LA

Luvattu päivä. Ei näy eikä tunnu yhtään mitään.

Eiköhän oteta se vuoden 2014 versio sitten suosiolla vastaan.

Jatketaan odottamista.

Prkl.

Seiskarit

Perheessämme on hieman omituinen tapa, jota seurataan orjallisesti illasta toiseen. Se on muotoutunut viimeisen kahden vuoden aikana vedenpitäväksi rutiiniksi, jota ilman on vaikea edetä. Se starttaa iltatoimet, rauhoittaa päivän viimeisistä kiireistä ja kokoaa pesueen yhteen.

Se on seiskarit. Seitsemän uutiset.

Tasan kello 19 null null istuudumme sohvalle. Joka ikinen. Avaamme koko päivän mustana ammottaneen viihdekeskuksen ensimmäistä kertaa ja viimeistään alkutunnarin soidessa kiljahtaa ensimmäisemme innosta soikeana "seiskarit" ja juoksee sohvalle. Päivän uutisannos on näin taattu, sillä hesaria ei ehdi aina lukea kuin otsikkopohjalta.

Ensimmäisemme aivopesu on aloitettu jo varhain. Jo parikuisesta tai alle, on tyty nukutettu seiskareiden äärellä. Hetkeä ennen kuin päivän uutisanti alkoi pyöriä ruudussa himmensimme olohuoneen valaistuksen, laitoimme makuuhuoneen unikuntoon ja lämmitimme jättipullon iltamaitoa. Sitten istuuduimme sohvalle ja huokaisimme 20 minuuttia. Kunnes The Iltarääkki alkoi.

Nyt rutiini starttaa iltatoimet. Kun uutisten loppuläpät on heitetty ja Peter Frantzen poistunut lavalta, käymme noin puolen tunnin sisällä iltapuuhiin hampipesuineen ja iltasatuineen.

Homma on toiminut tähän asti mahtavasti. Uutiset ovat hyvä iltashow. Tarpeeksi korkealentoista aikuisille ja jopa lapselle, joka ei siis tajua ohjelmasta oikein yhtään mitään. Ei siis traumoja yöuniin tai liian vilkasta menoa jolloin nukahtaminen ei onnistu. Varsinainen lastenohjelma siis.

Paitsi eilen.

Ensin käsiteltiin Taikkumaiden mielenosoituksia. Jouduin selittämään mukulalle miksi sedät huutavat, heittävät palopommeja, sytyttivät auton tuleen ja heiluttelivat iskulausekylttejä. Lisäkysymys seurasi rynnäkkökiväärejä kantavista poliiseista. "Äiti mitä noi sedät tekee, mitä ne kantaa kädessä?".

Seuraavaksi käsiteltiin jonkin Aasian maan ohjusharjoitteita, tai siis iskuista kai oli oikeasti kyse. Keskityin itse uutisen ajan selittämään mitä metallilieriöitä kyseisen valtion sotilaspäällikö potkiskelivat maassa. "No kuule, ne on ohjuksesta tippunutta romua ja ohjus taas on vähän isompi ja tuhmempi raketti..."

Uutisista ja kiperistä kysymyksistä päästiin urheiluruutuun, jonka luulisi olevan kevyempää kamaa. Sain kuitenkin vastata kysymyksiin, miksi sedät mätkii toisiaan kun ei saa lyödä (fudismatsissa lämivät uroshoivamaisesti toisiaan takaraivoon maalin jälkeen) ja miksi setää sattui (lätkämatsissa uroshoiva oli vieläkin rajumpaa)? Viimeistään UFC:n lopputuloksen näyttämisen uhka sulki teeveen.

Tosielämä on hurjaa. Ehkä iltarutiineja täytyy sittenkin muuttaa, seiskaltahan tulee muutakin laatukamaa kuten kiinteistökuningatar, pulttiois, maailman övereimmät hääjuhlat, tyhjätaskut, neljän tähden illallinen, hullut hamstraajat ja niin edelleen lapsille sopivaa...

