Munarikasta pääsiäistä!

Freud ja äiti

Kuva lainattu 

Ystäväni on pulassa. Hänen voimansa kotona ehtyvät, sillä äitimyytti vie kuuliaista naista 6-0. Kiltin tunnollinen, riipaisevan kunnollinen, vaarallisen kärsivällinen ja äärimmäisen altruistinen luonne on yhdistelmä, joka kaataa äidin kuin äidin. Tai ei aina, mutta monta kamelin selkää olen nähnyt katkeavan. Myös omani.

Äitiyttä suoritetaan ensimmäisenä vuotena ihan kympillä. Kukaan ei ole syntynyt äidiksi, vaan äitiä repivät monet toiveet, ennakkoluulot ja ympärisön paineet. Kotimatka synnäriltä on aivan liian lyhyt äidiksi syntymiseen. Toisille äitiys loksahtaa nopeammin ja helpommin kohdalleen, toiset joutuvat tekemään duunia sen eteen.

Pahin vihollinen äidille on äidin eräänlainen sivupersoona, superego toinen äiti. Yleisemmin toinen äiti pomppaa eteen neuvolassa, kirjallisuudessa, tarinoissa. Täydellisen äidin myyttiä kerrotaan harva se kahvihetki eteenpäin. Mäkin tunsin yhden joka vaan jaksoi ja jaksoi imettää, vaikka tissit olivat ihan verillä. Ahaa, tuossa kulkee siis alaraja, munkin täytyy kestää kun näköjään  k a i k k i  muutkin jaksavat.

Toisen äidin lapsi on tietty myös ideaalitapaus nukkumisen ja ruokailun kanssa. Syö ikäkautensa mukaisesti täydellisen täsmällisesti kiinteitä 4kk iässä, karkeampaa 8kk iässä ja tottakai kaikkea mahdollista vuoden iässä. Se pottailee viimeistään 2 vuotiaana ja puhuu, kävelee, istuu, laskee ja saa Nobelin palkinnon sosiaalisesti hyväksyttävässä aikataulussa. Standardiainesta sekä äiti että lapsi.

Toinen äiti harvemmin henkilöityy kehenkään ns. idoliin, mutta on voi toki tuttavapirissäkin olla se kiusallinen äiti teresa, täydellinen äiti. Enimmäkseen kyse on kuitenkin sosiaalisesta ilmiöstä ja siitä minkälainen hyvän äidin kuuluu olla.

Äidin toinen tuttavuus on kolmas äiti. Se on rakentanut äitiyden minimivaatimuksen jo valmiiksi liian korkealle. Tämä tunteisiin perustuva id ryökäle asustaa tuoreen mamman päässä ja kuiskii hänen korvaansa minkälainen äiti olen aina halunnut olla. Tämän äidin suusta kuuluvat lauseet "äitinä en ikinä istuta lastani tv:n ääreen", "lapseni ei tule koskaan syömään purkkiruokaa" ja "meillä ei syödä korviketta".

Kolmas äiti saa äidin itkemään huonouttaan, raivoamaan turhautumistaan, katumaan raivoamistaan ja häpeämään oman ajan kaipuutaan. Se puskee äitiä kovempaan suoritukseen, kiduttaa, riistää ja raastaa. Se hilaa rimaa entistä korkeammalle ja saa äiti poloisen pohtimaan miksi äitiys ei ole sitä mitä kuvittelin, miksi en osaa olla sellainen äiti kun haluaisin?!

Mutta missä on se ensimmäinen äiti, ego? Se, joka on laskeutunut pilvilinnoista maanpinnalle. Se, joka osaa hoitaa lasta 24/7, mutta osaa olla samalla myös olla itsekäs ja tahtoa vapaapäivän. Se oikea arjen monikasvoinen äiti, joka joskus mokaa ja joskus onnistuu. Se on se oikea äiti.

Jäällä

Viikonloppuna voi juoksennella pitkin yötä makuuhuoneen ja pinnasängyn väliä ja kirota olevansa äiti, tai sitten nautiskella ihanasta ilmasta ja bongata vaikka Marimekon madamen hulppean kodin. 

Mä tein molemmat.

