joka tavallisen tasaisesti huokaili valtaisan vastuunsa ja äärettömän rakkautensa äärellä.


Oli tuiki tavallinen äiti, joka usein mietti, oliko riittävästi äiti. Vaikka oli vain aivan tavallinen äiti, ei mitenkään erinomaisen erityinen, ja juuri siksi täydesti inhimillinen ja ainutlaatuinen.




Teksti bongattu aikoinaan ihanasta Kahdesta neljäksi -blogista. Tähän kirjoitelmaan palaan aina välillä todetakseni ettei ole mitään hätää. Tällaisena Äitinä on ihan riittävän hyvä olla.




Viikon vinkki!




Viikon vinkki shoppaileville, joiden on ihan pakko lähteä ostoksille taaperon kanssa. Uhmaavan sellaisen kanssa. 

Jos tarvitset sovituskoppikaveriksesi hyväntuulisen vekaran kiukkuavan, vaatteet sotkevan, lattialle valuvan ja kopista karkaavan (just kun sulla ei ole paitaa päällä) kaksveen sijaan, osta sille sovituskoppiin...

TIKKARI!

ja ota paketi wipeseja samalla taskuun...

(ja kärsi huonoäitisyndroomasta vasta sitten myöhemmin kotona)


sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Villamatto


   

Kuten mainitsin aiemmin, on kotiimme saapunut ihanainen villamatto Anno Pandora, joka lämmittää palelevia varpaita kylmällä klinkkerillä. Matto on fantastinen, mutta väri huiman uhkarohkea - valkoisen ja vaalean harmaan yhdistelmä. Tällä sävyllä uhmataan jo fysiikan lakeja.

Uskalsin kuitenkin tehdä ostoksen, sillä villamatoistahan luvataan että ne hylkivät likaa. Liikkeen myyjäkin toisteli tätä mantraa, joten lähdin leikkiin mukaan.

Nyt olen siivonnut matolta jo monet puklut - helppo homma, sillä ne ovat perusväriltään valkoisia. Enenevissä määrin lisääntyneet porkkanapuklut - semihelppo homma. Mustikkasoseet - aika haastavaa, mutta kloriitti toimii. Ja ehkä noin kilon verran kuitujen väliin uppoavaa ketsuppia.

Matto on säilynyt kohtuullisen puhtaana. Jos siis jaksaa tunnollisesti sännätä salamana tahran kimppuun pöydän alle jokin suihkepullo kädessä. Aina kun vahinko tapahtuu. Ja se tapahtuu. Mutta siis oikeasti, voin suositella.

Tosin yhden voittajan matto on jo kohdannut. nimittäin Playdoh - muovailuvaha. Ei muuten kuivuessaan, kolmen sukan alle liiskaantuneena lähde yhtään mihinkään. Yhtään millään. Paitsi kynsillä. Revi siitä vain huumoria, senkin itsepuhdistuva villamateriaali!

Niinpä kynnenaluset täynnä muovailuvahaa on hyvä hymistellä faktaa, että onhan siinä matossa sentään se toinenkin puoli. Sama kuvio löytyy alapuolelta ja kaunokainen loistaa jälleen.

(Ja muovailuvahasysteemit suoritetaan täst edes olohuoneen lattialla)


torstai 10. heinäkuuta 2014

Sisustus tauolla

Lokki -valaisimen uusi käyttötarkoitus, tietty sen valaisemisen ohella.
Pahoittelen silmäteräni, tämä on vain tilapäistä..

Tässä sitä ollaan taas tutussa tilanteessa, jossa koti on huippuvarusteltu, tosin lapselle, ei aikuisille. Kodissamme designit ovat salakavalasti vaihtuneet puklurätteihin, leikkimattoihin ja pullonkuivaustelineeseen. Kohta aletaan jo karsia tavaraa vikkelien käsien ja ylöspäin suuntaavien kaihoisten katseiden tieltä.

Sillä kaikki tietävät sen kakkosen kohdalla, että suunta on ennen kuin arvaatkaan lattiatasolta ylös.

Kun taaperomme oli puolisentoistavuotias pyyhimme vauva-ajan pölyt harteiltamme. Asunto palautettiin aikuisten näköiseksi, pikkuhiljaa ja samalla lasta vahtien. Eipä sitä oikein koristeet kiinnostaneet.

Ehdimmekin palauttaa kotimme pinnoille erinäisiä rikkimeneviä koristeihmeitä. Lipastojen päälle tuli kynttilöitä, tuikkukuppeja ja lattiatasolle posliinisia ruukkuja. Jopa kukkaruukut multineen pääsivät paikoilleen evakosta (jonka merkityksen opin karvaasti kantapään kautta ja multaa lattialta useaan otteeseen siivoten). Kukkamaljakkokin istahti tutuille paikalleen matalalle sohväpöydälle. Eikä vahinkoja oikeastaan sattunut.

Uhmasimme myös törkeästi luontoa ostamalla valkoiset matot olohuoneeseen sekä vitivalkoisella kankaalla päällystetyt tuolit. Viimeisenä villityksenä taloomme tuli vaalea villamatto ruokapöydän alle.

Huh. Ei vahinkoja. Vielä.

Kaikki hallinnassa. Kaipaan haasteita.

Tai sitten ei. Jo nyt heitän hiljaa hempeitä hyvästejä mielessäni matoille ja valkoisille tuoleille. Koriste-esineille olen jo siivonnut varastotilaa ulkovarastosta. Kukista en tahtoisi luopua, mutta multaa en aio enää siivota sohvan raoista.

Huokaus, vauvavuosi on loputon.