Astetta eksoottisempi joulu

Joulun mahapöpöt

Olipas tämä joulu astetta eksoottisempi, suorastaan erilainen tai extreme. Eihän se vielä riitä mitenkään, että joulupöydässä pitäisi jännittää synnyttävänsä. Kunnon draama saadaan aikaan häröilevistä sukulaisista, perheen omista joulukiistoista sekä mahataudista. Erityisesti synnytys keskellä mahatautia ei ole hehkeimmästä päästä, sen tietää valeäiti, pitkän linjan loistava blogisti.

Olisihan merkeistä pitänyt päätellä jotakin jo ennen joulua, kun ipanamme toi tarhasta viimeiseltä päivältään tuliaisiksi mahataudin. Luultiin selvinnemme pelkästään yhden perheenjäsenen sairastelulla, mutta kiertolaiseksihan tuo pöpöperkele sitten osoittautui.

No ennen grande finalea, itse jouluaatto alkoi sukulaisten yllärivierailulla, joka ei todellakaan ollut toivottu. Kesken aamiaisen saatiin raahautua ulko-ovelle kalsarisilleen kuulemaan kuinka huonoa käytöstä on olla vierailematta koko joulukuussa appiukkolassa. Tämän takia kuulemma lapselle ajateltu joulukalenterikin jäi antamatta ja vanhemmat saavat käytöstään hävetä. Ok, asiaa olisi voinut auttaa se, jos vierailun odotuksesta olisi vihjattu tai herrasväki olisi vaikka itse raahannut persuksensa meidän suuntaan kylään. Mutta mitä näistä. Kirkkoonkaan emme kuulemma kakkiaset lähteneet siltä seisomalta kesken aamupalan. Voi mikä morkkis, varsinkin näin kirkkoon kuulumattomalle perheellemme.

No joo, suku on aina pahin paras, myös oma lähiperhe. Sukulaisten yllärivierailu nimittäin laukaisi mielettömän perheriidan siitä mitä joululta oikein halutaan. Tunkeilevia sukulaisia vai hiljaista perherauhaa. Se siitä, lopputulos oli hyvä kompromissi. Kerrankin.

Aamuepisodeja seurasi lisää sukulaisten vierailuja ja kaaosta. Ja mahan tökkimistä ilman lupaa. V***u jee. Mun lempihommaa. Olin kuin kala vedessä, öljyn tahrimassa sellaisessa.

Kun sukulaiset oli kammettu pihalle alkoi illan kolmas näytös. Mahatauti. jouluruokailusta ei tullut mitään. Uhmakakaramme kieltäytyi syömästä, Isäntä ei voinut syödä huonon olonsa takia ja itse en voinut syödä pöydästä muuten vain paljoakaan raskauden takia (silliä, mätiä, graavilohta jne jne).

Juhlaillallisen jälkeen (lue istuin yksin pöydässä tatti otassa) 200 euron ostokset kaadettiin kutakuinkin koskemattomana roskiin. Tätä seurasi pukkishow. Isäntä esitti pukkia juuri ja juuri viimeisillä voimillaan, ennen kuin romahti. Loppuilta olikin sitten yrjöä siellä ja sitä toista tuolla ja täällä. Jippii.

Neljäs episodi alkoi seuraavana päivänä. Huono olo vaihtoi omistajaa ja synnytys vatsataudin keskellä alkoi näyttää huonolta vitsiltä. Päätin visusti pitää seuraavat kaksi vuorokautta jalat ristissä ja vaikka mielummin räjähtää kuin päätyä laitokselle. Kärsinkin mukavasti kaksi vuorokautta tunteesta, että sisuskalut räjähtävät, synnytys käynnistyy hetkenä minä hyvänä, maha pulputtaa kuin jätelaitos ja kurkkuun on tungetty soppatykillä perunalootaa. 

Mutta mikä tärkeintä, en jakautunut. Korkeampia voimia on sittenkin jossain.

