maanantai 24. helmikuuta 2014

Riittämättömyyden tunne


Kun ravasimme harva se päivä Jorvissa ja Pikkujätissä vielä viikko pari takaperin, koin uudenlaisen tunteen äitinä. Riipivän riittämättömyyden tunteen.

Isosiskoahan vietiin nimiäisten aikaan poskeen tulleen koiran aiheuttaman haavan takia tosi kivuliaisiin hoitoihin joka ikinen päivä. Ja näihin bileisiin en itse päässyt kuin kerran mukaan isännän ollessa työreissulla.

Joku voisi sanoa että onneksi, sillä lasta kidutettiin lääkärissä olan takaa. Olisi ollut kenelle tahansa kurjaa katsella, kun yhtä pidetään neljän hoitajan voimin paikoillaan kirurgin tunkiessa läpimätään, järkyttäväksi onteloksi kaivautuneeseen avohaavaan sitä väkisin auki pitävää sideharsoa. Yök.

Koska meillä on pieni vauva, en vain voinut enkä lähteä mukaan. En siksi, että Jorvissa muhii nyt ties mitkä norot ja influenssat mitä en halua pienen saavan. En siksi, että en halunnut sen huutavat kaanonissa ison kanssa. Enkä erityisesti siksi, että olen niin täynnä imetyshormoneja, että olisin varmaan rusikoinut hätäpäissäni lastani kiduttavat lääkärit siltä seisomalta.

Kotiin jääminen olis siis järkisyy ja Isäntä hoti hienosti homman kotiin. Mutta kukaan ei kertonut, kuinka ahdistavalta tuntui jäädä kotiin sohvalle istumaan, kun ei voi tehdän mitään toista auttaakseen. Kamalinta oli tyytyä vain lähettämään pikkuinen ovesta ulos isänsä kanssa ja huikata perään itkunsekaisia tyhjiä lohtulauseita. Kyllä se siitä, ole urhea, kohta se on ohi.

Kakan marjat. Kamalaa se oli, traumaattista. Siellä olisi todellakin tarvittu äitiä, äidin syliä, äidin tuomaa lohtua. Mutta kun se äiti piti sylissään sitä toista, uutta perheenjäsentä.

Episodi olikin ensimmäinen kerta elämässä, kun koin aivan pohjatonta riittämättömyyden tuntua. Sylini ei riittänyt kahdelle. Minua tarvittiin myös muualla.

Onkin ollut masentavaa, toisaalta valaisevaa huomata, että kahden lapsen myötä asioita joutuu jakamaan ja priorisoimaan. Yhden lapsen kanssa huomiota jaetaan tarpeen tullen sataprosenttisesti, kahden kanssa vain sen minkä kiireiltään pystyy ja mitä se pienempi ei juuri sillä hetkellä tarvitse.

Onkin vain opeteltava uuteen äitiyteen, jossa syli ei aina välttämättä lohduttamaan, lukemaan molemmille aina iltasatua, purkamaan sitä pahinta kiukkua, eikä tule mukaan kun mennään lääkärille. On luotettava siihen, että vaikka en aina ole paikalla tai pysty antamaan sitä kaikkea tarvitsevalle, olen silti läsnä ja sopivan tilaisuuden tullen käytettävissä.

Tämä on kaiketi sitä normaalia sisarusmeininkiä perheessä. Vanhemmat eivät ole enää yksinoikeus,vaan ne jaetaan.Tämän kyllä itse isosiskona tiedän.

Ja tietty onneksi on myös se isi.

perjantai 21. helmikuuta 2014

Päärynäletut



Törmättiin reseptiin huolettomaan ja vastustamattomaan. Vaikka herkku onkin itseltäni hetkeksi pannassa, nautiskelkaa te muut. Tällä nimittäin vaihtuu mustimmankin yön silmäpussit naurun ryppyttämiksi. Parhaimmillaan  se on viikonloppuaamuna, koko perheen jakamana. Eikä aikaakaan kulu pahemmin, vaan pannarit valmistuu aamupiirrettyjen aikana salamana.

