Nimiäisdraamat vol 2

Draamaahan nimiäisissä olla pitää, eihän ne nyt muuten ole mieleenpainuvat ja vuosisadan kohutuimmat bileet!!

Historia toistaa itseään. Kuten viime kierroksella, mahtuu viikonloppuna järjestettäviin nimenannon juhliin sivujuonia. Tosin ei onneksi niin dramaattisia, kuin papin kutsuminen luvata paikalle, salakastaminen kirkon jäseneksi tai maaninen pullakranssin tekijä. Toisaalta, eiköhän viimeksi mainittu saavu kutsumattakin paikalle kranssinsa kera.

Esimerkiksi jälleen kerran ihana anoppini on nostanut päätään mielipiteidensä kera juhlien alla. Plaah. Tällä kierroksella tosin onneksi hyvin laimeasti. Kyse on mukulan toisesta nimestä, joka on hänen toiveidensa vastainen. Suvussani naiset on nimetty aina toiselta nimeltään identtisesti ja nyt tämä perinne pitäisi rikkoa anopin toiveiden mukaisesti.

Pidämme kuitenkin pintamme, eikä se yllätykseksi edes ole vaikeaa. Taas jälleen kerran on ilokseni todettava, että toisen mukulan kanssa en kumartele tahtomattani kenellekään. Pokkaa löytyy eikä se edes nosta tuskanhikeä pintaan.

Tänä vuonna eniten harmia aiheuttaa juhliin kutsun saanut isäni. Hän ei halua saapua juhliin, koska on pari vuotta takaperin eronnut äidistäni eivätkä tietenkään viisaat aikuiset osaa olla saman katon alla. Nimiäisethän ovat ensisijaiseti näyttämö avioerolle, eikä lapsenlapsen uudelle nimelle, eikö?

Asiaa hämmentää myös se, eittei kyse suinkaan ole riitaisasta erosta tai siitä että he tavatesaan pilasivat juhlat huutamalla ja toisiaan solvaamalla. Päin vastoin. Äitini suorastaan tahtoisi nähdä isäni pitkästä aikaa ja vaihtaa kuulumisia.

Isäni sen sijaan, huokaus. Toivoton jäärä.

No, jäärät tai omituiset nimivaatimukset eivät menoa haittaa. Kuten totesin, juhlat ilman alkusäpinää eivät ole kummoiset. Kunhan juhlapäivänä kaikki ovat ruodussa.

ps. Erityisbonuksena jännätään vesirokkoa, ei siis rokotetulla isoliskolla, vaan tällä pienemmällä. Mutta sehän on sitä helpompi, mitä pienemmästä on kyse, right?

Yötöissä

Näin yhden lapsen jo kaksivuotiaaksi asti saattaneena ja tuhannet kerrat nukuttaneena, voin kuulostaa hieman koomiselta sanoessani, etten edelleenkään näköjään osaa nukuttaa lasta.

Sain huomata, että vastasyntyneen ihanan unisen alun jälkeen koettaa todellakin se todellisuus, raaka tahtojen taisto, The Unitaisto.

Taas.

En muistanutkaan kuinka vaikeaa on yrittää saada lasta nukkumaan. Mitään unikouluja ei kuukauden nähneelle voi pitää, mutta jotenkin sille pitäisi viestiä että nuku nyt hemmetti. Tai, kyllä se nukkuu jos on sylissä, mutta tätä on turha odottaa muualla. Mitä lähemmäs ilta hiipii ja samalla oma sänky, sitä todennäköisemmin riekutaan hereillä ja karjutaan. Joskus jopa tunnin pari keskellä yötä.

Vattujee.

Unitaiston osala olen kuitenkin oppinut sen, että kavereita kannattaa vakoilla ja hyviä neuvoja kerätä sillä ties mikä kumma keino osoittautuukin yhtäkkiä toimivaksi. Ystäväpiirissä lapsia on nukutettu milloin sängyn vierellä istuen ja facebookia selaillen, milloin  samassa huonessa hengaillen ja sitkeästi pyykkiä lajitellen sukka kerrallaan ja milloin tutilla, tuttipullolla, unilelulla, soittorasialla, klassisella musiikilla, äidin tuoksuisilla räteillä jne. 

