torstai 31. lokakuuta 2013

Ensimmäinen tunneläikähdys

Sain viime viikolla puhelun neuvolasta. Olin kuukauden ajan sössinnyt tikkujen tulkinnan lahjakkaasti terveysaseman vessassa ja tukkinnut itselleni raskaudiabeteksen ja sokerirasituskoe uhkasi.

Kyse olikin muusta. Aamuvarhaisella väsynein silmin tulkitut vihreän ja keltaisen osoittimien sävyt ja paikat olivat menneet ristiin. Antamastani näytteestä olikin löytynyt proteiinia sokerin sijaan ja raskausmyrkytystä väläyteltiin.

Tuloksia tulkittiin Jorvin kätilöitä ja lekureita myöden (kiitos siihen suuntaan äärimmäisestä joustamisesta ja hätäilevan äidin kuuntelemisesta rauhallisella otteella). Hetken ehdin elää pienessä epätietoisuudessa siitä, pitäisikö minun kiiruhtaa sairaalaan loppuraskauden ajaksi lepoon ja monitoroitavaksi, vai riittäisikö vain tahdin hiljentäminen kotosalla.

Ja tottakain olin tämän pienen mutta tuskaisen epätietoisuuden hetken mökillä. Usean kilometrin päässä mistään synnyttämiseen kelpaavasta ja lastenhoidon taitavasta laitoksesta.

Ensimmäistä kertaa oikein huolestuin. En itseni takia vaan tulevan vauvan. Mitä jos sille kävisi jotain?

Tilanne ratkesi muutaman päivän sisällä lopulta parhain päin. Myrkytysrintamalla ei olekaan mitään kiireellistä hätää. Ilmeisesti arvoja tulee ja menee ja tämän viikon viimeisellä työrutistuksella oli osansa sopassa. Ressiä on pukannut.

Huomasin kuitenkin huolestuneeni aidosti. Tajusin jonkin pienen orastavan äitisuhteen muodostuneen sittenkin minun ja jättikeissini välille. Kyygelin kohtalo ei olekaan se ja sama, vaan sen hyvinvointi on yllättävän tärkeää minulle.

Kuulostaa hassulta, että tämäkn tunne voi tulla ihan puskista. Tottakai äidit tuntevat syntymätöntä lastaan kohtaan kiintymystä. Niin kai, mutta en ole sitä puolta ehtinyt ollenkaan ajattelemaan. En ole ehtiyt miettiä, mit tämä lapsi minulle merkitsee.

Toisen lapsen tulemisen tajuaminen onkin ollut äärimmäisen vaikeaa ja olen peännyt etten osaa suhtautua ja välittää lapsesta yhtä paljon kuin ykkösestä. Sain kuitenkin tämän näytteiden väärintulkitsemishässäkän keskellä huomata tutun tunteen, jonka muistan ekalta kierrokselta.

Välitän siitä tuntemattomasta potkivasta jamöyrivästä möykystä mahassani.

Kohta me tavataan ja minä kai jo odotan sitä?

tiistai 29. lokakuuta 2013

tusina viisasta päivää edessä

Työpäiviä on jäljellä enää tusina. Isoin työponnistus juuri suoritettu ja takana päin.

Hurmasin nimittäin viime metreilläni rahoittajamme puolentoista tunnin yksinpuhelulla.

Tykityksen ja infoähkyn suoritin seisten ja vailla vesilasia. Ja vessataukoa, mikä on tässä vaiheessa kunnioitettava suoritus.

Koko päivän kestäneen seminaarin jälkeen olo on absurdi ja toisaalta ihmeen kevyt. Helpottunut suorastaan. Taas mentiin pykälän verran kohti äitiyslomaa ja seuraavaa vauvavuotta.

Se on kai ihan hyvä suunta. Pidempään en olisi jaksanut tempoilla työn ja raskaanaolon ristitulessa.