Se siitä Disney joulusta. Ensi vuonna uudet kujeet. Nyt olo helpottaa ja voi keskittyä taas iihen olennaiseen, nimittäin synnyttämiseen.

Jouluhaaste

Sain jouluhaasteen Ninalta ja laitetaan se nyt näin joulun aikaan tapetille. 

Säännöt kuuluivat seuraavasti:

* Vastaa 24 kysymykseen.

* Haasta blogikollegat vastaamaan samoihin kysymyksiin.

* Kerro kuka sinut on haastanut ja kenet haastat.

Parasta joulussa?

Lahjat. Argh, oikeasti. Rakastan yllätyksiä, niiden antamista ja saamista.

Joulumusiikkisi?

Tämä on selvä juttu, Rajaton on kestosuosikkini joulun ulkopuolellakin, mutta erityisesti heidän joululevynsä - ja konserttinsa- saavat aikaan ihan oikeita kyyneliä. Hyvänä kakkosen Club for fiven joulufiilistelyt.

Tykkäätkö katsoa jouluelokuvia? Millaisia?

Mukulana joo, nyt olen etääntynyt siitä ainaisesta Samu Sirkasta. Toisaalta, ehkä joudun  perumaan sanani, sillä altistun pian uudelleen sille helvetilliselle joulupiirrettymaratonille jälkikasvuni myötä...

Jouluherkkusi?

Siskoni tekemä bataattilaatikko. Ja kylmäsavustettu lohen mäti.

Mitä ehdottomasti täytyy olla jouluaterialla?

Mätiä! Ja alkupalaksi madeiralla maustettua lihalientä pienten lihapiirakoiden kera.

Koska joulukoristeet pääsevät kotiasi koristamaan?

Joulukuun eka, aiemmin en kuulemma saa laittaa niitä...

Joulu kotona vai jossain muualla?

Deffinetly mökillä, kaikkine kuusen ryöstämisineen ja lyhtykävelyineen pimeän tullen ja tietty ilman sukulaisia ihan vainoman pesueen kesken.

Itsetehdyt lahjat, kaupasta ostetut vai molempia?

Både och.

Laitatko ulkovaloja pimeyttä valaisemaan?

Sure ja paljon. Kaikissa on ajastimetkin eri kellonajoille. Meillä nääs asuu kotona insinööri.

Joulu oman perheen kanssa vai isommassa porukassa?

Oma perhe ja omat perinteet. Ei tarvitse tehdä poikkeuksia ja myönnytyksiä.

Onko sinulla joululahjatoivetta?

Kuinka kasvattaa bebe ja Äitikortti ovat listalla. En vain ole muistanut niistä kenellekään mainita...

Paras saamasi joululahja?

Heh, ekat rinsikat vuonna nakki ja makkara äidiltä. Oli vissiin pieni vinkvink.

Kamalin saamasi joululahja?

No näitä löytyy, mutta ehkä villakalsarit, siis ei pitkät kalsarit vaan naisten alushousut. Mukavaa kutinaa.

Kuvaile unelmiesi joulu?

Oma mökki, oma kuusi, itsetehty ruoka (kaupan tätien avustamana), mukulat iloisia, maha täynnä, kynttilän valo ja sitä rataa. Perus Disney.

Mikä on ärsyttävin joululaulu?

Gloo-ooo-o-o-o-o-oooo-o-o-o-o-oooriaa ja Hoosianna. Jessebiisit on oikeastaan kaikki aika raivostuttavia jos ne esitetään paatoksella.

Oletko tehnyt jouluvalmisteluja tälle vuodelle? Mitä?

Ostanut lahjat jo Marraskuussa. Pelkään että poksahdan in any minute.

Paras joulujuoma?

Amarone ja portviini, toinen ruokailussa eka, toinen vika.

Oikea joulukuusi, tekokuusi vai ei kuusta ollenkaan?