Yöt sucks, äiti kans

03.20

Saan terävän kyynärpääiskun kylkeeni. Mitä? Toi huutaa, hae se tänne nukkumaan. Okei. Raahaudun lastenhuoneeseen ja kaappaan kirkuvan kakaran kainaloon ja painelen takaisin makuuhuoneeseen. Muksu väliin perhepetiin ja unta kaaliin.

03.59

Saan edelleen teräviä iskuja eripuolille kehoa. Mukula monottaa minkä kerkiää. Lyö oikeaa koukkua. Tunkee kantapäätään korvaani. Saakeli, nyt riittää. Vasyttää aivan simona. Nappaan muksun takaisin kainaloon ja ilmoitan, että nyt on aika mennä sittenkin omaan sänkyyn nukkumaan.

Vien sen sänkyyn. Alkaa jäätävä huuto. Muksu nousee sängyn laitaa vasten joka toinen minuutti ja huutaa kuin syötävä. Lasken sen alas takaisin, paijaan, silitän, näytän selkää, lasken alas paijaan. Paijaan. Paijaan. Olen hyvä ja kärsivällinen äiti.

04.22

Muksu on ollut hetken hiljaa, loistavaa. Nyt voin poistua huoneesta. NAKS - nilkka naksahtaa. UAAARHG, BYHYYÄÄÄH!

V***u.

..Paijaan paijaan.. olen kärsivällinen äiti... hinaudun pikkuhiljaa ovea kohti. NAKS -sanoi lattia. UAAARHG!

04.30

 PERKELE NYT RIITTÄÄ! Korotan ääntäni ja hyökkään sängyn ylle. Pistän muksun reippaalla taklausotteella makuulleen ja tokaisen hampaat kiristellen että nyt perhana nukut. Nyt on yö!

04.43

...UAARGH jatkuu edelleen ehkä kovempanakin jos mahdollista...

oooommm, 1-2-3-4-5-6....100, joogahengitykset kehiin, whuuzzzaaah kyllä mä tän kestän

Paijaan, silitän lasken alas sänkyyn, paijaan.

BYHYÄÄÄ!

mä en jaksa, mä en jaksa, en jaksa, enjaksaenjaksaenjaksa

NAKS - sanoo järkeni, tällä kertaa nilkan sijaan. Ilmoitan huutaen lapselle että äiti menee nyt saakeli nukkumaan, heippa perhanan kakara ja paiskaan lastenhuoneen oven perässäni kiinni niin että naapuritkin varmasti heräävät. Rymyän makuhuoneeseen, ilmoitan uniselle isännälle että ei kiinnosta enää vi***akaan ja tungen korvatulpat aivokurkiaiseen asti. Mä en enää ikinä lisäänny -hokema tuudittaa lopulta uneen.

Että sellainen yö. 

Hyvää sunnuntaita vaan kaikille, toivottavasti yönne oli parempi.

Virpomislupatarkastajat

Kohta pitää taas pelätä ovikellon soittoa. Vaikka tv-lupatarkastus on jo loppunut hetkis sitten ja oven uskaltaa jo välillä avatakin extempore vieraille, on yksi koitos vielä edessä. Nimittäin palmusunnuntai. 

Meillä ei vielä tähänkään päivään mennessä ole onnistunut ikinä olemaan mitään annettavaa virpojille. Kun horteisena palmusunnuntaiaamuna sitä kauhuksen herää ensimmäiseen kilkutuksen, tekee mieli kadota maan alle. Punaposkiset noidat oven takana vaativat palkkaa.

Huonon omatunnon kourissa sniikkailen sulkemaan kaikki verhot ja ripustan norovirus vaara -kyltin oveen. Älkää soittako, minulla ei ole vitsaa vastaan lahjuksia. Unohdin taas käydä kaupassa! Morkkis!!!

Piioo!

Olen taas vaihteeksi miettinyt blogin ja lapsen oikeuksien yhdistämisen haastetta, mistä on julkisestikin käyty ikuisuusdebattia ties missä, kuinka paljon ja ties kuinka tasokasta. Olen todennut tässä syvässä hiljaisuudessa ja harkinnassa että minun täytyy ryhtyä toimiin ja tehdä asian kanssa omat ratkaisuni.

