perjantai 29. marraskuuta 2013

Pieni muttei mitätön kuoleman pelko



Tämä on taas iitä aiheita, mistä on vaikea kirjoittaa. Menee henkilökohtaiselle sektorille niin voimakkaasti että on vaikea vetää rajaa oikean rehelisyyden ja tämän ns, ilmoitustaululle kirjoitetun "julkirehellisyyden välille". Hirvittää, mutta menköön, sillä en varmaan ole ainut.

Olen nimittäin pohtinut välillä kovin ärhäkkääksi riehaantuvaa tunnetilaani liittyen synnytykseen. Nimittäin kuoleman pelkoa. Kyse ei suinkaan ole siitä, että pelkään kuolevani ja menettäväni mahdollisuuden nähdä mitä elämä tuo tullessan. Toki sekin mietityttää, mutta ei ole tällä hetkellä päällimmäisenä.

Isoin pelko liittyy siihen, että pelkään esikoiseni sekä perheeni jäävän ilman minua.


Nämä kuolemiseen liittyvät tietynlaisen altruismin sävyttämät piirteet tulivat esille ensimmäistä kertaa kun esikoinen syntyi. Koin olevani niin tärkeä ihminen ja kontaksi pienelle vastasyntyneelle, että ajatus äidin riistämiseltä tuntui kamalimmalta ikinä. Sittemmin tunteet rauhoittuivat ja järjeistyivät, mutta tulivatkin yllättäen uudestaan takaisin.

Takanani ei todellakaan ole hurjaa ja dramaattista synnytystä, päin vastoin. Kuulun siihen "perseestä (tai itseasiassa sen naapurista), mutta silti helppoa kuin heinänteko" -porukkaan. En myöskään koe ahdistusta liittyen sairaaloihin, veren ja kaiken muun lentämiseen tms mitä kovin monet kammoavat. Rapatessa roiskuu.

Fakta kuitenkin on, että synnytystilanteissa sattuu ja tapahtuu. Joskus vähän liikaakin. Koenkin, että tavallisen tallukan elämäni uhataan seuraavan kerran ei suinkaan luikkailla talvipakkasilla auton ratissa, vaan juuri synnytyshuoneessa.


Koin ensimmäistä kertaa epävarmuuden tunteita aiheeseen liittyen, kun tulin toistamiseen raskaaksi. Jostain hiipi epävarmuus ja jossittelu. Ne pahimmat kaverukset. Ja paniikki oli valmis kasvamaan hetkellisesti yöunia uhkaavaksi.

 Pahin ahdistus meni ohi, kun vuokratulla jeepillä huristelimme kesällä pitkin Kreetan vuoristomaisemia. Kahdestaan autossa kapealla tiellä sain aikaa purkaa ratissa taiteilevalle isännälle tuntoja. Huomasin, että minulla oli kova tarve kertoa Isännälle kenen tahtoisin olevan osa Murmelin elämän, jos kuukahdan verenhukkaan sairaalan pedille. Yhtälailla se sai minut pohtimaan, mitä haluaisin isännän kertovan minusta lapsille, mitä tapoja haluaisin heidän oppivan ja mitä arvoja kunnioittavan, jos joudun jättämään tämän hetken.

 Nyt kun synnytys väistämättä lähenee olen alkanut hiljalleen pohtia aihetta uudelleen. Isäntä täytynee taas ahdistella johonkin nurkkaan ja kertoa hänelle miltä minusta tuntuu. Ei siksi ettei isäntä kuuntelisi, mutta hän on aina niin ylioptimistinen ettei minun kuolemiseni kerta kaikkiaan kuulu hänen elämänsuunnitelmiinsa. Ainakaan lähitulevaisuudessa.


Tämä ei ole minunkaan suunnitelmissa, mutta pitäähän neuroticbrainin tähänkin varautua. Ehkä kirjoitankin johonkin piiloon testamentin itsestäni, arvoistani, tavoistani, maailmankatsomuksestani ja siitä kuinka paljon rakkautta perheelleni jätän. Olin täällä tai en.

maanantai 25. marraskuuta 2013

Eläimiä, ruokaa ja käsitöitä


Terveiset Elma-messuilta. Tai itseasiassa saman katon alla olivat Elma-, Kädentaito-, Menopeli-, Lemmikki- ja Outlet -messut. Eli aika paljon nähtävää. Kyseiset messut ovat ehdottomasti lempimessuni (heti viini -messujen jäkeen, joihin en ole sattuneista syistä päässyt viimeiseen pariin vuoteen).