Jamie Oliverin päärynäpannarit:

Ota joku kaunis kuppi
Täytä kuppi jauhoilla ja kumoa kulhoon
Täytä sama kuppi yhtä suurella määrällä maitoa
Kumoa sekin kulhoon
Heitä perään ripaus suolaa, 1 tl leivinjauhetta ja muna.
Raasta päärynä kuorineen poikineen joukkoon.

Ota paistinpannu, länttää siihen kolme huoletonta lusikallista taikinaa, kukin omaksi letukseen. Paista letut kypsiksi ja lapioi kolmelle nälkäiselle.

Lusikoi lettujen päälle vielä turkkilaisen partamiehen jugurttia ja juoksevaa hunajaa. Ja nauti aamukahvin kera. Mieluiten lämpimän sellaisen, jos se taloudessanne on mahdollista.

En mä mikään kokki ole (Jamie on), mutta tää on hyvää, jopa mun tekemänä.

tiistai 18. helmikuuta 2014

Kaiketon ruokavalio

Meidän numero kakkonen on ollut omituinen vauva. Se on alusta asti puklannut 24/7. Se ykää koko ajan niin, että pelkään sen tukehtuvan. Lisäksi se nukkuu kutakuinkin vain vartin pätkiä, ei siis tietoakaan pitkistä päikkäreistä. Tämä johtuu ykäilystä ja mahakivuista. Se ei myöskään mene illalla nukkumaan vaan huutaa ja huutaa klo 20-23. Ainot asennot mihin sen saa tainnutettua yö unille on joko pystyssä sylissä tai mahalleen patjalla.

Viiden viikon kohdalla aloin haistaa palaneen käryä. Ei tämä voi olla normi vauvan meinikiä. Kotityöt vain seisovat paikoillaan, kun kanniskelen itkuista ipanaa pitkin kämppää yrjöjälkiä siivoillen.

Kun lopulta pyllyn vataamisesta kipeytyi kyynerpääkin, päätin toimia ja ottaa ystävänneuvosta vaarin. Maidot ja viljat lensivät ruokavaliosta pois. Viikon jälkeen huomasin, että puklaukset olivat vähentyneet ja mahakivut miltei kadonneet. Nukkumaanmeno oli edelleen helvettiä, mutta suunta silti lupaava.

Päätin jatkaa tätä ihmiskoetta. Mitään ohjeita mistään ole saanut enkä siunausta neuvolasta, mutta pieni äitivaisto olkapäällä kehottaa jatkamaan. Edes kuukauden päivät. Katsotaan mitä sitten olen mieltä.

Nyt kuitenkin olen tilanteessa, missä mikään ruoka ei saa sisältää maitoa eikä mitään viljaa. Tämä on johtanut siihen, että olen täysin kädetön keittiössä. Yhtäkkiä kaikki tutut ruuat näyttävät vaarallisilta. Sympaattinen MissäÄx pussikin osoiitautui hasardiksi, kun sisälsi yllärinä vehnää, jonka huomasin vasta puolikkaan pussin jälkeen. Ja siitä että muksu huusi kuin pieni eläin.

Kaikki herkut ovat siis pannassa, kahvinautinto on pilattu ikuisesti soijamaidolla ja kilot tippuvat. Nälkä (ja herkkuhimo) on nykyään jatkuva kaveri.

Yhtäkkiä myös ruokakauppa näyttää täysin vieraalta. Sallitun ruuan tai aineksen saati herkun etsimiseen kuluu minuutteja ja kauppareissut venyvät. Näin täysin epäallergisena ihmisenä on vallan omituista, että valikoimasta voi käyttää enää 0.1 prosenttia. On vaikea tottua ajatukseen, että olen rajallinen, ruokaongelmainen.