Kipaisinkin erään vinkin innoittamana salamana (näin toisen lapsen äitinä kynnys pistää rahaa haisemaan hyvien yöunien takia on näköjään toooodella matala) ostamaan pinnikseen keinutassut ja nyt sänkyä hytkytetään pitkin yötä. Rasittavaa, mutta toivottavasti ollaan menossa kohti osaan nukkua muuallakin kuin sylissä -tilaa.

Me apinoimme taistoon mukaan keinutassujen lisäksi äidin paidan alla hillotun unirätin, sillä tutti ei pysy suussa, facebook ei innosta, pyykkiä ei vielä riitä tarvittavan paljon nukahtamiseen ja soittorasia puuttuu. Peukut pystyyn ja kohti taistoa. Menetelmät ehtivät takuuvarmasti muuttua vielä kymmenen kertaa...

Unitaisto taitaa olla tulevaisuudessakin ystävällinen vihollisemme. Edelleenkään kaksveemme ei nuku kokonaisia öitä, vaan kärsii kauhukohtauksista, vanhemmat mukaan lukien. Ja pienin perheenlisäyshän vasta verryttelee nukuttamissektorilla. Pahempaa on siis vielä luvassa.

Ja ehkä parempaakin sitten joskus.

Mutta mitä tulee tulevaisuuteen, niin kauhistuin kun kuuntelin perhepäivähoitajamme oman perheen yökukkumisia. Kymmen- ja kahdeksan -vuotiaat mukulat siellä seikkailevat pitkin yötä huudellen milloin vessahätää, milloin janoa tai painajaisia. Niimpä hoitajamme tunnollisena äitinä virittelee joka toinen yö patjaa milloin mihinkin huoneeseen ja kenenkin sängyn vierelle. 

Huokaus. Kuulostaa tutulta, Ehkä sitten nukutaan, kun lapset ovat muuttaneet kotoa? 

Eiku ai niin, nehän voi (ja pitää) antaa hoitoon yökyläilemään!

Spagettia Luistimilla

 

Olemme onnekkaita, koska naapuritaloyhtiössä kunnostaudutaan joka talvi luistelukentän jäädyttämisessä yleiselle hiekkakentälle aivan kivenheiton päässä. Luistelemaan meneminenonkin helpompaa kuin koiran ulkoilutus.

Meillä avattiinkin eilen luistelukausi perheessä. Tai siis kausi avattiin niiden kesken kenellä ei ole luistelusta laisinkaan traumoja tai niitä ei ole vielä ehtinyt tarpeeksi kertyä. Jäällä nähtiin siis isä ja tytär. Ei vaimoa. 

Itselläni on nimittäin lukemattomia traumoja koululiikunnasta ja erityisesti luistelusta. En näe siinä mitään hyvää, että laitetaan ihmisparka ilma tasapainoa liukkaalle jäälle ja vieläpä kaatumista tehostavat rautatikut jalkaan. Lisäkauhua aiheutti Ringette, tuo naisten ultimate fight. 

Muutama kaatuminen pelin tuoksinnassa, pihalle tyhjentyneen keuhkot, jääkalikaksi muuttuneet varpaat sekä livenä vierestä nähty kämmen miltei halki toisen luistimesta -episodi takasivat elinikäisen trauman. Not for me. 

Isän ja tyttären liukastellessa keskityin tarkkailemaan kuopuksen hengitystä. Selviäähän se -13 asteen pakkasesta. Selvisihän se. Koiramme tosin kulki kolmella jalalla pidellen vuorotellen jokaista tassua ilmassa. Tämänkin huomasin vasta kotimatkalla kipristellessäni omia sinertäviä nakkejani.

Luistelu oli mukava ulkoiluhetki, tosin varsinaisesta luistelusta oli ehkä turha puhua sillä tyylipisteitä kaksveen spagettijaloille ei tälä kertaa vielä jaettu. Esikoisemme hymy ei kuitenkaan hyytynyt hetkeksikään. Isin roikuttaessa kainaloista, oli mahtavaa kulkea kovaa kentän päästä päähän. Viis siitä, olivatko omat jalat mukana menossa vai ei.

Kiharvi

Tuttavani (no okei ihan rehellisesti, äitini ystävä, noloo-oo-oo) teki lapsillemme uuden tulokkaan kunniaksi kaksi kiharvia eli kirahvia. Toinen sai esikolta nimekseen Kipu ja toisen nimen unohdin jo. (Hyvä äiti).

