Vakava saunakeskustelu

Oltiin tyttöjen kesken saunassa, jossa käytiin vakavaakin vakavampi keskustelu äidin ja tyttären välillä:

Äiti missä sun pappa on?
Hmm. Se on kuollut.
Mutta missä se on?
No, se on haudassa.
Missä?
No kato maan alla Hietaniemessä, maan alle mennään kun kuollaan.
Ai*
Ja siis sitten sinne laitetaan hautakivi, jonka saa valita ja johon tulee kuolleen nimi.
Mun nimi?
Joo, sitten kun kuolet.
Ai nyt huomenna?
Toivottavasti ei huomenna vielä.
Hmm.. saanks mä pinkin hautakiven?
...ööö, tottakai kulta.

*pitkääki pidempi hiljaisuus, jonka aikana ehdin jo kuvitella traumojen synnyn ja muksun ensi yön painajaisten aiheet elävältä hautaamisesta...

Kahden sulava kaaos

Terveisiä mökiltä! Yhden kanssa matkatessa kaikki matkavarusteet oli aina tip top. Vähän tuli ylipakattuakin. Tai siis paljon.

Kahden kansaa pakataan näköjään luonnostaan kevyemmin. Toistaiseksi olemme huomanneet maitojen jäöneen kotiin. Samoin wipesejen. Ja vaippojen.

Onneksi kaupat on taas huomenna auki...

Kotona on ihan kivaa.

Olen huomannut tempoilevani jälleen saman ja ikuisen ongelman kanssa, kuin Esikon kanssa aikoinaan. Ongelmani on hieman koominen. Tahtoisin kovasti mennä ja viilettää pitkin kyliä ja kaupunkeja, kirppiksiä ja kahviloita, mutta väsyttää.

En ensimmäisen kanssa oikein osannut ola armollinen itselleni vaan paahdoin paikasta toiseen, välillä pariin kolmeen kertaan päivässä. Nuttura kireällä viihdytin itseäni ja raahasin turvakaukaloa perässä.

Nyt tilanne on taas salakavalasti menossa samaan suuntaan. Huomaan pakkaavani hoitokassia kolmesta neljään kertaan arkipäivinä. Samalla yritän kynsin hampain pitää kiinni edes yhdestä kotipäivästä.

Vauhtini on väsyttävä. Eikä vauhtia tarvitse edes olla paljoa, sillä kun painaa tunniksi kirppikselle mukula kainalossa, on loppu päivän ihan puhki.

Toki tämän numero kakkosen kanssa on äärimmäisen helppoa liikkua. Se ei juurikaan kilju, eikä karkaile vielä vaunuista mihinkään. Myös toiskertalaisen äidin otteeni on ihailtvan rento, vaikka sen itse sanonkin. Kakkavaipat vaihtuvat vaikka puiston penkillä.

Pohdiskelin hieman uuvahtamistani. Kyse taitaakin väsymyksen sijaan olla siitä, että tahtoisin ikuisen kylillä juoksentelemisen sijaan olla kotona.

Wtf. Minä. Kotona.

Käytin ensimmäisen mukulan aikana kaiken liikenevän vapaa-ajan juoksentelemiseen. Kotona oleminen oli jotenkin kamalaa tai ahdistavaa. Juoksentelin siinä samassa kaiketi pakoon äidin rooliani. Nyt hommat on toisin. Tahdon viettää yhä enemmän aikaan ihan vain paikoillaan. Ja siis usko tai älä, se on vaikeaa.

Mutta mistä on kyse?

Luin erään oivan kirjoituksen Ehdoton ehkä- blogista ja en voisi olla enempää samaa mieltä. Olen jotenkin kallistumassa vihdoin ja viimein arkeen, jossa mennään lasten ehdoilla. Eikä se edes tee kipeää. Kahden lapsen arki on vahvistanut puuttuvaa äitiyden selkärankaani.

En enää niinkään paljoa itke menetetyn oman ajan perään, sitä tulee vielä. Olen sen sijaan antautunut syvemmin nykyiselle kotiroolilleni. Ja se tuntuu hyvältä. Nautin.