Rajallisuutta ei yhtään helpota kaupan pakkausmerkintöjen jäätävä rajallisuus. Kun nakkipaketissa lukee laktoositon ja gluteiiniton, eikä tuoteseloste sisällä kuitenkaan sanaa maito, onko siinä sitä silti jossain? Miksei pakkauksessa lue sitten selkeästi myös että maidoton?

Ja mikä pahinta, kukaan ei halua kylään kaiketonta ruokavaliota. Mitä sillekin tarjoaisi?




Vink vink, tofujäde, aakkosnamit ja mantelimaito kahvin kanssa... =0)




keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Lääkäri... oli kaveri

Mistä tietää että on käynyt lähiaikoina paljon lääkärissä?

...kun lähimmäisen Pikku Jätin ajanvarauksessa täti tietää lapsen etunimen kuultuaan kenestä potilaasta on kyse ja mitä tehdään seuraavaksi sekä kysyy miten Jorvissa meni.
...kun ajanvarausKESKUKSENkin täti tunnistaa vanhemman äänen ja muistaa mihin paikallisajanvaraukseen puhelu yhdistettiin.
...kun lapsi bongaa kirjastossa tutun kirjan ja kiljaisee: toi oli siellä Jorvissa!
...kun kotiin ilmestyy esite sairaalapelleistä.
...kun kodissa alkaa olla oven karmit ja jääkaapin ovet täynnä lääkärireissuilta saatuja lohtutarroja.
...ja viimeistään kun  mainittaessa sana lääkäri, alkaa lapsi hokea: nipistää, sattuu.

Jep. Reilu viikko takana anopin koiran kynnestä tulleen haavan hoitoa ja toinen edessä. Jumaleissön mitä säätöä, lääkärissä ja Jorvissa ravaamista, mätäpaiseen ronkkimista, kiljuntaa, itkua, laastareita ja sideharsoja ja takuuvarma lääkäritrauma tytölle, joka ennen rakasti lääkärissä käyntiä. Voi nenä.


tiistai 11. helmikuuta 2014

Kauhulla odotettuja


Ennen kahden mukulan arkea odotin kauhulla muutamia tapahtumia, joiden siivin manasin kahden lapsen arjen syvimpiin syövereihin mitä tiedän.

Kauhistelin esimerkiksi arkipäiviä, kun molemmat muksut ovat yhtä aikaa kotona. Neuvottelijan ja kaaoksen haltuunoton taitoni ovat kuitenkin kahdessa ja puolessa vuodessa parantuneet ja olen ihme kyllä muutamien kotipäivien jälkeen edelleen hengissä.

Pelkäsin myös kuollakseni sitä että jään illaksi kotiin kahden mukulan kanssa. Toisin sanoen, joudun nukuttamaan molemmat yksin. Tätä ydintuhoakin pelottavampaa tapahtumaan on nyt käynyt jo kolmesti. Ja joka kerta olen selvinnyt hengissä kohtuu kunnialla.

Pienellä kikkailulla olen onnistunut pesemään kaikkien kävelyasteella olevien hampaat, kylvettämän osan meistä ja vaihtamaan vaipat oikealle pyllylle. Olen onnistunut jopa lukemaan iltasadunkin yksi tississä kiinni, toinen toisessa kainalossa ja kolmas käsi kirjan sivuja käännellen.

Toiseksi eniten olen pelännyt öitä. Erityisesti niitä öitä, kun kukaan ei nuku kun molemmat lapset huutavat yhtä aikaa. Tätäkään ei kumma kyllä ole tapahtunut sen kummemmin. Tai ovat mukulat huutaneet pitkin yötä, mutta toistaiseksi aivan omia aikojaan.