Tottakai oikea kuusi, eiku ai niin ne varisevat neulaset.

Käykö teillä joulupukki?

Saattaapi olla, jos ollaan oltu kilttejä.

Paras joulumuistosi lapsuudesta?

4-5 metrisen jättijoulukuusen koristelu mökillä, äidin ja isoäidin perinnöksi saaduilla lasipalloilla. Se on aina yhtä juhlavaa.

Laittaudutko aattona hienoksi vai hölläiletkö koko päivän pyjamassa?

Ei aattona pointti ole kledjut vaan ne lahjat, joulusauna, ruoka ja moni muu.

Peruna-, porkkana-, lanttu- vai bataattilaatikko?

Bataattiversio ja perunaversio. Viimeksi mainittu ehdottomasti Euroshopperin omenasoseen kera.

Paras joulusuklaa?

Ei aina sitä suklaata. Olen hedelmänami -koulukuntaa.

Joulutortut vai piparit?

Molempia ja paljon!

Ja jätetään muiden bloggaajien haastamiset tällä kertaa väliin, olkoon joulurauha.

Äitiyden rakentamista toistamiseen

Pakko vielä riipaista pienet rivit tästä aiheesta.

Toisen lapsen saamiseni on kangerrellut näihin päiviin asti. Työelämän oravanpyörässä raskaus eteni vaivihkaa niin vauhdilla, että en aina vieläkään tajua kasvavan keissini pitävän sisällään vauvaa. Tai olen asian päätellyt muljahtelevista kylkiluistani, mutta en ole ehtinyt miettiä mitä se tarkoittaa.

Moni on kysynyt oletteko valmistelleen esikoista tulevan vauvan saapumiseen. No jotenkin, on vastaukseni ajatusten jatkaessa samalla että "kunhan ensin valmistelisin itseni siihen".

Lapsen saamisen orientaatioviikko tai siis viikot alkoivat joulukuun alussa sovitusti isännän kanssa. Pinnasängy, hoitopöytä ja muut kummallisuudet rintapumppuineen päivineen ovat löytäneet pikkuhiljaa paikkansa.

En kuitenkaan malttanut täysin odotella kuivin suin sinne asti vaan harjoittelin kiintymyssuhteen muodostumista jo aiemmin. Sanotaanko näin pehmeänä laskuna itseäni varten.

Löysin nimittäin keinon tutustua uuteen muksuun, tosin hieman eettisesti kyseenalaisen ja kestävän kehityksen näkökulmasta täysin kestämättömän. Nimittäin shoppailun. Vauvatavaroiden shoppailun.

Olen viettänyt joulukuun alkuviikkoina tunteja kirppishyllyjen välissä ja kauppojen alelaareilla päästäen ostavan hirviöni täysin vallalleen. En ole kieltäytynyt mistään vauvoihin liittyvästä krääsästä, mikä vähänkin herättää minussa pienen tunneläikähdyksen. Huomasin nimittäin, että rakennan äitiyttäni osin ostelemalla ja hankkimalla vauvatavaraa.

Tämä jotenkin konkreettinen pesänrakennustoiminta on tarpeeksi suoraviivaista (putki?)aivoilleni. Ajatukseni kulkee selvästi rataa tuossa on 56 senttinen body, osta se koska meille tuleva vauva tarvitsee päällepantavaa ja jatkaa vielä kotona meillä on paljon pieniä vauvoille kuuluvia vaatteita, meille tulee pian oma vauva.

Olen jopa hieman viis veisannut että varasto itseasiassa pursuaa jo vauvan vaatteita edelliseltä kierrokselta. Jos jokin houkuttaa, tarttuu se kauppakoriin mukaan todellisuudessa äitiyden rakentamisen, ei tulevan vauvan vaatettamisen takia. Onpahan sitten takaisin roudattavaa kirppikselle ja jos lompakko tämän kaiken kestää niin menköön.