Ompas outoa.

Kokoa XS odotellessa

No niin. Ivo Nikkolot on heitetty aikaa sitten kauimmaiseen nurkkaan tissit heti esiin -paitojen tieltä. kotona laahustaa verkkarinainen, jonka ripsarikin kuivuu puteliinsa. Kuulun selvästi kulahtaneiden kotiäitien sarjaan,

Onnistuin kuitnekin hämäämään ympäröivää maailmaa hetken, kun pääsin kerrankin ilman mukuloita kylille ja kaupoille. Tarkoituksenani ostaa jotkin housut jotka mahtuvat päälle. Entisistä farkuista nimittäin yksikään ei istu takamukselleni enää. Ihana äitiys.

Törmäsinkin ostosreissullani erääseen ihanan pirteään - mutta selvästi lapsettomaan - vaatekaupan myyjään suosikkiliikkeessani. Sirpsakka dydeli tarjoili minulle uusinta hottia eli superjoustavia juutti legginssifarkkuja (mikä lie jeggins sanahirviö se oli). Ne olivat kuulemma must have juuri nyt. No, päätin kokeilla niitä ja ryhdyin valkkaamaan kokoja.  Neitokainen ähräsi sinnikkäästi vieressäni ja ehdotteli kokoja.  Housuista pitäisi ottaa ehdottomasti koko S. Tai jopa XS. Kuulemma venyvät.

Totesin vain kohteliaasti, että olen nelisen kuukautta sitten synnyttänyt, että ei kiitos nyt alaosia ollenkaan kun en tiedä mihin kokoon palaudun.  No äkkiähän sitä palautuu eikö? totesi myyjä.

Jep. Kyllä ne kilot lähtee mutta se lantio nyt ei ihan heti kutistu.

Arvostan silti näkemystäsi koon valinnasta, olen aina ollut kokoa M tai L.

Nyt hipelöin epätoivoisena XL -kokoisia vaatteita.

No, innostunut myyjä neiti jatkoi tarjoamalla yläosia. Huippusuperihkut neulemekot kuulemma olivat muotia ja niitä kannettiin käsivarsilleni kaksin kappalein. Enpä kehdannut sanoa, että neulemekko on mitä painajaismaisin asu imetyksen kannalta. Tai siis jos ei haittaa, että keskellä ostoskeskusta alkaa kuoria itseään esiin täysipitkästä mekosta huutava lapsi toisessa kainalossa roikkuen, niin mikäs siinä sitten.

Eipä auttanut muu kuin pitää myyjäraukalle luento rintamaidon syöttämisen saloista ja siihen kuuluvasta vaatetuksesta.

Mukaan tarttui kuitenkin lopulta pari tissiystävälistä paitaa ihan vain ostamisen ilosta ja riitä riemusta, että pääsin kerrankin yksin ulos talosta.

Ja oli sekin ihan koomista, kun minä ja ystävällinen myyjätär olimme ahtautuneet sovituskoppiin ja revimme sekä venytimme vuoronperään erilaisten paitojen rintamuksia. Saako tästä tissit esiin? Entä tästä?

Pisteet tilannetajuiselle ja oppimisinnokkaalle myyjälle, vaikka alku näyttikin katastrofilta...

"Kauheita unia"

Nyt jaksan vihdoin kirjoittaa näistä kauhukohtauksista, joita nyt kaksi ja puolivuotiaalla tytöllämme on ollut jo vuoden päivät. Siis  v u o d e n , jossa on todellakin ne ihanat 365 yötä. Näistä noin 20-30 yötä on yhteensä - siis YHTEENSÄ - nukuttu meidän perheessä kokonaisuudessaan vailla yöllistä kauhua. Muut yöt on huudettu kerrasta viiteen kertaan. Joka hemmetin yö.

Skippaa koko piiiitkä teksti, jos tuleva kauhuyö ei ole se ole ahdistavin ajatus illalla ennen nukkumaan menoa. Muuten, toivottavasti tästä on apua.

