Unohdettua

Ei hitto, olin unohtanut tämän vaiheen ihan kokonaan...

Kauppalistaan tahranpoistoainetta

Vaatekaapin syystalkoot

Kävin juuri läpi vaatekaapin. Reissusta rähjääntyneenä, sumein silmin ja jetlagin tarmolla päätin siivota kesävaatteet varastoon. Samalla noukin talvivaatteet esiin.

Okei, lähtölaukaus tapahtui oikeasti siksi, että täällä on helkkarin kylmä!

Ja ihan aikuisten oikeasti siksi, että en enää paluumatkan jälkeen mahdu yhteenkään takkiin sisälle. Kyllä ne vetskari auki jätettynä menevät, mutta silloin tietty kylmettyy joka iikka.

Siispä varastolaatikoiden purkuhommiin.

Huomasin alta aikayksikön, että joka vuotinen peruskamaa oleva talvivaateprojektini levähti salakavalasti kummallisille sivuraiteille. Huomasin talvivaatteiden tavanomaisen esiinkaivuun sijaan lajittelevani jo olemassa olevia vaatteita kolmeen eri pinoon.

Hoin kaapin edessä puolisen tuntia mantraa mahtuu päälle, ei mahdu päälle, mahtuu, mutta en halua venyttää, ei tule enää kauan mahtumaan, ja perus mikä hitto tämäkin on?

Lopuksi päädyin pinoihin a) ei mahdu päälle enkä halua venyttää, b) mahtuu päälle nyt ja tod näk. koko loppu raskauden ja c) näistä saa tissit hyvin nopeasti tiskiin.

Että sellainen elämänvaihe taas. Raskauden vikalla kolmanneksella ei ole paljoa varaa valita talvivaatteiden ja kesävaatteiden välillä, se laitetaan päälle mikä mahtuu.

Hetki paikallaan

Aika kuluu nopeaan.

 

Kanada on kohta samottu, hummerit syöty ja valaat nähty livenä. On tutustuttu hurmaavaan luontoon ja ei niin hurmaavaan säähän. Ja kuka voisi unohtaa ne leikipuistot. Kylän kaksi ainutta. Kotimatka siis häämöttää. Se hurja kolmen ja puolen vuorokauden mittainen uroteko. Huh.

 

Taas yksi kuukausi on takana päin.

 

Nyt on myös menossa jo hämmentävä 27. raskausviikko. Takana ovat yllättävän nopeaan eteen tulleen odotuksen tuoma ensi järkytys, alkuraskauden pahat olot ja jäätävä nälkä. Puhumattakaan väsymyksestä.

Kirkkaasti olen ohittanut myös salailun ajan. Se ärsyttävän ihana aika, jolloin jo todellakin on raskaana, mutta näyttää vain tynnyriltä. Epämääräisen lihonneelta.

 

Ja hehkeä keskiraskauskin on pikapuoliin purkissa. Ei se tällä kierroksella ollut enää ihan niin hehkeää, kuin ensimmäisellä...

Nyt olen menossa hyvää vauhtia kohta pelottavaa viimeistä kolmannesta, lisääntyviä vaivoja, selkäkipuja, katkonaisia yöunia, mahassa kääntyilevää valtavaa otusta ja supistuksia. Niitä viimeisiä.

 

Toinen kierros on  tyypillisimmillään ollut unohtamista. En ole ehtinyt orientoitua yhtään mihinkään ja olen säännöllisesti unohtanut olevani jälkikasvutehdas. Viimeisien kuukausien jokainen päivä on siis vain plussaa. Se on kultaakin kultaisempaa aikaa yrittää taas kerran tajuta että vauva on tulossa.

Siinä missä ekaa odotellessa paijattiin mahaa ja metsästeltiin potkuja, on nyt hyvä jos illalla nukkumaan mennessä muistan tarkistaa onko joku elossa.

 

Potkiko se kertaakaan koko päivänä? Ai miksi en voi juoda punaviiniä?

Välillä on siis hyvä olla ihan vain hetki paikoillaan ja yrittää painaa mieleen edes jotain tästäkin raskaudesta. Jos se vaikka olisi nyt se viimeinen kerta kun kasvatan tätä ihmeellistä uutta elämää?