Olisikohan tämä nyt vihdoin se ensimmäinen merkki siitä, että alan sopeutumaan siihen että tässä ollaan taas raskaana?

tiistai 22. lokakuuta 2013

äitiburnoutin pelko

Puolitoista vuotta sitten hajoilin kotona noin yhdeksänkuisen lapsen kanssa. En jaksanut olla kotona, inhosin pitkiä päiviä, siivous- ja ruuanlaittopakkoa, kodinhengettären roolia ja kotona vankina olemista. Inhosin sitä, kuinka vain huusin ja raivosin päivästä toiseen lapselle, joka ei äidin riehumisesta mitään tajunnut.

Pahimpina päivinä juoksin konttaavaa lasta karkuun kylpyhuoneeseen oven taakse saadakseni edes 10 sekuntia rauhaa. Parhaimpina päivinä sain koottua itseni kokonaiseksi päiväksi tyyneen olotilaan. Joskus hyviä päiviä oli pari kolmekin peräkkäin. Mutta sitten taas homma lähti lapasesta ja jaksaminen hyytyi. Pahimpia olivat isännän työmatkat.

Tai en minä mikään kotini vanki ollut. Muilla äideillä on asiat olleet varmasti huonomminkin. Painelin nimittäin autolla pitkin päivää kirppiksillä, kahvituksilla, hoplopissa, kavereiden luona. Bussilla pääsi alta puolen tunnin stadin keskustaan. Vaunuilla pääsi kävellen pitkin Espoota. Kaikki tämä kuitenkin veren maku suussa.

En nimittäin uskaltanut olla kokonaista päivää kotona. Kahden.

Kyse ei ollutkaan todellisesta fyysisestä vankilasta, vaan henkisestä. Päivät olivat tuskaisen pitkiä ja kaipuu johonkin omaan oli kova. Mitään omaa en kuitenkaan puuhastellut, sillä jotenkin velvollisuuden tunteesta olin jumahtanut kotiin. Liekö tämän takana jokin mielen syövereissä ollut hyvän äidin pakkorooli vai oma laiskuus, en osaa sanoa. Mutta sen osaan sanoa, että itkin erään jakson ajan miltei päivittäin alati kasvavaa ja jo kertynyttä pahaa oloani, kun isäntä tuli töistä kotiin.

Kun pääsin töihin olo helpottui. Elämään tuli muutakin sisältöä, kuin vauva. En siis ollut vauvaihmisiä. Nyt raskausviikon 31 napsahdettua napakasti täyteen tilanteen toistuminen pelottaa.

Mietin kovasti tuleeko äitiburnout kylään tälläkin kertaa? Ja jos se tulee niin minkälaisena? Onko se tällä kertaa todellista väsymystä ja uupumista, sillä äitirooliin on ehtinyt jo alkujärkytyksen jälkeen tottua? Enää ei toivottavasti tarvitse taistella oman ajan totaalista puutosta vastaan. Sen olen pikku hiljaa hyväksynyt.

Mutta mikä mörkö se nyt on edessä, sitä en osaa edes veikata. Rintamalta kuuluu juuri oman ajan totaalisen puutteen huhuja, parisuhdekriisiä, väsymyksen multihuipentumaa, ja uhmaikäisen esikoisen sairasta terrorisointia.

Toisaalta viimeksi eilen kuulin positiivisia uutisia, toisen kanssa saa olla kotona. Ei pidä.

Salaisuus piilee ystäväistäni lainatakseni täydellisessä kombossa, joka kuitenkin pitää sisällään dilemman: Jos ensimmäisen kanssa oli käytössä kaikki aika, mutta lapsenhoito oli hankalaa ja mieli levoton, niin toisen kanssa lapsenhoito on jo tuttua mutta aikaa taas ei riitä rentoutumiseen.

Miten siis yhdistäää hyvät puolet ja välttää burnout?

(My secret weapon: esikoinen pysyy päivähoidossa...)




maanantai 21. lokakuuta 2013

Pilvinen poutasää


Tehtiin vähän askarteluja taannoin, itseasiassa jo aika hetki takaperin, mutta mitäs siitä. Kierrätysvinkit jakoon!

Saatiin tutuilta ylimääräiseksi jäänyt Ikean vihreä karvalankamatto. Sellainen perus juuttimatto, johon on joku pienillä käsillä punonut nyonpohjaisia karvalankoja kiinni. Sen piti ensin tulla lastenhuoneeseen samanlaisen maton kaveriksi.Matto oli kuitenkin jostain kumman syystä hieman erisävyinen huoneessa jo olevan maton kanssa.