Elma on ollut oman lapsuuteni yksi kohokohdista. Eikä suinkaan niiden elukoiden takia, vaan puhtaasti hunajanekkujen takia. Nämä messuthan koostuvat niin maatilan elukka -näyttelystä, kuin ruokapuolestakin, jolla esitellään maatilan herkkuja. 

Kun minä olin nuori (ja jatkan sinnikkäästi olemista edelleen) olivat juuri nämä messut ainoa paikka mistä sai silloin nekkuja ja eukalyptys hunajaa. Nyttemmin nämä ovat tuotteistuneet ja päätyneet Stokkan tiskeille asti, joten Elma- messut ovat hetken olleet vailla tarkoitusta.

Kunnes raahauduime sinne koko perhe sunnuntaina ja löysin messujen ydinajatuksen uudelleen. Vietimme  nimittäin messuilla ruhtinaalliset neljä tuntia! Ensin katselimme läpi kaikki elukat tipuista hevosiin. Näimme aivan v a l t a v i a kalkkunoita ja ymmärsimme vihdoin miksi Kanadassa kaikki uunit olivat massiivisia. Opimme mitä eroa on laamalla ja aplakalla (toinen on ehkä karvaisempi kuin toinen?) ja taputtelimme loputtomiin lehmiä, aaseja vuohia ja mitä lie lampaita. Lemmikkimessujen puolella taputtelu jatkui kohdatessamme pupuja, megapupuja ja vielä isompia pupuja, pari kissanretaletta ja koiria.

Tästä siirryttiin Elman ruokapuolelle, jossa meitä odotti jokaikisellä tiskillä maistiaisia. Oli hunajaa, ruisleipäsiä, puuroja, juguja, pipareita, glögejä ja vaikka mitä nälän vievää herkkua. Näiden lisäksi törmäsimme Möttösiin, Vatruskoihin ja vaikka mihin minkä oikeinkirjoituksesta ei ole takuita.

Tässä vaiheessa mukula väsähti ja painui rattaisiin unille. Aikuisten matka makumaassa jatkui edelleen läpi ruokapuolen päätyen käsityömessujen ihanan juoluhenkisten standien ja neuletöiden läpi viimeiselle kohteelle eli outlet puolelle. Viimeksi mainittu oli pienoinen pettymys, mutta toisaalta rahkeita ei olisi enää riittänyt mihinkään outlet -taivaaseen.

Koko reissulta ostoskassiin päätyi mustikka- ja tyrnijauhetta, möttösiä, eri makuista hunajaa purkeittain, hunajakennoja, joulukorttimateriaaleja, nahkahanskat, pokkarikirjoja, koiran joululahja ja en enää muista edes mitä muuta. Keikan kruunasi kotipuolessa hunajavahasta askarrellut kotikutoiset kynttilät. Osa pukinkonttiin, osa omaksi iloksi.

Summa summarun vihdoinkin messut, joissa oli jokaiselle jotakin. Paitsi niitä nekkuja... mur.

lauantai 23. marraskuuta 2013

Praise the Bataattipuré




Tämä ei ole maksamakkara eikä koiran ruokapötkö, vaan Pirkka -pojan bataattisosepursoke, jotka rakas lapseni kutsuu munaksi (wtf?).

Ostin pötkön heräteostoksena (on minullakin elämä), koska podin suunnatonta nälkää jälkikasvuni kera kaupassa ja sapuska ilman tuntien hauduttelua oli siinä kohdin varsin passeli ajatus. Pötkön kyljessä olevan ohjeen ohjeistamana nappasin ostoskoriin myös samaisen valmistajan kookosmaitopurkin ja limen. 

Kotona Herra Vaarallisesti Käsille Avaamistilanteessa Räjähtävä Pursoke tyhjennettiin kattilaan kookostölkin kera, vähän limettiä, pippuria, suolaa ja chiliä perään ja soppa oli kuumennusta vajaa valmis syötäväksi.

Ja uskokaa tai älkää, meidän muksu ensimmäistä kertaa pienen elinhistoriansa aikana ahmi keittolautasen tyhjäksi - OMG - otti  vähän reissumiestä huiviin, ja TATTADAA pyysi lisää keittoa!!