Olen jo pikku hiljaa nostanut blogin suojauksia, estänyt kopiointia ja tägännyt kuvia. Tämäkään ei vielä mielestäni riitä. Ei sinänsä ettäkö kanssakärsijöidenbloggaajien ratkaisut olisivat vääriä tai oikeita, tähän mustavalkoisuuteen kieltäydyn lähtemästä, vaan kiristän kriteerejäni siksi että en ole varma osaanko tulkita valtavalla kohinalla etenevää ja ehkä hieman arvaamatonta mediaa sittenkään ihan viimeiseen pisaraan asti oikein.

Vara ei venettä kaada, eihän?

Koska murmeli ei enää näytä tusinavauvalta, vaan tytöltä uniikkine päivä päivältä vahvistuvine kasvonpiirteineen, on aika toimia. Nyt on aika mennä piiloon nallen taakse.

Solmukohtia

Äitiysloma ja muksun saanti yhdistelmänä ovat pistäneet miettimään useammankin kerran tätä elämän oravanpyörää. Varsinkin töiden suhteen. Vuoden plus rapiat päälle tauko työelämästä on pistänyt miettimään mitä sitä oikein isona haluaisikaan tehdä. Siinä vasta solmujen sotku selvitettäväksi.

Tässä kohdin saan aina naurut niskaani. Mitenkä niin isona, olet iso jo nyt. Ehkä, mutta en tiedä siltikään mikä minusta tulee isona.

Suunnat eivät ole olleet oikein selkeät missään vaiheessa. Kapinoin jo lukiossa pitkän matematiikan ja lyhyen valintaa vastaan, sitä vastaan mitkä kielet tulee valita pitkinä ja lyhyinä, ottaako biologiaa vaiko kemiaa vai jotain ihan muuta. Viimeistään kirjoituksissa turhaannuin. Ai ettäkö kokeeseen valitsemillani aineilla on vaikutusta siihen mihin yliopistoon haen? Shit, yritän nyt ensin päästä ulos valkolakin kanssa tästä laitoksesta, katsotaan sitten mihin haen jos haen.

No, yliopistoon sitä päädyttiin. Mutta ei suinkaan suunnitelmallisesti. Teinikuohujeni lopputyrskyissä kitisin äidilleni että en hae mihinkään kun en jaksa pääsykoekirjaa käydä hakemassa. Äitini siihen hermostui ja meni Akateemiseen kirjakauppaan, otti pääsykoekirjahyllystä sen jonkin sosiaalisen alan opuksen, jota se teininahjuke nyt halusi ja kiikutti kirjan eteeni. Kannessa luki sosiologia, vaikka sen piti olla sosiaalipsykologia. Ihan sama, totesin ja hain valtsikaan opiskelemaan sosiologiaa.

Valmistuin lopulta ennätysvauhdissa sosiologian maisteriksi ja kiinnityin välittömästi suoraan työelämään. Opiseeklun jälkeen tutkijan status oli parasta mitä tiesin. Koulusta oppimaani sai suoraan hyödynnettyä käytäntöön. Raportteja sinne ja tänne, tutkimuksia ja tuloksia, artikkeleita. Rakastan kirjoittamista ja suurta tieteellistä pohdintaa.

Nyt olen pohtinut oman alani kimurantteja dilemmoja jo jonkun aikaa. Enkä vieläkään tiedä mitä lopullisesti elämältäni haluan. Muksun jälkeen tuntuu siltä, että tutkijuus on melkein oikea suunta. Johonkin sitä pitäisi kuitenkin vielä viilata.

Pääni on tällä hetkellä vallannut ajatus siitä, teenkö tätä nyt sitten loppuelämäni? Olenko eläkepäivän koittaessa väitellyt tutkija, joka on erikoistunut nuorisotutkimuksen koukeroihin? Sen lisäksi, että mol piste fi käy kuumana, olen pohtinut onko sittenkin vielä miettimistauon paikka ammatin suhteen ja aika tehdä vaikka se toinen kiljukaula ja tuumata vielä hetki lisää?

Vaiko sittenkin jotain ihan muuta ja uutta? Muutto palmujen alle?

Mikä minusta tulee isona?

Syödään avuntuoja

Kuhmujää

Kaikkea ne keksii. Kun pipi tulee täytyy toimia. Mutta että kannibalismilla harmin kimppuun?