 Jotenkin myös matikkapääni petti totaalisesta (taas), kun luulin sen mahtuvan heittämällä sinne toisen kaveriksi. No eipä mahtunut, joten piti äkkiä ryhtyä luovasi ja ratkoa yhden ylimääräisen maton varastointidilemma. Lyhyen pitkän harkinnan jälkeen päätin silputa sen suureksi puoliympyräksi. Uuden elämän saanut matto päätyi onnellisesti puoliympyrän muotoisen lasten pöydän alle jalkojen lämmikkeeksi.

En kuitenkaan hennonnut heittää ylimääräisiäkään palasia pois (huomatkaa sukulaissuhteeni hamstereihin) vaan ryhdyin askarteluhommiin.


Ähersin ja tuhersin murmelin kanssa varmaan pari tuntia sulloutuneena jättiläiskeittiömme pienimpään mahdolliseen nurkkaan. Minä leikkasin ja liimasin ja murmeli piirsi ja sotki ja joutui jäähylle ja piirsi lisää. Äitikin kävi jäähyllä ja leikkasi sitten lisää. Ah mitä yhdessä tekemisen riemua.


Jämäpaloista tuli lopulta pari vihreää pilveä ja ikean ylimääräisestä valkoisesta vessamatosta yksi lisää. Mattopalaset liimattiin pahville ja läntättiin lopulta seinälle tapetista tuunatun Kirahvin kaveriksi. Aika ovelaa mattojen uusiokäyttöä ja samalla oivallinen äidin hermojen harjoitteluhetki.

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Tämä pisti tänään miettimään

Luin tänään sykähdyttävän lauseen pätkän ja ahmin heti perään kokonaisen kappaleen. 
"Kaikessa mitä ihmiset tekevät on kyse siitä, mitä heille on lapsena tapahtunut, hyvässä ja pahassa. Jokaisella meistä on haava, koska jokaisen vanhemmat ovat vajavaisia ja hauraita, kuten me kaikki olemme. He tekivät oikein ja he tekivät väärin, aivan kuten sinäkin teet ja tulet tekemään."
Kiitän kirjoittaja Jarkko Tonttia oivasta kolumnista Hesarissa. Kirjoitus sai minut miettimään omaa ristiriitaista suhdetta isääni. Mieheen, jonka takia olen itkenyt eniten, mutta jolta kysyn neuvoa silmää räpäyttämättä tiukan paikan tullen. Isäni on peruskallioni. Yhtälailla minuuteni tukija ja ajoittain tuhoaja tai vähintäänkin raju kyseenalaistaja.

Lapsuuteeni kuuluu hetkiä, jolloin isäni katosi. Ja palasi välillä viikkojen, välillä vuosien päästä. Nuoruuteeni kuuluu hetkiä, jolloin kommunikoimme keskenämme vain huutaen, riehuen ja vihaten. Joka asiasta. Aikuisuuteeni kuuluu hetkiä, jolloin en voi käsittää isäni ratkaisuja ja vaadin anteeksipyyntöä menneiden takia. Tietäen ettei sitä koskaan tule ja siihen on mukauduttava.

"Turhinta elämässä on jäädä hellimään sitä haavaa. Kaikki ihmiset ovat samassa tilanteessa. Pää täynnä muistoja tavalla tai toisella epätäydellisistä vanhemmista ja epävarmoja ajatuksia epätäydellisestä minästä."

Kannan edelleen kipeitä ja vähemmän kipeitä haavoja tästä epävarmasta isäsuhteesta, raivopäisestä huutajasta, tylystä alistajasta ja narsismia oirehtivasta vanhemmasta. Ei kuitenkaan kannata jäädä jumiin lapsuuden traumaattisiin ihmissuhteisiin, kaunan kantaminen ei ole pitkällä matkalla hyväksi. Pahimmillaan vasta hautuumaalla saa luvan hengähtää.