Hallelujah, praise the lord, every thousand Indian gods and elves of the forest!




torstai 21. marraskuuta 2013

Reporankana.


Tänään on reporankana -päivä. Sellainen harvinaisuus, mitä en muistanutkaan olevan olemassa. Tai ei näitä kai suodakaan montaa niille äideille, jotka ovat työelämään jo eksyneet.

Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki sujuu hitaasti ja vailla stressiä siivouksesta, pukemisesta, kaupassakäymisestä, sotkuista, aikatauluista, töistä.

Tällöin köllitään ja nukutaan Mörmulin kanssa ihan joka minuutti mikä huvittaa.

Nämä päivät eivät ole aina paatuneimmallekaan kotiäidillekään itsestään selvyys. Jotenkin aina vahingossa tulee hötkyttyä vaikkei pitäisi. SItä tulee helposti asettaneeksi itselleen tuhat ja yksi muka pakko tehdä -asiaa ja huomaa juoksevansa itku kurkussa pitkin kyliä. Kitisevä mukula kainalossa. 

Meillä tämä päivä muodostui kaltaisekseen kuin vahingossa. Tyttömme on nimittäin ollut tämän viikon ensimmäistä kertaa kodin ulkopuolella päivähoidossa (hoitorinki on pyörinyt vuoden päivät omassa kodissamme) ja on ihan puhki uusista kuvioista. 

Alun perin minun pitikin viedä tyttö normaalisti aamulla hoitoon mutta raasu nukahti kesken aamupalan mun syliin. Mitä ei ole koskaan aiemmin tapahtunut, edes vauvana. En sitten hennonnut herättää raasua, vaan lähetin ylpeänä hoittädille viestin hoitopäivän peruuntumisesta. Minulla on nimittäin tätä nykyä oikeus jäädä kotiin ilman oman tunnon tuskia, kokousten siirtämispaineita, deadisten paukkumisia, pieniä ja suuria katastrofeja.

Kuin vastalauseeksi ympärillä juoksevalle arjelle jäimme molemmat nukkumaan aamupäikkäreitä vierekkäin, vaikka olimme hetki sitten vasta heränneet. Maailma ympärillä jatkakoot pyörimistään, meitä ei tarvita juuri nyt.

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Nautiskelua


Mitä kaikkea voikaan tehdä ä-lomalla päiväsaikaan?


Voi käydä vaikka extempore lähikirppiksellä bongaamassa uusiopainoksia oman lapsuuden helmistä, Tammen kultaisista kirjoista...


...Ja voi kerrankin rauhassa fiilistellä puoli tuntia kirppispöytää, mihin joku ihana ihminen on tuonut myyntiin Newbien vaatteita läjittäin kokoa 56...


...jonka jälkeen voi palata liitoskivuista kärvistellen kotiin ja kaivaa vanhat vauvan vaatteet omasta varastosta ja ihmetellä olisiko niistä johonkin.


..ja jatkaa ihmettelyä käymällä läpi vähän esikoisen vauvavarusteita, kuten pinnasänkyä ja sitteriä...


... päätyen lopuksi kaivamaan ompelukoneen vuoden mittaisesta karanteenista ja tuunaamaan jälkimmäistä varastolöytöä hieman uudella kuosilla ilman että joku repii poljinta pöydän alla...


... kunnes huomaa päätyneensä sohvalle uupuneena lepäämään ja tuijottelemaan kaleidoskooppia ihan niin kauan kuin huvittaa... 


...nautiskellen samalla vadelmanlehtiteetä, seuraavasta muksusta ja supistuksista haaveillen.


tiistai 19. marraskuuta 2013

Ä-loma!


Napsahtihan se viimeinen viikko lomaksi! Kiitos ihana neuvolatädin, joka suorastaan pakotti jäämään kotiin. Kuulemma ennenaikaiset supistukset ovat merkki siitä, että kroppa kiljuu lupaa jäädä lepoon. Täti uhkasi sairaalallakin jos en rauhoittuisi.

Siispä olen viime torstaista asti nukkunut ja nukkunut ja nukkunut. Nukkunut aamu kahdeksaan tai yhdeksään, mennyt nukkumaan yhdeksältä illalla, vedellyt parit päikkärit, maannut sohvalla, nukkunut hieman lisää. Ja palautunut!