Olen otettu, sillä äitini ystävätär teki nämä elukat itse. Siis valmisti itse, siis neuloi tai kutoi tai miksi tätä nimitetään. Nämä eivät siis ole tehtaalta. Hand made in Finland you know. Vou.

Tällä ystävättärellä on puikko hallussa, sen verran taitavaa työtä nämä ovat. Kuulemma hän osaa ja tekeekin näitä lisää ja vaikka minkälaisia, vaikkei päätoimisesti mikään käsityöihminen olekaan (tutkijoilla on mielenkiintoisia sivutaitoja!!). Oikein lelunäyttelyäkin on tiedossa keväällä, mihin nämä kyseiset elukat matkaavat hetkeksi lainaan.

Ajattelinkin pieneksi kiitokseksi hänelle pistää nämä näytille tänne, jos joku vaikka innostuisi. Saa kysellä perään.

Siskokset kuin liskokset

On ne jotenkin sööttejä, silloinkin kun toinen rutistaa niin kovaa ettei toinen saa henkeä. ja silloin kun se toinen mätkii sitä toista muovisella kalalla päähän, heittää kaukosäätimellä kohti ja puristaa päätä aukileen kohdalta niin että hirvittää. 

Rakkaudenosoitukset ovat vuoron perään hellyyttäviä, vuoroin kovakouraisia ja kömpelöitä. Välillä niistä joutuu miettimään jäähypenkille, välillä niistä saa palkinnoksi hyvän isosiskon muumikeksin. 

Joskus mäiskimisen takana on halu saada itsekin huomiota, kiero tapa ilmaista, että tahtoo päästä äidin ja isin syliin. Joskus kyse on oikeasta vahingosta. Näitä on pientä suojelevana aikuisena välillä vaikea erottaa toisistaan ja olla toimissaan oikeudenmukainen. Saati johdonmukainen ja rauhallinen.

Parasta on kuitenkin se, että pienempi tahdotaan syliin yhä uudestaan ja uudestaan. Sille tahdotaan näyttää kirppikseltä löytynyt uusi lelu, valita paras pampersvaipan kuvio ja muiskauttaa hyvän yön pusu. Se on ensimmäinen asia mitä huhuillaan aamulla herätessä ja ulkoa kotiin tullessa.

 Ja ehdoton helmi on se, että se pienempi myös hymyilee, ei kenellekään muulle, kuin juuri sille isommalle.

Back to the basics

Vauva on ollut helppo. Kolmen tunnin syöttöväli, myös öisin, takaa tämän perheen jaksamisen. Muutoinkin kaikki on mennyt hämmentävän tasaisesti. Jokseenkin muistan, ettei esikoisen kanssa todellakaan ollut näin seesteistä.

Toisaalta, kyllä niitä hankaluuksiakin on. Voi sitä äärettömyyden tuskaa asioiden yksinkertaisuuden ja siitä aiheutuvan haluan hakata päätäni seinään -tunteen kanssa. Siinä missä kaksveen kanssa kinataan ja kiistellään sekä käytetään kaikki aailman neuvottelukeinot ja tietty LaUhKi -menetelmä (lahjonta, uhkailu, kiristys), ollaan vauvojen kanssa ollaan niin perusjuttujen äärellä.

Esimerkiksi miten voikaan vauvan röyhtäytys, tuo äärimmäisen yksinkertainen toimenpide, olla niin saakelin vaikeaa? Etenkin yöllä. Syötön jälkeen kaikki on hetken hyvin. Mukula nukahtaa eikä näytä merkkiäkään vatsavaivoista. Nostan sen hetkeksi olalle mutta röyhyä ei näy.

Jos kuitenkin mukula erehdytään kaatamaan liian aikaisin sänkyynsä löytää tuo pirulaisen pieni piileskelevä kupla tiensä johonkin vatsan mutkaan, missä se takuuvarmasti läsnäolollaan herättää vauvan tai saa sen yrjöilemään pitkin sänkyä.

Kupla on saatava pois yöunien takaamiseksi. Joten me sheikkaamme, hytkytämme, kääntelemme ja täristämme vauvaa pitkään ja hartaasti joka syötön jälkeen. Tällöin kuitenkin valitettavan usein maitotainnutuksen voima katoaa ja mukula on hereillä kuin tikka. Siispä uutta maitoa kehiin ja kas, uusi kupla ilmaantuu suolistoon. Ja homma alkaa alusta. Prkl. Miten tämä voi olla näin vaikeaa?