Näinhän se on. Turha minun on perustella lapseni uhmaraivoa hillitessäni niitä keinojani, joihin kuuluu huutaminen, raivoaminen, tavaroiden heittely ja muutama muu yhtä kyseenalainen kasvatusmetodi. Niille ei löydy perusteita siitä, argumentista että minullekin on huudettu pienenä. Tai siitä, että en osaa muuta.

Kiitän Herra Tonttia myös viimeisistä viisaista riveistä. 

"Jaloissamme pyörii mahdollisuus. Ne pienet. Ihmisen taimet, jotka huomaavat kaiken, mitä sinä teet. Älä oirehdi kokemaasi heihin, ihmiskunnan vuosituhantiset virheet eivät ole heidän vikansa."

Voi miten tätä toteutetaan käytännössä?

maanantai 14. lokakuuta 2013

Sope- työryhmä


Perustimme Isännän kanssa eilen saunan päätteeksi sope -työryhmän. Mallia otetaan työpaikkani yt -toimikunnasta. Joskin nyt ei tavallaan ole kyse kenenkään irtisanomisista, vaan irtipullauttamisista. yt- toimikuntaan liittyy sopeuttamistyöryhmä. Tämä on juuri se osa-alue mihin keskitymme seuraavina kuukausina. Irtipullauttamiset seurannevat sitten luonnostaan perässä.

Työryhmän perustamiselle on akuutti tarve. Jäämme molemmat jatkuvasti kiinni siitä, ettemme todellakaan ymmärrä toisen mukulan tulevan tähän maailmaan. Maha kasvaa, hämmästyneitä huudahduksia satelee, viimeksi eilen isännältä saunanlauteilla: herrantsiisus, onko se jo noin iso?! No onhan se kai kun on noin 10 viikkoa laskettuun aikaan.

Ja me ei olla tehty vielä oikeastaan yhtään mitään asian eteen.

Sope-työryhmä päätti, että koska uusi tulokas tuntuu edelleen yhtävieraalta asialta kuin plussan pärähtäessä tikkuun, täytynee asiaan jotenkin orientoitumalla orientoitua. Itse pelkään kuollakseni sitä hiipivää tunnetta siitä, että syliini mätkäytetään synnärillä vieras tahmainen sinertävä pötkylä, jota pitää hoitaa. Pötkylä tuntuu todella etäiseltä, kun vertaa sitä dynaamiseen kaksveehen kotosalla. Vaipanvaihto vielä vieraammalta. Spuglut, potkarit, bodyt vielä vieraammalta!

Siispä laadimme tehtävälistan ja orientoitumisviikon. Viimeistään joulukuun alussa, kuukautta ennen laskettua aikaa on ryhdyttävä toimiin. Tällöin teemme ensimmäisen ison ja ratkaisevan seikan, eli kokoamme pinnasängyn. Ja sijoitamme sen makuuhuoneeseen, voi fuk.

Hoitopöydällekin pitää löytää joku paikka. Fuk.

Ja ne tuplarattaat. Fuk.

Sitten selaan läpi ne kokoa 56-62 olevat vauvanvaatteet varastosta. Ja viikkaan ne kaappiin. Fukfuk.

Teemme myös The Kauppakäynnin Isoon Omenaan eli ostamme ainakin minikokoisia tutteja, pyllywaipseja, pulloja, viiniä, Nannia, vaippoja kokoa xxxs, liivinsuojia, tissirasvaa, bebanthenia, d-tippoja ja pieniä suppoja, neutraaleja pesuaineita, harsoja ja vanulappuja. Fukfukfuk.

Lopulta selaamme mikrokokoisen turvakaukalon käyttöohjeita pihan parkkiksella ja minä pakkaan sairaalakassia tuskanhiki otassa. Sukkia, kalsareita, suklaata, verkkarit, buranaa, mitä vielä? Tissikumeja, fukfukfukFUUUUUK!!

Puuh puuh puuh, supistaa!

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Maaginen kirja


Ystävä auttaa

Saimme, tai siis 2 v synttärisankari sai, ihanalta päivähoitotädiltään synttärilahjaksi Axcel Schefflerin luoman Pete ja Pulmu (alkup. Pip and Posy) nimisen lastenkirjan Ystävä auttaa.