Kauhukohtauksia on monella muullakin mukulalla, emmekä todellakaan ole ainut perhe. Tyypillisimpiä ne ovat 1,5-3 vuoden ikäisillä. Ne ilmenevät yleensä kuukauden parin jaksoissa, tämä meidän perheen yöllinen kiirastuli on siis tavallista harvinaisempaa.

Kauhukohtauksen erottaa painajaisesta siitä, että lapsi on täysin tavoittamattomissa, kuin riivattu. Meillä tyttö huutaa ja kirkuu mikä keuhkoista lähtee ja potkii ja sätkii niin, että seinät ja sängyn laidat kolisevat. Lisäksi muksulla on silmät auki ja lasittunut katse. Ei siis ketään kotona.

Tyypillisimmillään kohtaus alkaa noin tunnin kaksi nukahtamisen jälkeen eli klo 22-23 ja kestää minuuteista kymmeneen minuuttiin. Aika jäätävä aika. Eikä itse kirkuja muista tapahtuneesta mitään. On pikemminkin pöllämystynyt kun vihdoin havahtuu, että miksi äiti istuu keskellä yötä itku kurkussa sängyn laidalla.

Kauhukohtaukset johtuvat ymmärtääkseni syvän unen ja REM-unen jaksojen vuorottelun mennessä mönkään. Kauhukohtaus syntyy otollisimmin juuri silloin, kun lapsen pitäisi siirtyä syvästä unesta kohti REM unta, jossa unia yleensä nähdään. Tällöin syvän unen horrostila ei raukea, vaan REM unta aletaan nähdä ikään kuin liian koomassa. Muksu näkeekin näin ollen unta todella syvässä unitilassa eikä siksi esimerkiksi herää yrityksistä huolimatta.

Rauhoittelemaan ei kauhuilevaa kannatakaan meidän kokemuksen mukaan mennä, sillä siitä kirkuminen yltyy, jos vieläkin mahdollista, vielä kovemmaksi. Muksulle iskee ikään kuin paniikki siitä, kun joku koskee tai puhuu kesken unen näkemisen. Kun kohtaus tulee, onkin tyydyttävä vain istumaan hiljaa lapsen vieressä ja odotettava, kunnes tajunta palaa pikku hiljaa takaisin päin. Silloin lapsi antaa taas ottaa itsensä syliin ja rauhoittuu. 

Olemme kestäneet kohtaukset tähän asti ihan hyvin, pienellä jurnutuksella tosin. Hyvin ihminen näköjään jaksaa vuoden päivät yhdellä tai kahdella herätyksellä per yö. Mutta kun perheeseen tuli uusi vauva, alkoi sen herätykset plus isomman kauhuilut ottaa koville. Yöllä kun tuli pompittua lasten huoneen ja pienemmän pinnasängyn väliä kymmenenkin kertaa yössä.

Siispä tartuin toimeen ja selvittelin hieman asiaa. Googlailin toisten perheiden tarinoita. Keskustelupalstat ovat täynnä hämmentävän identtisiä tarinoita kunnon kauhukohtauksista. Juuri sellaisista kuin meillä on. Yritin etsiä tietoa myös asiantuntija taholta, mutta turhaan. Kauhukohtauksista ei ole juurikaan missään mitään tietoa. Ainakaan mitään apukeinoja. Paras apu näytti löytyvän netin viidakkorummun kautta.

Käännyin myös neuvolan puoleen, mutta turhana.  Neuvola neuvoi ensimmäisellä kerralla tarkistamaan perheen iltarutiinit ja asettamaan vanhempien kuva lapsen sängyn viereen. Omituinen ohje meille, sillä rutiinit ovat olleet pilkulleen samat joka ilta jo yli kaksi vuotta. Kuvankaan heiluttelu ei paljoa auttanut, kun lapsi on täysin koomassa kirkuessaan, eikä tunnista edes omaa äitiään.