Miksi lapsettomalle ei kerrota koko totuutta?

Minusta on tärkeää jakaa tietoa vanhemmuudesta, raksaudesta, synnytyksestä ja ihan kaikista niistä tunteista, joita näihin liittyy. Ihan rehellisesti ja oikeilla sanoilla.

Mutta ei kaikille. Tai siis ei samalla tavalla kaikille.

Törmään välillä tilanteisiin, missä lapsettomat utelevat jotakin vaarallisiin aihepiirehin liittyvää. Tällöin pitää nopeasti päätellä, mitä kuulija mahdollisesti ihan oikeasti haluaa tietää ja toisaalta, kestääkö hän totuuden.

Esimerkiksi viimeisillään raskaana olevalle esikoistaan kantavalle ei kannata kertoa niitä tiettyjä tikkausjuttuja perinpohjin. Tai mitä tahansa holtittomia limajuttuja. Kokekoot ne itse. Äärimäisen hauskaa on sen sijaan jakaa esikoisensa jo pullauttaneen tai tosikoistaan odottavien kanssa ne pahimmatkin roisketarinat. Mieluiten julkisessa paikassa, valkkarilasin äärellä ja niin että naapuripöytien seurueita nolottaa. Tällöin pistetään traumat jakoon hyvällä huumorilla.

Esikoistaan odottavalle tekisi kuitenkin mieli vinkata varsinaisten ällöjuttujen sijaan mitä tuleman pitää. Vaikkapa esimerkiksi tunnerintamalla. Mitä käy lpasen tullessa parisuhteelle, omalle kropalle, omalle ajalle ja kuinka sitä oikeasti joutuu luopumaan kaikesta ja toisaalta saa niin paljon?

Tämä teema jäi pyörimään mieleeni, kun tapasin viime viikolla paikallisen kerhon kerhovetäjän, joka tahtoi puhua kanssani vauvahommista. Liekö kyseessä ammatillinen kiinnostus vai mitä (hän oli paikallinen sosiaalityöntekijä), mutta keskustelu kääntyi aika henkilökohtaiseksi. Jos nyt tällä tankeroenglannilla siihen voi kuvitella pääsevänsä.

Hän kyseli miltä tuntuu olla vanhempi ja mitä tunteta siihen kuuluu. Haveissa oli selvästi oma vauva, kenties piankin.

Nuori naishenkilö oli lähinnä huolissaan siitä, jaksaako tai osaako hoitaa tulevaa hoitaa lastaan oikein. Kuinka vaippaa vaihdetaan jne. Yritinkin kertoa että ei siinä hoidossa mitään ihmeellistä ole. Vaipanvaihto on parin päivän jälkeen jo sellaista arkirutiinia, että sitä tekee unissaankin. kirjaimellisesti.

Vaikeinta on sen sijaan oman pään sisällä.

Erehdyin kertomaan hänelle aika ronskisti toisaalta kituuttavasta rakkauden tunteesta ja toisaalta vihasta omaa lasta kohtaa. Siis siitä epämääräisesta tunteiden skaalasta jotka ainakin itse kävin läpi, ja käyn edelleen. Sanapareikseni valitsemani love & hate kolahtivatkin tyyppiin niin voimakkaasti, että hetken jo luulin saavani Quebeciläiset sossut perääni.

Sanani pistivät hänet selvästi mietteliääksi. Liekö täällä erilainen puhetapa äitiydestä vai huonosti asetetut sanani, mutta jouduin kovasti pehmentelemään lauseitani. Kerroin hänelle, ettei viha tee kenestäkään huonompaa äitiä, kunhan se ei ole jatkuva ja alati päällimmäinen tunne. Mutta sille ei vain voi mitään, että omaan lapseensa turhautuu ja omaan tilanteeseensa täyshoitajana aina aika-ajoin.

Yritin myös hahmotella hälle, että kyse on mielestäni pikemminkin siitä ihmeen näkymättömästä superäiti tai ideaaliäiti roolista, minkä viittaa kannetaan äitien harteilla suht universaalisti. Äidin ja lapsen välillä ainoastaan rakkaus on sallittua.

Kunnes todellisuus iskee.