Toinen ihmetystä aiheuttava seikka on nukkuminen. Kun mukulaa nukuttaa alkaa se rääkyä. Siis huutaa ja kiljua, kun pitäisi vain laittaa silmät kiinni ja koisata. Itse ajattelisin niin, että jos väsyttää niin nukun, enkä rieku. Mutta kun ei. Vauvan silmin, kun väsyttää niin huudetaan kovempaa ja ei todellakaan mennä nukkumaan. Ainakaan ennen kuin suuhun on tungettu tissiä ja tuttia vuoronperään, hytkytelty, heiluteltu ja käännelty viiteen eri asentoon vanhempien sylissä. Sekin tietyssä rytmissä.

Sitten ovat vielä ne mystiset huutokohtaukset. Ne tympeät kiljumiset kun tiedät ettei mikään ei ole vialla, mutta kuitenkin on. Erityisen tympeää on se tunne, kun tiedät että vaippa on kuiva, nälkä ei voi olla eikä väsy ja muutenkin olet jo kaikkesi jälkikasvun eteen tehnyt mutta kun ei auta. Ei niin millään. Ja huuto vain jatkuu.

Senkin kiittämätön pas..telli.

Toisen lapsen kohdalla sentään ei enää tule apua mikä sillä on -paniikkia, vaan muksun voi hetken antaa huutaa ihan keskenään ja käydä hakemassa suklaata. Back to the basics.

Kahden mukulan äitinä...

...olo on hämmentynyt. Tässäkö se nyt on, valmis perhe? Meidän perhe? Olo on välillä jopa koomisen pöllämystynyt. Nytkö ollaan aikuisia, niitä, joilla on kaksi lasta, farmari ja dogeli? Tämäkö on nyt sitä elämää ja sen ydintä ja syvintä tarkoitusta, monen lapsettoman ja lapsellisen, vanhuksen, lapsen ja aikuisen unelmaa? Olen ylpeä tästä, meillä on koossa jotain hienoa, yhteiskunnan standardi.

...mieli on myös haikea. Huomaan pohtivani joko tämäkin raskaus jo päättyi? Mietin, onko tämä tässä nyt se viimeinen vauva ja enkö koskaan enää tunne mahassa potkuja, "pääse" synnyttämään tai koe kahden viivan hurmosta aamuisella vessakäynnillä. Myös vauva-aika valuu pelottavan nopeasti ohi. Toisaalta lohduttomien unettomien öiden päässä odottaa kahden taaperon huimat seikkailut ja mustien silmänalusten vaaleneminen. Aikanaan edessä on myös koululaisten, murkkuikäisten ja aikuistuvien lastemme mysteeri tulevaisuus, jota odotan. Mutta silti, jotenkin tässä on hyvä olla ja nyt. Painakaa joku pausea. Tässä ja nyt on ihan hyvä olla.

...olen nautiskeleva äiti. Ensimmäisen kanssa panikoitiin ihan kaikesta. Nyt nautiskellaan. Annetaan pyykkien lojua koneessa vaikka puoli päivää, ei jakseta leipoa vieraille pullaa, joustetaan päiväuniajoista, ei pidetä kirjaa mitä kukakin ja koska syö tai nukkuu, istutaan, maataan ja oloillaan tunteella. Ilman kiirettä. Kotoillaan. 

...vaivaa toisaalta paikoin outo riittämättömyyden tunne. Pienin istuu sitterissä pitkin päivää, tai sohvan nurkassa. Isommalle ehditään nipistää kirjan lukemisaikaa sieltä täältä, miehelle sanotaan hyvät yöt illalla, päivän ensimmäisinä sanoina. Aikaa on, muttei kenellekään keskeytyksettä. Sata rautaa tulessa. Äidin täytyy jakautua ja se hieman kirpaisee ja vaatii harjoitusta.

...odotan tulevaa suurella uteliaisuudella. Mitä meistä kasvaa? Kuka tuo vauva on? Entä esikoisemme, minkälainen isosisko piilee taaperon isojen silmien takana? Entä minä, miten itse handlaan tämän uuden arjen, mennäänkö kohti toimivaa kaksilapsista perhettä, vai kotiburnoutia ja hermolomaa? Jaksanko, kestänkö, osaanko?