Eilen oli äitiyslomani ensimmäinen päivä, tai siis sairaslomaviikkoni ensimmäinen päivä (who cares). Täytin päiväni ihanalla puuhastelulla, omalla tekemisellä, kaikella mistä ikinä olen haaveillut viimeiset kaksi vuotta.

Suunnittelin tulevaa lastenhuonetta ja sen kummallisia vaatekaappikiemuroita, järjestelin kotia, tuunasin Fidasta femmalla löytämääni babybjörnin sitteriin uutta päällistä ja niin edelleen. Hullaannuin jaksamisestani jopa niin, että vein koiran pitkälle lenkille. Niin pitkälle, ettei sellaisia ole näillä kulmilla nähtykään. Ja jaksoin kävellä ihan koko matkan ja kovaa.

Tänään jatkan samaa rataa, ja itseasiassa koko viikon. Käyn Ikeassa, kirppiksellä tai parilla, jouluostoksilla ja toivottavasti vaikka kampaajallakin asti. Palautuminen on mahtavaa. Olo on onnellinen ja rauhallinen. Tajuan vasta nyt kuinka paljon väsymystä ja kiukkua pääsi vaivihkaa kertymään tähän kroppaan. Nyt se karisee pikku hiljaa pois. (tullakseen vuoden vaihteessa uudelleen kymmenkertaisena, mutta ei puhuta siitä nyt...).

Ainoa miinus on se, että huomaan isännän olevan myös kuoleman väsynyt. Samassa univelan rumbassa hänkin on ollut vuoden päivät. Eikä raskaana olijan korttia voi vetää esiin loman toivossa. Miehet kun eivät tiettävästi jakaannu.

Mutta kas, kuin taikaiskusta, nukkui mukulamme viimeyönä kokonaisen yön. Ensimmäisen varmaan pariin kuukauteen. Kiitän sinua ihana lapsemme.

tiistai 12. marraskuuta 2013

Uneton


Tänä aamuna päätin hakeutua lääkärin vastaanotolle. Deadlineksi asetin tämän viikon lopun. Syynä on pohjaton väsymys, joka on kiusannut jo hiljaa kasautuen viimeiset pari kuukautta.

Oikeastaan väsymystä olen kerryttänyt jo miltei vuoden päivät. Kun mukulamme aloitti päivähoidon vuosi sitten katkesivat täyden yön yön unet siihen paikkaan. Kuluvana vuonna olemmekin koko perhe nukkuneet yhteensä kahdesta kolmeen viikkoon öitä putkeen kenenkään heräämättä tai herättämättä.

Aika vähän kun sen jakaa 365 päivälle.

Kyllähän sitä sissinä vetelee yhden yön herätyksen taktiikalla töissä ja jaksaa puuhastella jotakin vielä töiden jälkeenkin. Kun määrä on välillä noussut kahteen, alkavat mustat silmänympärykset tummua. Viimeaikoina herätykset ovat olleet viidestä ylöspäin, mikä näyttää olevan se viimeinen kuuluisa korsi kamelin selässä.

Itse juoksentelen yössä vessan ja kylppärin väliä kahdesti tai kolmesti. Murmeli huutaa sen perinteiset kaksi tai enemmän kertaa kauhuhuutoa sängystään, lopun yön joko valvon yksin sängyssä tai saattelen hiljaa makuuhuoneeseemme hipsivää muuten vain herännyttä yövierasta takaisin sänkyynsä. Viime yönä kolmesti kaiken muun heräämisen päälle. Ja näiden lisäksi olen alkanut valvoa ihan omaksi ilokseni.

En ymmärrä mikä esikoistamme on vaivannut jo vuoden. Se huutaa öisin ja viimeisenä muotivillityksenä vaeltaa sängystään pois makuuhuoneeseemme. Pahimmillaan puolen tunnin välein. En millään tahtoisi uuden vauvan saapumisen kynnyksellä totuttaa mukulaa perhepetiin. Siinä eivät nuku esikoiset eikä tosikoiset, saatika vanhemmat. Enkä ole oikein voimissani unikouluunkaan sillä en tiedä edes mistä tällä kertaa aloittaisin. Ongelma ei ole yksin nukahtamisessa, vaan itsekseen heräämisessä.