”Kuhmujää on tarkoitettu lasten pieniin haavereihin ja kolauksiin. Kuhmujää on kipua helpottava kylmäkääre, jonka lapsi voi syödä vamman hoidon jälkeen! Kuhmujää täytetaan esimerkiksi mehulla ja laitetaan pakastimeen. Vahingon sattuessa kuhmujää puetaan hellyyttävään Tröstisar-asuun, joka jo itsessään helpottaa lapsen hätää. Muutaman minuutin kuluttua lapsi voi syödä Kuhmujään sisällä olevan mehujään.”

Oh, dear.. mä niin näen, että kylmäkääre ei ole sekuntiakaan otsalla, vaan raatelu aloitetaan heti kun karvapallero astuu kehiin. Pahimmillaan lapsonen keksii kumauttaa päätään all the time pöydän kulmaan mehujään toivossa.

Meillä on käytössä ihan perus kylmägeelipussi apteekista kuhmuja varten. Ja se toimii (huom villasukkametodi ei todellakaan!!). Toisaalta voisihan sen yhtähyvin pukea tröstikseksi, mutta ei sentään syödä.

Natriumglutamaattia luomuna

 Olen jo hetken potenut pientä vauva kasvatuskuumetta. Jotakin pitää saada itämään ja pian! Eilen tulikin postissa mieluinen paketti. Palstakauden kickstart.

Hyötykasviyhdistys muisti minua (tai siis minä muistutin heitä) perus porkkanalanttuavomaakurkkujasitärataa pussukoilla. Uutena tulokkaana veripeippi ja korianteri. Pihalle tilasin ihanaa Ukonkelloa. Kasvukausi alkakoot!

Valmistaudun aina kevääseen suurella hartaudella. Läpi vuoden metsästelen mitä ihmeellisimpiä siemeniä. Olen maahantuonnin ja kasvitautien levityksen kauhu, sillä poimin ulkomaanreissulta milloin mitäkin siemeniä, raahaan tietämättäni kotiin puita ja pensaita myrkyllisiä ja myrkyttömiä kasveja. Ihmettelen niiden kasvua kuukausikaupalla, kunnes totean kasvattaneeni rikakruohoja, kymmenmetristä puuta, taatelupalmua tai totaalisen talven kestämätöntä lajiketta.

Kohtalaisen tuoreena palstaviljelijänä olen onnekas, sillä palsta sijaitsee noin 500 metrin päästä kotoamme. Meillä sattuu olemaan vielä tienoon isoimmasta päästä oleva tilus eli viljeltävää riittää. Olenkin rekrytoinut apuun ystäväni ja naapurin miespariskunnan, jotta keskikesän oletettavilla megahelteillä riittää potentiaalisia kastelijoita.

Viime vuonna perheemme pääsi nauttimaan omista porkkanoista, perunoista, eyeballsin kokoisista vadelmista ja no, eipä juuri muusta. Maaperä on palstalla kovin kituista ja tänä vuonna paikalle roudataan kärrytolkulla hevosen peetä kasvua vauhdittamaan. 

Olo oli kuitenkin jokseenkin kuninkaallinen, suorastaan äiti teresamaisen pyhä, kun talvivarastoja pakkasesta tyhjentäessäni latasin muksun lautaselle itsekasvatettua porkkanakeittoa. Puhdas luomu pöydässämme on liian vähän käytetty harvinaisuus. Mielelläni kantaisin sitä kaupasta lisää, mutta hinta tulee vastaa. Tai ehkä rehellisemmin oma saamattomuuteni. Ja epävarmuuteni siitä onko luomu nyt sittenkäään niin luomua. 

Palstalla kituuttavat perunat ainakin on lihotettu omien silmieni alla. Siinä missä ylevästi palstaharrastusta aloittaessani ajattelin, että lapsemme kasvaa reteästi omilla vihanneksilla, osoittautui käytäntö astetta haastavammaksi. Ei suinkaan kitukasvuisen maaperän ja vähäisen sadon takia, vaan ihan puhtaasti siksi, että viime kesänä murmelille ei uponnut mikään muu kuin nakki. Ja mangosose. Ja sekös hieman stressasi. Taas lensi yksi äiti-ideaali roskikseen.