Toisella käynnillä ehdotettiin Tammisaaren sairaalassa olevaan unikoulua, joka on tarkoitettu 6-18 kuisille lapsille. En mennyt sinnekään, sillä kauhukohtauksissa kyse ei ole unikouluttamisesta. Kauhukohtauksessa olevaa hysteeristä lasta ei voi mielestäni unikouluttaa.

Siispä googlasin lisää ja huomasin, että vanhempien kuvailemia kauhukohtauksia on selvästi kahdenlaisia (ainakin). Ensimmäiset ovat juuri niitä lyhyen ajan sisään esiintyviä pätkiä. Niissä kohtausjakso on alkanut jostakin stressaavasta tekijästä esim tarhan aloittamisesta tai kotiolojen muutoksesta. Näissä tilanteissa juurikin rutiinien tarkistus on varmasti paikallaan. Samoin lapsen turvallisuuden lisääminen esim. sylittelyn lisääminen pitkin päivää.

Toisen tarinat olivat juurikin näitä meidän kaltaisia. Kohtauksia on vaan alkanut tulla joskus ja ne eivät lopu vaikka päällään seisoisi. Kuulemma viimeistään esikouluiässä helpottaisi. Kivakiva.

En kuitenkaan suostunut luovuttamaan. Keräsinkin netistä kasan kauhuilevien muksujen vanhempien vinkkejä ja laadin niistä meille yöllisen työkalupakin. 

Tarinoiden mukaan kauhukohtauksia esiintyy todennäköisimmin päivänä, joka on ollut tapahtumarikas. Lapsi ei ole ehtinyt rauhoittua iltaa kohden, vaan hurjat tapahtumat tulevat uniin asti. Siispä koko päivä on oltava rauhallinen, aika vaikeaa toteuttaa joka päivä, eikö? Pääaisa on, että iltaan painottuvaa jännitystä on vältettävä. Jotkut välttelevät myös liian sokerin ahtamista lapseen illalla. Pahin yhdistelmä on iltaan sijoittuvat synttärikutsut makeisineen kakkuineen päivineen.

Toinen hyvä keino, joka on meillä käytössä joka ilta, on lapsen herättäminen ennen kuin kauhukohtaus alkaa. Meillä herätetään noin puolituntia ennen kuin kohtaus arviolta alkaisi. Tämän tarkoitus on sotkea univaiheita niin että kauhukohtaus skippautuu ylitse. Tämä on helpommin sanottu kuin tehty. Eihän sitä mukulaa saa erkkikään hereille ja joskus jopa herättely-yritys laukaisee kauhukohtauksen! Yritys on kuitenkin kova.

Olemme ottaneet käyttöön myös päivän tapahtumien läpikäymisen ennen nukkumaan menoa. Istutaan muksun kanssa sylikkäin sängyn vieressä ja jutellaan kaikki kivat tapahtumat läpi, samalla hän voi itse ottaa esille ne mitkä harmittivat. Tämä on turkasen hidasta ja venyttää nukkumaan menoa, mutta näyttää toimivan tällä hetkellä kohtuu hyvin.

Meillä kokeiltiin myös isän siirtämistä lasten huoneen lattialle nukkumaan turvallisuuden tuojaksi, mutta tämä aiheutti käänteisen ilmiön. Kauhukohtauksia sateli parin viikon kokeilujakson aikana niin monta per yö, että isä palasi oitis omaan sänkyynsä nukkumaan. En tiedä mikä tässä meni pieleen, mutta enää tätä ei kokeilla. Veikkaan että isän yöllisen ähinät herättelivät ääniin tottumattoman muksun ja päästivät pahat unet valloilleen.

Nyt kaiken tämän muutaman kuukauden kestäneen efortin jälkeen, ovat yömme vihdoin hieman rauhallisempia. Nyt kauhukohtauksia on enää kerran viikossa. Tilalle tulivat kuitenkin tavalliset painajaiset. Nämä ovat kuitenkin helpompia taklata keskellä yötä, sillä lapseen saa kontaktin. Painajaisista lapsi rauhoittuu alle minuutissa.