Ja hommahan meni polikliinisesti

Kolmen ja puolen tunnin pikatoimitus. Se oli meidän neidin pikkumaraton Jorvissa. Yhdeltä yöllä, heti parin tunnin yöunien jälkeen suomi-ruotsi lätkämatsin kullituksen (hih) jälkeen, napsahti supistukset kerralla käyntiin. Ja täysillä!

Kolmannen supistuksen jälkeen herätin kultajuhlia baarissa veden voimin seuranneen Isännän.

Mmmmmh.

Että nyt supistais. 

Öh. 

Eiku oikeesti, neljän minuutin välein ja kovaa. 

Öh. 

Hei helkkari herää - NYT SAAKELI YLÖS!

Ja siitä sitten kylppärin puolelle könyämään kontilleen ja puhelinta kouraan. En miltei kehdannut soittaa Jorviin alle kymmenen minuutin kärvistelyn jälkeen, että nyt hei pitäis ehkä tulla jo. Täti kehotti odottamaan puolisen tuntia, mutta ei siitäkään mitään tullut. Pari supistusta lisää, lastenvahti paikalle ja matka kohti Jorvia. Käännyttäkööt ovelta jos kehtaavat.

Matkalla Jorviin muistelin tuskaisena parin vuoden takaisen Haikaranpesän valmennuksia ja synnytyslaulantaa. Kiitokset perusteelliselle ensisynnyttäjien ohjaukselle, sillä ilman raikuvaa aaaaAAaAaaaaAaaaaa:ta en olisi selvinnyt hengissä järjissäni perille asti.

Perillä puolet alkuvaiheesta todettiin jo läpikäydyksi ja käännyttämiselle ei todellakaan nähty aihetta. Viisi senttiä ja kippurassa karjuva nainen riittivät kiireelliseen epiduraaliin. Tästä hetkestä tunnin päästä klo 4.30 mukula oli jo käsissä minimaalisen vartin ponnistamisen jälkeen. Ja täytyy muuten todeta sivuhuomiona, että puskeminen epiduraalin kanssa oli sangen mugavaa.

Se siitä eriterallista, mutta todettakoon, että jäätävän helpostihan tuo meni. Ei sitä maailman ihaninta puuhaa, mutta ainakin ajallisesti helppo nakki. Kivusta en ole samaa mieltä...

Vähintään yhtä nopeaa toimintaa oli kotiutuminen. Punnitusten ym. jälkeen saatiin jäädä synnärisaliin vetelemään zetoria. Koko uunituore pesue. Siellä sitten loikoilin synnytyssängyssä kaikkine orginaaleine ällölakanoineen tyytyväisenä ja nukuin pari tuntia. Isäntäkin sai sohvapaikan ja kuittasi tyytyväisenä univelat 70 x 150 senttisessä lukaalissaan.

Herättyämme luksus jatkui. Aamupala kahveineen pääivineen kannettiin sänkyyn, lounas myös. Loppuaika odoteltiin kotitarkastuksen tekevää Herr Doctoria ja puolen päivän jälkeen oltiin jo kotona ihmetteleässä uutta vauvaa. Fantastista.

Polikliinisyyteen kuuluu vielä käynti synnärillä 3 päivän ikäisenä. Tämä oli helppo nakki, mitä nyt lääkäri motkotti navan hoidosta (miten septidiniä ei pidäkään käyttää) ja painon laskusta. Ja maidon nousustakin oli jotakin naljailtavaa, mitä nyt en hirveästi itse voi tehostaa. Tissit kun elävät välillä tunnetusti omaa elämäänsä.

Polikliinisyys onkin oiva tapa päästä kotiin pian. Miinuksena todettakoon, että jos kroppa olisi puserruksen jäljiltä heikommassa hapessa, lienisi helpompi ottaa pari päivää toipumislepiä sairaalassa, eikä ihmetellä kiukkuilevaa esikoista kotona verkkokalsongit viuhuen.

Lisäksi vierailijoita saa todellakin toppuutella. Pari päivän karanteeni sairaalassa antaa hyvän alkurauhan vierailuille. Nyt ensimmäiset yllärivieraat puskivat ovelle kolme minuuttia kotiin pääsyn jälkeen. Siis 10 tuntia ponnistamisesta. Aivan liian aikaisin. Siispä asettaisin kotiutumiselle ehdoksi, että niin kauan kuin verkkopökät on kuvioissa, ei vieraitakaan kannata ottaa vastaan.

Ensimmäinen havainto.

Mitäs vaikeaa tässä nyt sitten oli? 