Kumpikaan ei peloistani huolimatta ole kuin kertaalleen heränneet toistensa aarioihin, vaikka ovat avanneet vuorollaan ääntään niin, että naapurin Simon korvavaikut ovat takuulla irronneet. Erityisen ylpeä olen ensimmäisestämme, jonka "herään mihin vain narahdukseen" -moodi on kypsynyt "en herää mihinkään tiejyrää hiljaisempaan" -mielentilaan. Hyvä Murmeli, siperia opettaa!

Kolmanneksi eniten (saa nauraa) olen pelännyt esikon hakemista tarhasta pienempi kainalossa. Tätä en ole vielä kokeillut mutta edessä se on. Tänään. Yritän kauhun sekaisin tuntein kurvailla joko autolla tai bussilla hoitopaikalle ja toivoen samalla, että

A) erittäin puhelias hoitotätimme päästää minut kotimatkalle alle puolen tunnin lätinän,
B) jossa ajassa olen myös ehtinyt pukea uhmaavan ja riehuvan isosiskon,
C) eikä pikkusisko ole tässä ajassa tukehtunut toppavaatteiden kuumuuteen,
D) eikä minun ole tarvinnut tästä johtuen syöttää huutavaa pakettia bussipysäkillä,
E) ja näin myöhästyä bussista, johon ajoissa tähtääminen on itseasiassa aivan absurdi ajatus.

Vielä kokematta ovat erityisen pelottavat Isännän työmatka (alkaa tänään), koko perheen norovirus, flunssa-aalto ja kaksi kertaa kuumeinen lapsi, jorvikäynti kahden kera sekä kauppareissu kahden lapsen kanssa.

FUK! Lista on pitkä ja eiköhän näistä osaan saada rasti tänä talvena. Joko menestyksellä tai ilman...



perjantai 7. helmikuuta 2014

Deja vu


Nimiäisissa käytyä keskustelua:

Mites imetys sujuu?
Mitä?
Mites imetys?
!?... nooo, pakkohan se on vaikka en tykkää siitä.
No mutta, sehän on tosi ihanaa kun vain löytää oikean otteen!!
Joo mut kyse ei ole siitä, vaan siitä että ton vauvan mahaa särkee ja se meinaa tukehtua oksennuksiinsa kun maito virtaa takaisin. Että varmaan joku imetysdietti edessä.
No mutta sitä pitää röyhtäyttää!
(No shit.)
Kyllä se imetys on tärkeää ja oikealla röyhtäytyksellä vaan niin hyvä tulee.
(...Pelastakaa joku mut tästä keskustelusta ennen kuin hillintä pettää...)

Ei vadelma, taas tää keskustelu alkaa. Viimeksi huijasin samaa henkilöä, kaikkien megaimettajien kantaemoa sanomalla etten enää imetä yhtään mitään tai ketään, ja johan loppui kysely. Tsiisös kuinka maitorauhaseni voivatkaan olla jonkun mielestä korrekti keskustelunaihe kesken juhlien.

Onneksi olen keskellä äidiksi tulemisen reinkarnaatiota, enkä ensimmäisen lapsen äidin tuskaa ja epävarmuutta. Nyt, kuten todettu, on pokkaa kääntyä kesken keskustelun toiseen suuntaan ja keskustella niiden kanssa jotka ymmärtää.



tiistai 4. helmikuuta 2014

Kun vauva sai nimen...


.. ja kun siitä vauva nimityksestä piti päästä eroon.

Niin. Meillä on vauvaa kutsuttu kohdusta maailmaan tuloon ja siitäkin eteenpäin vauvaksi. Tosikolla ei kertakaikiaan ole ollut mitään hellittelynimeä, työnimeä tai mahanimeä. Sinä missä ensimmäistä kutsuttiin Riiviöksi ja Raivariksi ja ties miksi jo mahassa ollessaan, ei tällä toisella raukalla ole ollut mitään standardivauvasta poikkeavaa nimeä. It is just a baby.