Toivoa siis on.

Itsediagnosoitu

Moikka, tällä on tämmöistä ihottumaa kyynärtaipeissa.

Hmm, katsotaan.

Ajattelin että oisko se ihottumaa maidosta?

Hmm, saattaa olla.

Joo, maidostahan tätä tulee eikö?

Näinhän se voi olla.

Nyt varmaan kannattaa sitten välttää maitoa lapsella eikö?

Nnjooh.

Tadaa, mahdollinen maitoihottuma ja allergia kirjoitettu neuvolakorttiin! Ilman testejä, ilman perusteita!

Hommaako kukaan muu omalle lapselleen vahingossa diagnooseja, jotka on itse tietoviisaana googlaavana äitinä ennalta päättänyt ennen koko lääkäriin menoa? Tai jotka vaan ovat valistuneita arvauksia ja muuntuvat yhtäkkiä todeksi vailla huolellista tutkimista?

Jotenkin joudun kerta toisensa jälkeen tilanteisiin, joissa marssin lääkärille, kerron mikä lasta vaivaa ja minkä lääkkeen siihen vaivaan tahtoisin. Ja saan ne molemmat, sekä diagnoosin, että lääkkeen.

Ja kyse on nyt siitä, että en ole lääkäri, vaan tehokas googlaaja, joka etsi mukulansa nenän vuotamiselle jonkin kirjainyhdistelmän (rsv, adeno, rino, influenssa jne) ja menee ehdottamaan sitä lekurille. Lääkärin pohtiessa perusräkäpylväitä nenänpielessä, onnistun vaatimaan puolihuolimattomasti antibiootit varmuuden vuoksi, ja kas, lääkärihän kirjoittaa ne, asiakkaan varmuuden vuoksi.

Törmään tähän muuallakin, esimerkiksi neuvolassa. Marssin usein ovesta sisään omine tietoineni ja lopputulemana neuvolantäti uskoo itsekin omat teoriani milloin mistäkin. Olen esimerkiksi esiintynyt besserwisserinä siitä, miksei lapsemme nuku pidempiä kuin tunnin pätkiä, tai miksi sillä on punaiset läiskät kyynärtaipeissa tai mikä kauhukohtaukset saa aikaan.

Olenkin hämmentävän usein se ainoa (muka)asiantuntija huoneessa. Neuvolatädit ja lääkäritkin peesaavat mielipuolisia ideoitani ja nyökyttelevät keittiöpsykologisoinnilleni/lääkäröinnilleni. Olen asiakas, joka saa sen minkä haluaa, tilaa itselleen mieluisan diagnoosin ja lääkkeetkin kaupan päälle.

Mikseivät lääkärit pidä puoliaan?

Tahtoisin kovasti neuvontaa, en omien visioideni ruokkimista tai päästämistä valloilleen. Tahdon asiantuntijan sanovan, että no, se nyt on vain räkää ja sitä tulee ja menee. Ja rouva hyvä tähän nyt ei kertakaikkiaan kannata nyt ottaa sitä "varmuuden vuoksi antibioottia".

Älkää hyvät sairaanhoidon ammattilaiset päästäkö äitejä hyppimän työpyödillenne! Ei me mistään tajuta mitään, me vain änkätään ja googlataan ja änkätään lisää, vain ja koska olemme pohjia myöden huolissamme lapsosistamme.  Ja faktahan on että äidit ovat lastensa asiantuntijoita ja oireiden mestari haistelijoita, mutta lääkäritätien ja -seien pitäisi tulkata näistä oireista jotakin valistuneempaa.

Vaikka se äiti kuinka kiukuttelisi.


Vai meneekö tämä ajatus nyt ihan metsään?

Kasarijäde

Otahan jääkaapista maustamatonta jugua ja sokeroimatonta omppuhilloa. Myös hunaja tai hedelmäsose käy. 

Lorottele niitä ikiaikaisiin mehujäämuotteihin vuoronperään hassuiksi raidoiksi. 