Alkeellista ajatuksen juoksua ja räävitöntä tuhlailua, mutta tämä toimii! Ajatus vauvan saamisesta on metodin myötä vahvistunut ja uusi hahmoton perheenlisäys saanut vaatetuksen ja pienten leluhankintojen myötä kouriintuntuvan maaperän sekä todistuksen olemassaolostaan. Jotenkin kummasti pyykkinarulta poimittujen minibodyjen laskostaminen otuksen omaan kaappiin tuntuu mukavalta.

Pisteenä i:n päälle on hankittava otukselle vielä ihan ikiomat sairaalastakotiutumisvaatteet. Ne joihin se otus puetaan kun lähdetään yhdessä kotiin. Meidän yhteiseen kotiin.

Äitiyden tuplaantuminen

Olen todella päättänyt näin päivien huvetessa orientoitua tulevaan äitiyteen. Tai siis,olen jo äiti mutta tulen uudelleen äidiksi. Tai tarkoitan, että äitiyteni tuplaantuu. Eiku mitenkä tämä nyt menee?

Olen jo äiti, äitiyttä tai äidiksi ei kai voi tulla tämän enempää oli lapsia yksi tai kymmenen. Mutta jokin tässä lapsiluvun yhteydessä ja vuoden vaihteen korvilla tulee kaiken järjen mukaan myös lisääntymään. Jos se ei ole äitiys niin mikä sitten?

Kliseisesti se on rakkaus. Lapsia kohtaan tunnettu rakkaus ei kuulemma ole jotain mikä puolittuu uusien muksujen tullessa, vaan sitä tulee jostain syövereistä yllättäen lisää. Toistaiseksi en sitä näe tai koe. Ehkä sitten synnärillä jotakin liikahtaa, kuten viimeksi vuoden 2011 elokuussa sain omakohtaisesti kokea.

Toisen lapsen myötä kuulemma perheestä tulee täydellisempi ja enemmän perhe. Mitähän ihmettä sekin tarkoittaa? Ilmeisesti jotain merkittävää ja väistämätöntä, sillä tätä kuulen usein. Näen tai pelkään, lähinnä vision, että se tarkoittaa täydellisempää oman ajan menetystä, vähempää parisuhdeaikaa ja enempää aikaa vietettynä vähintään jompi kumpi lapsi kainalossa. Onko tämä sitä enempää ja täyteläisempää perhettä? Ja pitääkö/voiko tätä tulkita jotenkin positiivisten vibojen kautta?

Arjen oranvanpyörä ainakin pyörähtää vimmaiseen vauhtiinsa. Viimeistään kahden lapsen siirtyessä päivähoitoon, harrastusten alkaessa ja koulun kellojen kilkattaessa ei päivärytmiä määritellä vanhempien tahtiin. Arjen voi siis sanoa olevan enemmän läsnä lapsiluvun kasvaessa. Mitä enemmän lapsia, sitä enemmän maitopurkkeja jääkaapissa,

Kaksi lasta on kuulemma toisaalta myös kahden verroin iloa. Ja huolta. Tämä pitää varmasti paikkaansa. Ehkä toisen lapsen tulemisessa onkin kyse pohjimmiltaan siitä, että supertärkeiden ihmisten määrä lähipiirissä lisääntyy. Tämän seurauksena ympärilläni on yhden sijasta kaksi, joiden hyvinvoinnista kantaa huolta, viettää unettomia öitä, pelätä kuollakseen ja itkeä. Ja samalla välittää niin että tekee kipeää. Halata, hymyillä, nauraa, silittää ja pitää kädestä kiinni, olla myös se tärkein ja läheisin.

Hmm, alan saada kiinni siitä, mitä äitiyden tuplaantuminen on. Kuulostaa mukavalta. Ja rankalta.

Ulosheittoherkku

Joulufiilistely on noussut toiseen potenssiin. Lahjat on pakattu. Joulukuusta odotellaan ensi viikonlopuksi ja erityisesti sen koristelu on got to do -listallani kohokohtia. 