Kirja osoittautui aivan maagiseksi. Suorastaan lastenkirjojen ideaalitapaukseksi. Ollessamme esimerkiksi reissussa, sitä ja vain ja ainoastaa sitä piti lukea yötä päivää. Mieluiten kolmesta seitsemään kertaan per päivä.

Ystävä auttaa -kirjassa Pete kani taiteilee hienolla potkulaudalla, kunnes Pulmu (hiiri/rotta, who knows?) saapuu paikalle ja nappaa potkulaudan Peten kädestä. Tästä seuraa Petelle harmi, mutta eipä siinä kaikki. Pulmu pannuttaa potkulaudalla ja polveen tulee pipi. Pulmulta pääsee itku. Lopulta Pete juoksee paikalle auttamaan ja laastaroi Pulmun polven. Sitten halataan ja ollaan taas ystäviä.

Simple as that, mutta jostain syystä mikään muu kirja ei koskaan ole ollut yhtä tunteita herättävä. Muksumme jaksoi päivästä toiseen selata sivuja etu ja takaperin, pohtia ensin Petelle tullutta harmia, sitten Pulmun pipiä polvessa, lopulta sitä, kuinka pitää halata jos harmi tulee.

Kirjailija on onnistunut tavoittamaan ikäisemme mukulan tajunnan ja arjen haasteet hämmästyttävän hyvin. Aihe on kuin kuuma peruna tuon ikäiselle. Juoni on tarpeeksi yksinkertainen lapselle ja toisaalta aikuiselle tarpeeksi mielenkiintoinen, jotta sitä jaksaa jauhaa päivästä toiseen. Kirjan sivuilal on myös paljon muuta äksöniä, jos tutun tarinan sepostsaminen sadatta kertaa alkaa puuduttaa.

Lisäksi kirjassa ei sorruta liian pitkiin sivukohtaisiin teksteihin, vaan kirjailija on ymmärtänyt, että joskus vain yksi vahva lause per sivu riittää.

Myös kuvitus toimii. Kirjassa on mm.useita sivuja hidastuskuvia siitä, kuinka Pulmu mätkähtää mahalleen ja polveen tulee pipi. Itse tuumasin aluksi että mitä hittoa kirjan sivuja tuhlataan tälläiseen kaatumisella mässäilyyn. Muksun silmin juuri ne kohdat olivat kuitenkin parasta. Ymmärrys hitaasti kuvitetusta tapahtumaketjusta ehtii rauhassa mennä selkäytimeen asti. Ja takaisin.

Petestä ja Pulmusta nähtiin Kanadassa untakin. Ja Peteä kutsuttiin paikalle kun omaan jalkaan tuli pipi tai muuten vain harmi. Nyt kirjaa esiteltiin riemulla tutuille tarhakavereille ja kuulemma kaikki ovat siihen nyt koukussa.

Sarjaan kuuluu muitakin teoksia. Joulupukin konttiimme sujahtaa näillä näkymin Pete ja Pulmu ratkomassa Ison Ilmapallon poksahtamisesta aiheutuaa harmia sekä kaverukset ihmettelemässä sitä pitääkö Mörköleikkejä pelätä.

Parasta tässä on se, että hinta pyörii 10-15 euron pinnassa ja näitä saa jopa Prismoista!

(Ja mä en saa tästä hehkutuksesta mitään mainospalkkiota, tämä tulee suoraan sydämestä.)


tiistai 8. lokakuuta 2013

Erilainen mahasfääri


Tarkastelin juuri menneitä se yksi asia mielessä. Tsuumailin vanhoja valokuvia ensimmäiseltä paisumiskierrokselta. Tarkastelin blogini samoja viikkoja vastaavia ajatelmiani. Tirkistelin mahaani itseäni kahden vuoden taakse.

Takaraivossani on pitkään tykytellyt kasvava paniikin siemen: Olinko muka yhtä iso silloin, kuin olen nyt? Olinhan?

No en ollut, olin paljon pienempi. Ja sen tuntee. Ja näkee.

Olo on norsumainen. Jo nyt. Edellisellä kierroksella norsumainen olotila ilmeni vasta viimeisellä kuukaudella, ellei jopa viimeisillä viikoilla. Nyt se on vahvistunut vahvistumistaan kuukauden aikana.