Pistä pakkaseen. 

Ilahduta mukulaa tarjoamalla iltapalaksi jätskiä. Eikä haittaa vaikka se saa fiksaation niihin ja vinkuu niitä ruuaksi ilta toisensa perään. Terveellisempää jädeä saa hakea!

Tarha teki minusta paremman äidin

Tämä mielipide ja kokemus on sitten täysin subjektiivinen minä kokemus. Täysin vailla mitään yhteiskunnallista kannanottoa tai äitikollegoiden panettelua.

Minusta on tullut parempi äiti, kun esikoinen jäi tarhaan ja saan olla vauvan kanssa kahden kotona.

Pläts, sieltä tuli kasvatuskeskustelujen kauhu, täysin äidin näkkulmasta veistetty totuuden poikanen. Vailla katumuksen häiventä. Olen niin monena aamuna kiitellyt itseäni hyvästä valinnasta ja päätöksestä pitää itsepintaisesti tarhapaikasta kiinni, vaikka jäin samalla kotiin vauvan kanssa.

Kohtasin pitkin syksyä veristäkin vastarintaa aiheesta milloin mistäkin. Sain tuta haukkuja ja epäileviä lauselmia niin päiväkotipaikkaa hakiessa, kuin sukulaisiltakin. Osalla tuttavapiiristäkin naapureita myöden oli sanottavansa siihen, onko soveliasta jäädä vain yhden mukulan kanssa kotiin.

Mutta kuten sanottu, arvioin omaa jaksamistani milloin milläkin mittarilla. Pohdin tuntemuksiani äitinä ja perheemme voimavaroja. Haastattelin ystäviäni, kahden lapsen urheita kotiäitejä, aiheesta pilaanko esikoiseni jättämällä hänet hoitoon vai onko koti todella parempi paikka lapselle.

Lopputulemana pidin pääni. Esikoinen pysyköön tarhassa. Kärsin pitkään huono äiti mietteistä ja koin piston sydämessäni aamuisin hoitoon lähdettäessä. Kunnes tajusin, että tämähän toimii. Fantastisesti.

Todettakoon, että arki ei ole koskaan ollut näin sujuvaa. Kiitänkin itseäni päätöksen lujuudesta. Saan nimittäin järkyttävien öiden jälkeen levätä kotona vauvan kanssa, jos olen kuoleman väsynyt. En myöskään ole kodin vanki, vaan yhden lapsen kanssa liikkuminen on helppoa. Erityisesti kun kyse on toisesta mukulasta, sitä uskaltautuu vaikka mihin haasteisiin!

Nyt jaksan myös touhuta vauvan kanssa pitkin päivää. Meillä kakkonen ei ole vain sitterissä parkissa, vaan saa paljon huomiota, kuten siskonsakin aikanaan. (Tässä sitten salakavalasti kasvatan kahta esikoissyndroomaista, vaikeaa haastavaa tyttölasta...)

Kotona yhden mukulan kanssa arkikin pyörii pyykkikoneen ja tiskikoneen muodossa tehokkaasti, koti ei ole ydinrähjähdyksen kourissa kuin muutamina päivinä viikossa. Lämmintä ruokaa löytyy oikeaan aikaan pöydästä ja maito ei ole koskaan loppu. I like it this way.

Lisäksi mahtavaa on se, että ykkönen rakastaa tarhaansa ja tarhakavereitaan. Meillä halutaan maanantaina hoitoon. Iltapäivällä haetaan tyytyväinen tyttö kotiin, joka kertoo että Wilmalta kaatui ämpäri ja että Jepeltä kastui tänään saappaat sekä sukat.

Ja mikä parasta, kun isompi muksu on maanantait ja perjantait kotona, odotan sitä lämmöllä. Silloin tehdään aina jotan superia. Koska äiti kerrankin jaksaa!


Hyvät äiti- ja isikollegat olkaa rohkeita ja pitäkää tekin päänne. Joskus se kannattaa vaikka ympäristö mutristaisi suutaan. Mahtavaa maanantaita!