Leivonnaisia ja sapuskoja on tehty pakkaseen ja äskettäin Isäntä soitti Stokkan tiskiltä (omg, ollaan todellakin diippiä keskiluokkaa), että varataanko jouluksi täältä puolikas kalkkuna. No mikäs siinä. Minä en paistomittareista välitä.

Suursiivous sen sijaan jätetään tänä vuonna väliin. Samat koirankarvat ne kuintenkin ilmaantuvat nurkkiin päivän parin sisällä, miksi siis lähteä pingottamaan asiasta. Ellei sitä ota yhtenä synnytyksen edistäjänä. Hmm, pistetään sittenkin harkintaan.

Jatkoin tänään puuhastelua ja tekaisin (hah, raadoin) kulhoon unohtuneista hieman nahistuneista luumusta ja persimoneista romstopfin. Tai mikä lie nimeltään tämä herkku, mitä olen popsinut pienestä pitäen joka joulu. 

Pointtina on pilkkoa hedelmiä ja luumuja purkkiin kanelitangon ja anistähtien kanssa, kumota niiden päälle sokerivesilientä, jossa on uitettu vaniljatankoa (no ei ollut, eli vaniljasokerilla mentiin) ja lopuksi pistää vielä rommia aimo tujaus mukaan. Sitten vain jääkaappiin ja joulua sekä vanilja jädeä tai -vaahtoa odottelemaan.

Ja tässähän on siis hyvä häätöruoka ja todellista aihetta synnyttää ennen joulua (kaapissa odottavan amarone pullollisen ja kylmäsavustetun lohenmädin lisäksi). Rommi nimittäin ei lähde hedelmistä mihinkään, vaan tämän jälkkärin jälkeen ollaan sopivasti tuubassa koko perhe. Hik. Kukin oman tuntonsa mukaan.

The Suihkuhetki

Alkaa olemaan sellaiset olotilojen tiivistymiset ja viimehetkien ähkyt että ei paljoa naurata. Kaameimpana yönä nukun klo 22-24, minkä jälkeen olen hereillä klo 06 asti ja simahdan armosta vielä tunniksi jos käy tuuri.

Moottoroitu Hästens on käynyt ainakin tuhannsesti mielessä, sillä istualteen nukkuminen ei paljoa naurata. Selkä vääntyy, niskaa kolottaa ja yö on pitkääkin pidempi. Mutta minkäs teet jos henkeä ahistaa selällä maaten. Tai kylkeä kiristää kyljelteen. Tai lonkkia kolottaa toisella kyljellä. Tai jonkin muu ruumiinosa nyt vain ilmoittaa, ettei mahdu enää mukaan leikkiin, kun kaiken tilan vie päälle kaksi kiloa ylimääräistä ihmistä.

Eilen sohvalla hengenahdostuksissa kieriskellessäni tuli yhtäkkiä mieleeni Se Hetki kun kaikki on ohi ja elämässä käännetään taas uusi lehti. The Moment, kun raskausaika on todellakin ohi ja hengenahdistukset, närästykset, pukamaperkeleet, lonkkakivut, tenat ja kilojen kauhistelu ovat historiaa.

Se ei suinkaan ole se sekunti, kun mukula putkahtaa maailmaan parkaisun kera. Vaan se, kun pääsee vihdoin ja viimein tuntien puskemisen ja punnerruksen jälkeen kömpimään sairaalasängystä itse ylös kohti karuakin karumpaa synnytyshuoneen suihkukoppia. Se on The Suihkuhetki.

Neukkuhenkisessä suihkukopissa odottaa nimittäin ihme. Sinne mennään täysin rähjääntyneenä. Jalat puuduksissa, pylly ja sen naapuri tohjona, kädet ja muutkin paikat ties missä mönjässä, verta valuen, hiestä märkänä, tukka takussa, silmät katkeneista verisuonista punaisena. (anteeksi suorasukaisuus).