Mahassani kasvoi vauva, jota esikoinenkin oppi kutsumaan vauvaksi. Mahasta tuli ulos myös vauva, jota kutsuttiin ensinäkemältä edelleen vauvaksi - ja jota suureksi harmikseni koko perhe yhä edelleen sitkeästi kutsuu vauvaksi.

Vauvalle vaihdetaan vaippaa, vauva itkee, vaiva haluaa maitoa, vauvalle pitää hakea puhdas puklurätti, vauvan maha on kipeä, vauva haluaa isosiskon syliin.

Argh, kuinka persoonatonta, mutta se on silti suuhumme juuri sopivaa! Ei meillä lässytetä ja vaalaenpunaistella oikein missään asiassa, joten neutraali vauva on aika hyvä termi tulokkaalle. Mutta aika tosikkoahan tämä meno on.

Olin tästä "vauvaamisesta" itseasiassa äärimmäisen huolestunut viikkoa ennen laskettua aikaa. Pelkäsin kiintymyssuhteen jäävän kovinkin vajaaksi kun mahassa asunut alien ei henkilöitynyt millään tavalla. En kertakaikkiaan ehtinyt fiilistellä sitä niin paljoa, että olisin keksinyt hyvän työnimen.

Kiristinkin isäntää, että viimeistään kun se tule mahasta ulos, on sille keksittävä joku nimi. Muuten vieraannun koko tyypistä. Eikä meidän perheessä voi kertakaikkiaan olla "vain vauva". Muuten se on vauva hautaansa asti.

Ja arvaa vain yritettiinkö tätä uudelleennimeämistä tässä viimeviikot. Sen oikean nimen miettimisen ohella. Olen yrittänyt kaikenmoisia päälle liimattuja nimityksiä ja virityksiä, mutta ei se jotenkin vain istu jos yrittää yhtäkkiä kutsua toista pötkyläksi, palleroksi, miniksi tai tissihirmuksi. Ei niin ollenkaan.

Nimi pitää olla ansaittu ja tulla spontaanisti

Esimerkiksi esikoinen repäisi takataskustaan itsekeksimänsä nimityksen Iski -vauva. Tämä juontuu alkuviikkojen tapahtumasta, missä vauva kuulemma iski hänelle silmää. Siispä siitä tuli ensin Iski Silmä -vauva ja lyhennettynä Iski.

Ou jea.

Toinen hyvä ehdotus oli Ariel. Aina vain parani, joten vauvaksihan se sitten jäi. Lempinimet tulkoon sitten tulevaisuudessa, jos tulevat. Tai itseasiassa onhan niitä yksi. Se Vauva.

No, vihdoin oikea nimi on annettiin ja nyt sitten sitä pitäisi käyttää! (Itseasiassa oikean nimen löytäminen ei ollut näinkään vaikea prosessi. Jostain syystä lempinimen kanssa nyt vain jäädyttiin totaalisesti.)Nyt siis pitää vain lopettaa sen vauva -sanan hokeminen niin uunituoreelle nimelle tullee luonnostaan tilaa?

Tai sitten lähetetään maistraattiin uusi kirje nimenvaihdoksesta: Iski-Vauva.

ps.
Niistä nimiäisistä ja draamankaaresta. Emme suinkaan tienneet vielä viime viikolla, että nimiäisissä Esikko on kuumessa ja flunssassa sekä silmä miltei muurautuneena umpeen. Emme myöskään tienneet, että osan loppujuhlista tulemme viettämään Jorvissa esikon kanssa, sillä silmään anopin (perkele sentään sanon minä) koiran kynnestä edellisenä päivänä tullut haava tulehtui ennätys pahasti. Emmekä todellakaan tienneet mikä soppa koko hommasta syntyi, kun haavaa joudutaan KOKO TÄMÄ VIIKKO käydä putsaamassa Jorvissa joka hemmetin päivä.

Että sellanen anoppitarina taas.