Norsumaiseen olotilaan kuuluu olennaisena lisänä horisontaalisesti haastava maha, joka on tällä kierroksella kasvanut enemmänkin ulos, kuin ylöspäin. Tämän huomaa ihanina kylkiluiden pistelyinä, valtavana keissinä, joka ei mahdu housuihin, talvitakkeihin eikä paitoihin, jatkuvana kutinana vatsanahkan pinnassa.

Saman faktan totesi neuvolalekuri. Kohdunpohjasta mitattaa korkeuskäppyrä tosiaan huitelee korkeammilla lukemilla kuin edellisellä kierroksella vastaavaan aikaan.

Maha on nyt kutakuinkin samoissa mitoissa kuin viimeisillä viikoilla ollessani. Teinkin sherlockmaisen empiirisen johtopäätelmän, että kudokset näköjään joustavat helpommin jos niitä on jo kerran runtattu ja venytetty. Vatsalihakseni antavat täten iisimmin periksi ja lantioni aukeaa parahtaen toistamiseen tapahtuvasta venytysprosessista. Kehoni retkahtaa nopeammin.

Siinä missä ensimmäisessä raskaudessa kehoni jaksoi pitää jälkikasvuaan tiiviin ja timmin... kröhöm... kehon uumenissa pitkään, pyrkii se nyt levähtämään ensimäisestäkin nopeasta grammalisäyksestä. Temppelini on luovuttanut. Lössähdetään sitten. Turha tässä on mitään enää yrittää estellä. Katsotaan mielenkiinnolla ja pelolla minkälaisiin mittäsuhteisiin tämä tällä kertaa venyy.


torstai 3. lokakuuta 2013

Tarha on poliittinen paikka


Koska perheeni hyvinvoinnista tuli poliittista?

Johtuen perhepäivähoitorinkimme kahdesta toisestaan riippumattomasta raskautumistapahtumasta, joudumme suureksi epäonneksemme luopumaan siitä. Uusi päivähoitopaikka on täten pikana haussa. Mieluiten jo joulukuussa äitiyslomani alkumetreillä, sillä imemään opettelevan pikkusisaruksen kanssa ei ole hääviä totutella uuteen hoitopaikkaan.

Pitkän ja perusteellisen pohdinnan ja riskianalyysin jälkeen valitsin kaikista lähimpänä olevan hoitotahon, jotta voin itse näppärästi kärrytellä esikoisemme hoitoon, vaikka vain muutamaksi tunniksi kerrallaan. Tällöin en ole riippuvainen autosta, enkä mieheni työmatkat ole katastrofaalisia arjen romuttajia.

Soitin oitis päivähoitopaikan johtajalle kysyäkseni vapaita paikkoja. Selitin perheemme tilanteen. Toinen lapsi syntymässä joulukuun lopulla, perhepäivähoitorinki hajoaa ja uusi paikka tarvitaan koska en koe pystyväni hoitamaan kahta lasta yhtäaikaisesti kotona. Sitä paitsi mukulani rakastaa ja tarvitsee ikäistään seuraa.

Ensimmäinen responssi johtajattarelta oli seuraava: kuten julkisessakin keskustelussa on käytä asiaa läpi, on suositeltavaa toisen vanhemman jäädessä kotiin, että molemmat lapset ovat hänen kanssaan.

Tätä seurasi syyllistämiskortti siitä, että jos toinen menee tarhaan äidin jäädessä kotiin jää sisarsuhde luomatta, suhde vanhempiin kärsii ja noin pienen lapsen ei ole itse asiassa muutenkaan hyvä olla vieraiden ihmisten hoidossa, isossa tarharyhmässä ainakaan kokopäiväisesti.

Aha. Että miltei kaksi ja puolivuotias lapseni unohtaa tarhassanne äitinsä ja isänsä ja vihaa lopun elämäänsä sisarustaan. Ja että minä olen paska äiti kun kehtaan tätä vaihtoehtoa edes harkita.

Fine, tässä maassa on vapaa sana ja kestän kritiikin, mutta entä perheeni hyvinvointi?