Olen keinoton ja voimaton.

Olen saavuttanut pisteen, jossa harkitsen vakavasti kello neljä yöllä töihinlähtöä, koska en enää kuitenkaan saa enää unta. Autolla ajaminen aamuruuhkassa on alkanut pelottaa kolarivaaran takia. Töissä en ole enää kuukauteen tehnyt oikeastaan yhtään mitään, vain tuijottanut tyhjää seinää. Suunnitteilla on vakavasti harkittuna hotelliyö ja ei todellakaan kaksin, vaan ihan yksin, jotta saisin nukkua rauhassa.

Minä, joka en koskaan ole nukkunut päiväunia, haaveilen nyt miltei päivittäin hetkestä, jolloin voisin nukahtaa edes puoleksi tunniksi. Vaikka työtuoliin tai auton rattiin. Ihan sama. Unta on saatava.

Siispä marssin pian lääkärille ja pyydän viimeistä viikkoa töistä vapaaksi.


torstai 7. marraskuuta 2013

Ei pisteen pistettä


Paska mikä paska, mutta en minä mitään itselleni ja turhautumiselleni näköjään voi. Huonon äidin kortit on taas jaettu ja nostin juuri täyskäden.

Meillä nimittäin edelleen valvotaan ja valvotaankin niin maan pirusti öisin. Uusinta uutta oli viimeyönä tunnin sisällä kuudesti omaan sänkyyn palautus vanhempien makuuhuoneen ovelta. Syynä oli ehkä alkava ikkunaremppu, minkä seurauksena kaikki huonekalut uudelleenorganisoitiin ja peitettiin muovilla.

Toisaalta, koko viimeisen vuoden ajan ei mikään ikkunaremppa ole voinut olla syynä 2-4 kertaisiin yökiljumisiin, että se siitä selityksestä.

Lopulta vääntäydyin seitsemännen kerran koettaessa ylös sängystä ja marssin lastenhuoneeseen muksun viereen nukkumaan. Ajattelin, että jos poloinen on peloissan pimeästä (mikä meillä on uusi kiva muotijuttu), niin saakoot nukkua sitten äidin vieressä ja meno on taas harmonista. Toivon että uhrautumisellani on seurauksensa ja pimeän pelko hellittäisi ja lapsi olisi iloinen aamulla. Viis kipeästä selästäni, polttavasta rintarangastani, puutuneista jaloistani ja muutenkin jo kertyneestä väsymys taakasta.

Mutta mitä vielä, saakeli. 150 senttiä kertaa 70 senttiä leveässä sängyssä jalat kippurassa vietetty tuskainen yö kahden tunnin unilla ei merkkaa muksulle tuon taivaallista.

Heti aamusta alkaa kiukuttelu. En halua pukea, en halua pestä hampaita, enkä todellakan halua syödä. Viimeinen piikki isketään kynsinauhojeni alle kun muksu kieltäytyy menemästä käsipesulle. Ihan tuiki tavalliselle rutiinikäsipesulle, mitä se kaikkina muina aamuina hinkuu päästä tekemään itse.

Naps. En jaksa enää.

V***U, %¤!#%"%S*****A, ##¤%? P*****E!!#¤%!&&%

Suustani pääsee merikapteenikielen lisäksi anteeksi antamattomat sanat: "mua ei todellakaan kiinnosta olla tollasen kakaran äiti, etkö tajua että en jaksa enää tehdä mitään hyvää sulle kun saan sulta vaan kaikkea paskaa takaisin"

Ja painun ovesta ulos kohti maailman hirveintä syyllistävintä itkuisinta, tuskallisinta työmatkaa. Ilman voimahalia ja lähtöpusua. Ja heihei vilkutusta.

Äitipisteitä ei jaella tänään.




keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Yritä ymmärtää, ei ole helppoa tää


Mitenkähän sitä pitäisi esikoistaan valmistella tosikoisen tuloon? Jotenkin tässä pitäisi ryhdistäytyä, mutta miten sillä omakin pää on vielä aivan sopeuttamatta tilanteeseen.