Siellä huuhdellaan raskaus ja sen sivutuotteet kirjaimellisesti alas viemäristä, ja tullaan ulos saippuoituina, hiukset pestynä, entinen raskausmaha tyhjänä höllyen, valmiina kohtaamaan uusi tulokas. Avoimin mielin ja ihmettelevin silmin.

Se suihku on silkkaa taikaa ja jonkinnäköinen rajapyykki raskauden ja äitiyden välillä. Suorastaan hyppy toiseen todellisuuteen (missä odottaakin sitten jo ihan seuraavat hengenahdistukset aivan nurkan takana...). Suihkuun menee raskaana ollut nainen yksilöyttä täynnä ja ulos tulee äiti, miltei sen kaiken vastakohta.

Odotan sitä suihkua.

Kanelit, sokerit, autot ja sammakot.

Ihan pakko sanoa, että on kyllä edelliseen kierrokseen verrattain omituista, että en tiedä varmuudella kumpi sukupuoli vatsassa majailee. Kiitos muksun kumallisen asennon rakenneultrassa, jäi homma leijumaan inhottavana kysymysmerkkinä ilmaan.

Ykkösmurmelin kohdalla homma oli selvä kuin pläkä. Tyttö tulee ja pikkiriikkiset hameet sekä sukkahousut löysivät oitis lasten vaatekaappiin. Nyt kun tietoa ei ole, ei tulevalla lapsella ole myöskään selkeää hahmoa. Ykkösen vaatteita läpikäydessä huokailen koko ajan että voikohan tätäkään käyttää tai pitäisikö tämäkin pistää myyntiin kun se on liian kukikas, prinsessamainen, vaaleanpunainen, rusetteja täynnä tai yksinkertaisesti vain hame.

Oikein harmittaa, kun vihjeitä perinteisistä poika- ja tyttömerkeistä ei ole. Tai onhan niitä mutta ne menenvät kaikki ristiin ja rastiin eikä niihin ole muutenkaan luottamista. Olo ja oireet poikkeavat tosin täysin viimekerrasta. Olen kuullut loputtomiin kantavani takuuvarmaa poikamahaa, kukkiva ihoni kuulemma kertoo tytöstä, samoin linea negran puute. Viimeksi osa merkeistä oli täysin toisin päin, eli se siitäkin ennustamisesta.

Vaikka sukupuoleen ei saa keskittyä, oli se ainakin viime kierroksella tärkeä osa vauvan hahmottamista ja oman mielikuvituksen polttoainetta. Nyt ei ole mitään mistä kuvitella.

Ja itseasiassa tämän näen hyvinkin ongelmallisena. En ole kiintynyt tulevaan bebeen oikein mitenkään osittain juuri täsä syystä. Mielikuvitukseni olisi vaatinut polttoainetta, materiaalia, vihjeitä. Näiden perusteella olisi ollut kenties helpompi rakentaa milikuvaa ja tunnesidettä tulevaan mukulaan. Nyt tulokas on vain pelkkkä sukupuoleton standardi, normivauva.

Tai jos nyt ollaan ihan rehellisiä, niin onhan minulla aavistus. Jonkinmoinen napanuora tai pelastusköysi minkä olen rakentanut itseni ja sintti kakkosen välille. Aavisuksen suunnan voisi helposti päätellä kirppiskorini sisällöstä, niin varma olen.

Ja se on muuten aivan eri kuin ympäröivillä anopeilla ja tädeillä. Katsotaan kuka on oikeassa,

Äksänä parisuhteessa

Eilen oli taas sellainen klassinen prkl -päivä. Sellainen päivä kun kaikki kommunikointiyritykset menevät pieleen vanhempien ja lapsen välillä. Niitä päiviä näköjään tulee tasaiseen tahtiin, vähintään kerran kuussa, joskus viikon putkissa.