Mutta tänä vuonna lähdetään uuteen nousuun ja koetetaan vaihtaa se natriumglutamaatti luomuun. Sintti vetää kasviksia ja erityisesti kasavissosekeittoja sellaisella antamuksella että luulisi porkkanoiden uppoavan. Siis jos ne vain kasvavat. 

Haistelen, että tässä piilee tulevan kesän stressin aihe...

Äitiydelle antautuminen

Jotenkin tässä yhdestä vuodesta eteenpäin tänne aina puolitoistavuotiaaksi äidiksi päästyäni voi todeta elämän tasaantuneen. Niin lattealta kuin se kuulostaa niin homma hoituu, tutut kuviot ja rutiinit jyllää. Arjesta selviää vasemmallakin kädellä.

Sitä jotenkin osaa nykypäivänä löysätä sieltä mistä on helpoin ja ei niin vakavinta. Kiristää niiltä main mistä pitää, mutta siltikin höllätä sieltäkin tarpeen vaatiessa. En jaksa hermostua pienistä rypyistä, isoista katastrofeista kyllä edelleenkin.

Äitiys on loksahanut uomiinsa. Enää en pingota siitä, mitä kukin minusta äitinä haluaisi, saatika siitä mitä itse pienessä päässä ideaalina pidän. Äitiys on ollut ja tullut hyvinkin erimuotoisena mitä aluksi kuvittelin. Nyt tähän alkaa jo tottua eikä minkäkin tulevan päivän äitiyden suorituskaaviota ja vuoden äitipisteitä aina voi ennustaa.

Puolitoistavuotiaana äitinä sitä nautiskelee omasta aikaansaannoksestaan. Ihan hyvinhän tässä on mennyt, muksu on hengissä ja sitä rataa. Se jopa kävelee ja puhuukin. Leikkii itsekseen ja käy pöntöllä. Eikä ole traumatisoitunut, mitä nyt pelkää kuollakseen kärpäsiä (kesää odotellessa...). Tulee edelleen sitkeästi äidin sykkymään kun on harmi, vaikka sekään mielestäni ei ole kaiken vanhemmuuteen liittyvän sitoutumisen alkutuskan jälkeen itsestäänselvyys.

Huomaan vihdoin jotenkin antautuneeni äitiydelle. (Johan sitä vastaan on vuosi taisteltu). Äitinä ollessa vanha minä on rajoittunut, mutta siitä ajatuksesta alan pikku hiljaa päästä eroon. Ei siitä pääse mihinkään, että elämään on tullut jarru tietyille osa-aluille. Mutta olen oppinut odottamaan. Kun kasvattaa kärsivällisyyttä, jaksaa sitä odottaa vaikka puoli vuotta  onnistunutta nukuttamista ja sen jälkeistä viinilasia, päiväunien aikaista hesarin lukua, kahden keskistä saunahetkeä, lapsen yökyläilyä.

Sitten on hetki sitä omaa aikaa ja voi rauhassa toteuttaa sitä puolta, mikä on laitettu ainakin osaksi arjen ympyröissä telakalle.

Olen oppinut myös sen, että mikään ei ole kamalampaa kuin se, että yrität väkisin lapsen kirkuessa ja  roikkuessa lahkeessasi kiinni, tehdä jotain omaa mitä vaalit ja olet aina halunnut. Silloin ei mennä vanhemman eikä lapsen ehdoin vaan molempien irvikuvin eteenpäin. Ja ei tässä(kään) älynväläyksessä kestänytkään kuin 17 kk tajuta, että tee se vasta sitten kun muksu nukkuu...

Lelulaatikolla

Puulelu & kirppisfetissini on alkanut tuottaa mukavasti satoa ja loppua ei näy...

Arkilehmä

Olen huomannut ilokseni ja suureksi hämmästyksekseni hermojeni kehittyneen. Äitiys on todella kasvattanut äkkipikaistuksista kärsineen, maailman vääryyksille kapinoivan ja äkäpussin pinnaa.