(7 viikkoa laskettuun aikaan, shiiit)

Meille on kotiutunut jo aikapäivää sitten muutamia vauva tulee taloon -tyyppisiä kirjoja. Niissä kaikenkarvaiset elukat norsusta ihmiseen saavat vauvoja ja isosisarusta aina harmittaa. Yhdessä kirjassa on jopa luukkuja, joista voi kurkistaa äidin mahan sisälle ja katsoa mitä vauva puuhastelee. Autenttista.

Kirjat ovat ihan hyvä viritys, mutta ei ne oikeasti täysin abstraktia asiaa sen kummemmin auta hahmottamaan. Oikeasti, jos minulla on vaikea tajuta, että mahassani potkii ihmisen taimi, niin on se vähän vaikeaa kasveellekin tajuta piirrosten kautta ihmeellisen luonnon kiemuroita.

No mutta jotain on yritettävä. Yrityssuosikkeihini kuuluu vauvan vaatteiden tonkiminen varastosta. Niitä katsotaan, pohditaan ja viikkaillaan yhdessä. Mitkä voi säästää, mitkä viskataan pois. Esikoinen latelee samalla tiheään kysymyksiä. Onko tämä vauvan hattu, onko tämä minun, onko tämä pieni, olenko minä iso tyttö? Siinä sitten vastaillaan parhaansa mukaan ja luodaan suhdetta tulevaan pikkusisareen tai -veljeen.

Piiloagenda tässäkin touhussa on tietysti opetus mitä eroa on bodyllä ja housuilla. Taka-ajatus siksi, jotta saisin tiukan paikan tullen pikkuiset kädet apuun jos todellinen niskaakkakatastrofi pukkaa nurkan takaa.

Lisäksi olemme sukeltaneet kestovaippojen vuoreen, ihmetelleet yhdessä niitä kuoria, harsoja, lisäimuja ja all-in-oneja. Vaipparumba tulee olemaan osa arkea ja siihen on hyvä valmistautua. Myös apurin.

Samaan kasaan ovat päätyneet myös kestoliivinsuojat, rintapumput, maidonkerääjät ja vaikka ja mitkä. Tuleepahan samalla kerrottua mitä äiti miksi toi puree suo tissistä -tilanne rintaruokinta oikein meinaa.

Lisää konkretiaa haetaan vauvanukesta. Huutonetistä bongattu kylvynkestävä ihka aito ällöpylyvaaleanpunainen Beibiborni kotiutui meille. Tätä "Helmivauvaa" on ihmetelty, kanniskeltu, puettu, nukutettu ja otettu kainaloon. Mutta jotenkin tämäkin jää irralliseksi todellisuudesta. Siitä kaaoksesta, jossa kukaan ei saa tarpeeksi huomiota, ruokaa, hellyyttä, läheisyyttä ja yhteistä aikaa. Väsymyksen, itkun ja sylipulan keskellä yksi Helmivauva ei kuitenkaan auta.

Niinpä olen ollut kuulolla, kun tuttavani jakelevat kaksilapsisuuden läpikäyneinä neuvoja. Lempineuvoihini kuuluu mm. "ota pinnasänky esiin ajoissa, jotta lapsi tajuaa uuden nukkumisjärjestyksen. Vanhempien huone on vauvan huone ensimmäiset kuukaudet" ja "opeta esikoinen pikku apulaiseksesi. Ylimääräisiä käsiä tarvitaan aina".

Lisäksi mustasukkaisuuden torjumiseen on saatu hyviä ajatuksia. Koskaan ei pitäisi syyttää vauvaa siitä, että ei ehdi tai jaksa touhuta esikoisen kanssa. Ota mielummin syyt itsesi niskoille. Toiseksi, koska vauvan kanssa joutuu puuhastelemaan kaikkea pientä 24/7 niin koeta vakuutella ensimmäiselle, että näin sinunkin kanssasi on tehty kun olit vauva. Ja kun vieraita tulee taloon katsomaan uutta vauvaa, pyydä niitä for real moikkaamaan ensin sitä, joka ymmärtää. Kyllä se pötkylä jaksaa siellä lattiatasolla hillua yksin. Esikoinen ei.

Ja kun se lopuksi jotenkin vain kääntyy päälaelleen niin, että sen esikoisen kanssa tulee sittenkin tehtyä paljon enemmän toisen möllöttäessä vain sitterissä, niin yritä antaa sille kakkosellekin aikaa.

Uuh, kuka perehdyttäisi ja valmentaisi minut?