Eilisen teki erikoiseksi myös se, että mukula pääsi isännän kynsinauhojen alle ja vieläpä oikein pitkin piikein. Meillä nimittäin on harvinaista, että isäntä suuttuu, yhtään mistään yhtään kenellekään. Hän on mallia mister nice guy, oli kyse asiakasreklamoinnista, vuosisadan perheriidasta tai uhmaikäisen lapsen kasvatuksesta. Kolmesti olen nähnyt hänen suuttuvan kohta 2,5 vuotiaalle tytöllemme. Minulle kymmenvuotisen suhteen aikana määrä on suunnilleen samaa luokkaa.

Siispä höristin korviani, kun eteisestä kuului eilen vieno v***u kesken pukemistaiston. Uimahalliin lähteminen sai hetkeksi koomiset piirteet, kun isäntä mäiskäytti talvihaalarin eteisen seinään ja poistui (itse!!!) jäähylle. Eteisen lattialle jäi hikisenä makaamaan kirkuva kaksvee, jonka taltuttamiseen tarvittiin tällä kertaa kumma kyllä tähän asti semi rauhallisena pysytellyttä äitiä.

Uimaan päästiin, mutta eivät päivät taistot tähän jääneet. Pulikoinnin jälkeen sekoilu ja eritoten kirkuminen jatkuivat, sillä mukula tietää varsin hyvin viimeisen ottavan meitä eniten aivoon. Ruoka lensi ruokapöydässä, pureminen ilmaantui repertuaariin ja riehuminen toistui kymmenen minuutin sykleissä. Ja äitikään ei enää ollut lähellekään feng shuita.

Tästä seurasi, että myös vanhemmat kyrsiintyivät. Ensin lapselle, sitten itselleen ja lopulta toisilleen. Huomasin illan pidetessä toivovani sydänjuuriani myöden päivän loppuvan mitä pikimmiten. Kirosin kämppikseni maan rakoon ja suunnittelin muuttoa Galapagossaarille.

Kirosin samassa konkurssissa raskaasti ääneen ja äänettömästi tulevaa maanantaita ja sitä seuraavaa yksinhuoltajuutta. Katkeroiduin hetkessä isännälle tulevasta kolmen päivän työmatkasta, muutuin yötäkin mustemmaksi ja parsaakin vihreämmäksi harmista, kiukusta ja epäoikeudenmukaisuuden tunteesta.

Prkle tätä elämää ja tuskaa!

Ja kas, molempien käydessä nukkumaan selät toisiinsa käännytettynä 160 senttisen sängyn vastakkaisilla laidoilla, tajusin, että meidän välissä on näköjään näkymätön lapsi leveimpään X-asentoon virittäytyneenä. Se ketale venytti väliimme pitkän puhumattomuuden rotkon ja herätti parisuhdemonsterin eloon.

Tajusin tehneemme klassisen virheen, päästimme lapsen kiukuttelun ensin henkilökohtaiselle tasolle, sitten vielä kaupan päälle parisuhdetasolle. Jokainen vanhempi tietää, että lapsi jos kuka voi vaivihkaa päästä luikahtamaan oman ihon alle siinä missä parisuhteenkin väliin.

Tämän sijaan olisimme voineet soutaa yhdessä vastatuuleen ja naureskella käsikädessä nurkan takana uhmahirviölle. Nyt surimme ja mökötimme kukin omissa nurkissamme. Tätä seikkaa pitänee hieman treenata, sillä kohta kiinalaisia kidustuskoneita on kotonamme kaksin kappalein...

Väärä hälytys

Tuuut, Tuuut..

Moikka, mitä kuuluu?

Hyvää.

Mitäs ensi viikolla?

Synnytäksä?

Öö.. eeen?

Voinko soittaa sit myöhemmin?

...okei..

Jahas, nyt taitaa olla ympäristön mielestä pikku hiljaa niitä hetkiä kun pontentiaalisesti poksahdan. Vaikka en itse ole laisinkaan sitä mieltä hetken akuuttiudesta, saan ainakin aika kummallisia puheluita aikaiseksi.....