Eikö se, että äiti kertoo inhoavansa kotiäitielämää, kokevansa suurta epävarmuutta olla kahden lapsen kanssa kotona, pelkäävänsä väsymystä, turhautumista ja raivoa, joka on tuttua jo ensimmäiseltä kierrokselta riitä perusteeksi?

Eikö se kerro mitään, että lapseni on ollut kokopäiväisesti hoidossa jo vuoden, vailla mitään vaikeuksia, puhumattakaan ryhmän sosiaalisista hyödyistä ja muksun vertaisseuran tarpeesta? Ei silloin kukaan syyllistänyt minua yhtään mistään.

Eikö se kerta kaikkiaan merkitse yhtään mitään, että olen äitinä valvonut monta yötä asiaa pohtien, eri vaihtoehtoja pyöritellen, itseäni syyllistäen, huonoa äitiyttä potien, että mikä on parasta minun lapselleni ja meidän perheellemme?

En ole päätynyt tähän vaihtoehtoon vailla ymmärrystä ja hetken mielijohteesta, vaan pitkän tien kautta, ihmisiä haastatellen, omaa tutkimusta tehden, artikkeleita lukien. En ole kasvatustieteiden maisteri, mutta olen sentään perheemme täysivaltainen jäsen ja lapseni äiti. Hänen lähin mahdollinen ihminen, tuki, turva ja äiti.

Ja hei, näitä asioita miettiessäni en todellakaan ole pohtinut, mikä on poliittisesti korrektia.

Tällä hetkellä laki suojaa minua. Saan viedä esikoisen tarhaan – anteeksi päivähoitoon, koska sen sanan käyttäminen on kuulemma myös epäkorrektia -  jos haluan. Tähänkin on tulossa muutos vuoden sisään. Toista lastaan odottavien oletetaan olevan kotona kahden kanssa. Painetta lisätään, äitejä syyllistetään, järjestelmä ohjaa yksilöitä.

En ota tähän asiaan enempää kantaa yhteiskunnallisella tasolla, mutta henkilökohtaisella tasolla on erittäin inhottavaa, että päivähoitojärjestelmä istutti minuun epävarmuuden ja huonon äitiyden siemenen. Ihan kuin niitä ei olisi jo tarpeeksi.

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Kymppikerhoa kolkutellen

Painonkehitys on tässä raskaudessa ollut suorastaan rakettimaista. Kymppikerhon ovea kolkutellaan toistamiseen.

Okei, siihen vaikuttaa varmasti muutaman kilon korkeampi lähtöpaino (ei se imetys sittenkään vienyt kaikkia kiloja tai siis vei mutta ne hiipivät taäysin mystisesti takaisin...) ja Canadan maassa saavutettu tunkkainen sokerihumala.

Reissusta palattiin nimittäin neljän kilon lisävoimin. Koko perheen yhteispainokertymä oli 8 kiloa/kk. joista siis puolet kannan minä vähemmän ylpeällä yksinoikeudella. (Voi näköjään se terveystieteilijäkin vedellä ylipainosta kertovien artikkeleidensa joukossa niitä sokeriövereitä. Se maa kun nyt vaan on tehty vaahterasiirapista...).

Enihau, valahdin valkoiseksi viimeistään siinä vaiheessa, kun Finnairin tuloterminaalin matkalaukkujen noutohihnan tykönä kapusin matkatavaravaakaan. Painoni on nyt sama kuin Murmelin syntyessä.

Mitä vit..

Raskautta on jäljellä vielä mukavat kolme kuukautta ja painan kuin viimeisilläni ollessani.

Ei saak... Ei ihme, että on vähän niitä selkäsärkyjä ja vaikeuksia löytää vaatekaapista yhtään mitään päällepantavaa. Great.

Tahtoisin kovasti uskoa siihen, että tämä on vain sitä kuuluisaa turvotusta, joka jää synnärille. Mutta enköhän saa taas runtua terveydenhoitajalta. Painonkehitys kun tällä kaavalla on kilo per viikko ideaalin 500g sijaan.

Ja tietenkin huomenna on vuorossa neuvolalääkäri. Any tips? Vesipaasto? Norovirus pikana?