Olen ollut aika hätäinen ja tulinen, tosin vain neljän seinän sisällä. Olen tottunut huutamaan, riehumaan, purkamaan kiukkuani avoimesti ja heti. Lapsuuden kodissani ollaan huudettu, kirottu riekuttu. Turhautumiset on purettu sille, kuka vastaan sattuu kävelemään, oli se sitten syyllinen tai syytön. Malli on saatu isältäni, jolla on lyhyistä lyhyimmät hermot. Kiitti vaan perinnöstä.

Olen yllättynyt siitä, että hermoratani eivät enää läheskään niin usein koe habaneron kaltaista tulikipinää kakaran heittäytyessä, noh kakaraksi. Enää en tao seinää nyrkeillä, pakene asuntomme kauimmaiseen nurkaan kirkumaan väsymystäni tai pieksi leipälautaa japanilaisella kokkivetsellä lasittunein silmin. En ole koskaan käyny muksuun käsiksi, mutta tulenarkojen hermojeni takia olen vienyt äärimmäisen väsymyksen kourissa mukulaan niin sanotusti reippaalla otteella sänkyyn.

Olen kauhulla pelännyt salaman nopeasti syttyvien sisusteni käyttökelpoisuutta uhmaiän kynnyksellä. Pystynkö hillitsemään itseni vai tuleeko minusta raivohullu mutsi, joka kiljuu kakaran kanssa kilpaa päivästä toiseen? käydäänkö meillä arkisin raakaa ja rumaa tahtojen taistoa, minä vastaan jälkikasvu?

Olen kuitenkin löytänyt itseni raivostumasta, mutta hillinnyt sen. Olen löytänyt itseni kiehumasta, mutta sammuttanut tunteen vaivoin. Olen löytänyt itseni pahasti hampaita kiristelemässä, mutta huomannut yhtäkkiä todenneeni että äh, en jaksa nähdä suuttumisen vaivaa. Ihan sama.

Ihan sama. Tämä on uutta, saan siitä kiksejä ja suurta onnistumisen tunnetta. Hillitsen kiukkuni, pidättelen niitä perkeleitä. Olen se kuuluista lehmän hermoinen. Omg.

Jotten vallan pyhimykseltä kuulosta, menevät ne hermot edelleen melkein joka toinen päivä jostakin, mutta volyymi on madaltunut. Jotenkin järki sanoo,että mukulan kanssa ei kannata lähteä kilpavarusteluun huutamisen näkökulmasta, siinä ei kukaan voita. 

Ei se tampio vielä mitään tajua, vaikka sitä kuinka kovaa huutaisi. Täytyykin olla kenttäovela ja keksiä kiertoreittejä. Ja niitä ei voi keksiä, jos on itse raivon sumentama.

oireilua

Viimepäivinä kummalliset unet ja ajatukset on täyttäneet mielen. Yritän olla kuin mitään en huomaisikaan. Ihan tavallisesti, vailla paniikkia.

Toissa yönä uniini singahti vauva, extempore ja selittämättä, kuten unissa on tapana. Pieni ja ruttuinen muksu vaati imettämistä. Karui nälkänsä kuin hyeena. Ryhdyin oitis toimiin mutta kauhusta kankeana. Miten helvetissä tämäkin hoidettiin? Asiat rullasivat kuitenkin kuin elokuvissa. Mähän osaan tämän - hihkuin ja rynnistin oitis liivinsuojien tykö, nakkasin maidonkerääjän desinfiontia varten kattilaan ja muksun kainaloon syöttömurkun (tämä on patentoimani imetystyyny, ikeasta ostettu jättiläismäinen mustapunainen muurahainen) kanssa. Tämän jälkeen unen rationalisuus sitten päättyikin, kehiin astuin ala-aste ystäväni prinsseineen ja kumppaneineen. Se siitä.

Viime yönä sama tahti jatkui. Oltiin samaisen ystävättäreni kanssa ja muutaman muun mimmin kanssa matkalla lukion avajaisiin. Kaksi seurueesta oli raskaana ja kas kummaa, synnytys päätti käynnistyä juuri kun astuttiin vanhaan ihanaiseen koulurakennukseemme sisälle. Ja minä tsemppasin synnyttäjiä kuin viimeistä päivää. Ja sitten soi herätyskello. Vältyin kätilöinniltä.

Siis mitä tää nyt on, hormoneja, kevättä vai lasketaanko tämä jo vauvakuumeeksi?