Tai siis, muistan kyllä, että kahden viikon ajan mukula on helppo kuin mikä, mikä on osa evoluution nerokasta huijausta vanhempien kiintymyksen takaamiseksi, mutta silti. Tuohan vaan syö ja nukkuu.

Mikä ihmeen paniikki sen ekan kanssa muka aina oli?

Esikoisen jättämät vauvatraumat ovat aika erilaisia muistikuviltaan. Omasta ajasta ja identiteetistä piti luopua täysin, kroppa takkuili synnytyksen jälkeen ja mieli oli sekaisin uudesta suuresta vastuusta.

Nyt olo on parempi synnytyksen jälkeen kuin viimeksi ja luottamus kropan palautumiseen ajan myötä vakaampi. 

Itse äitiyden taakkaa ei myöskään tarvitse kantaa niin raskaasti sillä kamelin selkä on tältä osin jo katkaistu pari vuotta sitten ja uusi elämäntehtävä hyväksytty. Enää ei myöskään tarvitse kapinoida äitiroolia vastaan. Se alkaa olla jo luonteva osa minua. 

Lisäksi vastuunkanto on kevyempää. Homma on vanhaa ja tuttua. Nyt tiedän, mikä on oikeasti vakavaa ja mikä ei. Jokainen itku ei ole merkki tahattomasta laiminlyönnistä. Ja mikä parasta, ympärillä pyöriville besservissereille (jopa Jorvin lekurille) voi todeta piu paut. Me taablataan tällä tyylillä, diggasitte tai ette.

Esikoinen sen sijaan on edelleen kruununjalokivi, niin hyvässä kuin pahassa. Siinä missä unohdan vauvan turvakaukaloon toppahaalari päällä (lue: ai niin, meillä on nykyään kaksi lasta jotka pitää riisua) tai en muista pukea sille villasukkia ulos mennessä, kriiseilen edelleen samaan vanhaan malliin esikoisen kanssa mitä sen tulisi pukea päälle koiralenkin ajaksi.

Siis omg, se voi vaikka kylmettyä ja saada FLUNSSAN. Härreguud, mutta mihinkähän se tiikeri raidoistaan koskaan pääsisi.  

Enihau, klassisesti ja kuluneesti todeten, tämä toinen - Miss Lyyli - on hypännyt siihen kuuluisaan liikkuvaan junaan, jota vetää esikoisemme Miss Murmeli. Ja me muut yritämme pysyä perässä.

pikatoimitus

Pieni tuli pikana meille.

Yhtä pikana päästiin kotiin. Polikliiniset synnytykset ovat kuulemma nykyään muotia. I feel so high fashion with these verkkokalsarit.

Odotus.

Jossakin hetki sitten törmäämässäni artikkelissa oltiin tultu koekontrolliasetelmalla siihen tulokseen, että ihmiset eivät pidä odottamisesta. No shit.

Kyseisessä tutkimuksessa ne koehenkilöt joille luvattiin enemmän kipua aiheuttavia sähköiskuja, mutta vähemmän niiden ottamisen odottamista, kokivat tilanteen miellyttävämmäksi. Vastaavasti ne, jotka joutuivat odottamaan kipua pidempään, mutta tiesivät kivun olevan lievempää, olivat enemmän paiseessa. Tai jotain sinne päin. Summasummarum, kipua oltiin valmiita kestämään enemmän, kunhan sitä ei vain tarvitsisi odotella pitkään.

Jep. Kuittaan.

Yhdeksän kuukauden odotus on kohta pulkassa. Deadlinet paukkuivat tai siirtyivät kahdella viikolla eteenpäin. Nyt on enää edessä se ultimate deadline, käynnistys. Ystäväiseni, joka synnytti päivää ennen käynnistysaikaa totesi tänään että no, nytpä ainakin tiedät, että se tulee viimeistään 12 päivän sisällä.

Näin se on. Vielä siis 12 päivää aikaa maata sohvalla ilman tissikipuja, mahdollisia tikkejä, repeytymiä, babybluesia ja vaikka mitä mukavaa lieve ilmiötä, mitä se vauva nyt tuokaan tullessaan.

ps. tänän testattiin vahingossa aika oiva ja oikeasti ihan mahdollinekin synnytyksen käynnistämisen keino, nimittäin pomppulinna. Se takasi mugavat supistukset ja laatuaikaa esikoisen kanssa. Good work mom.