Äitinä oloon kuuluu kuitenkin kaikkia tunteita, kauniita ja rumia, välillä tosi rumia. Näitä lapsettoman on ehkä vaikea kuvitella saatika asettua kertojan rooliin?

Tämä on kuitenkin seikka, josta toivoisin puhuttavan enemmän. Myös niiden ja etenkin niiden kesken kenellä lapsia ei vielä ole. Veteraanimutseilta tämä pähkäily jo sujuu ilman viinilasillistakin, eikö?

Uhman vaiheita

Olen oppinut, että lapsen elämässä ei ole muuta kuin vaiheita, vauvasta taaperoksi ja siitä ylöspäin. (Varmaan itseasiassa koko oma elämänikin koostuisi edelleen vaiheista, jos äidiltäni kävisi kysymässä). Kuten siis tähänkin mennessä on totuttu on uhmakin varsin vaiherikas episodi.

Teemana on tietty aina se, että kun yhdestä vaiheesta pääsee yli, siihen juuri ja juuri alkaa tottumaan, elämä tasoittuu hieman ja kuohut madaltuvat, alkaa seuraava vaihe nostamaan päätään. Ja taas mattoa viedään vanhempien jalkojen alta.

Tunnusomaista on myös se, että vaiheesta toiseen siirryttäessä seuraa aina parin viikon mittainen äidin ikioma mä en enää kestä tätä -vaihe, joka saattaa esiintyä hetkellisesti myös mä en enää ikinä hanki yhtään lasta- vaiheena tai muutan vaikka mielummin Nuorgamiin, kuin jään tänne -vaiheena.

Kahden viikon alkurysäys on kuitenkin ohimenevää. Siitä kun selviää, alkaa yleensä helpottaa. Kunnes tietty se seuraava vaihe kurkistaa.

Uhman kanssa ollaan menty jokseenkin samallakaavalla. En edelleenkään tiedä ollaanko ilmiön kanssa edes vielä huipun harjalla tai lähelläkään sitä, mutta toivon hartaasti, että jonkin matkaa ollaan jo edetty. Erityisen hartaasti toivon sitä, että lakipiste saavutetaan ennen toisen mukulan syntymistä.

Tosin takaraivooni on liimautunut muistijälki ystäväni hieman kärjistetyistä sanoista, mikä helvetti tää neljän vuoden uhma oikein on, miksei kukaan varoitellut siitä. Että on niitä uusia vaiheita vielä tulossa, mutta sehän on vain kivaa ja pitää mielen virkeänä! Kröhöm.

No joo, tämän käsillä olevan 2v. uhman vaiheita on tähän mennessä kertynyt jo neljä.

Niistä ensimmäinen oli selvä latautumisvaihe. Se alkoi puolitoista plus vuotiaana, viime keväänä. Muksu alkoi osoittaa omaa tahtoa, kiukkua pulpahteli pintaa jos jotakin ei saanut. Avainsana tässä tilassa oli hämäys. Kato lintu -huudahdus saattoi unhoittaa harmin ja meno jatkui iloisena. Tässä vaiheessa ei missään nimessä vielä kukaan epäröinyt näyttäytymistä julkisissa tiloissa tai ravintolassa käymistä lapsen kera. Äidinkin turhautumisen taso oli suht matala, mitä nyt perus v***tusta välillä.

Vinkuvaihe oli jotain todella ärsyttävää, äidin turhautumistason hetkellisesti nostavaa, mutta ei muutoin niin kovin vakava vaihe. Siis näin jälkikäteen todettuna.  Mukula roikkui vaiheen aikana jalassa kiinni ja vinkui. Vinkui iha kaikesta mistä vinkua voi. Haluu jotai ja ei haluu sitä. Haluaa taas muttei kuitenkaan. Vinkuminen ei myödkään aiheuttanut sosiaalisia paineita, paitsi sen suhteen että äidin tutti otassa ei ole muiden silmin kaunista katseltavaa.

Toinen vaihe oli selkeämpi kiukkuvaihe. Kiukku tuli tällöin voimakkaampana. Myös legendaariset kiukkukohtaukset astuvat tällöin kehiin. Puoli viiva puolitoista toista tuntia huutoa ja raivoa lattialla, pihalla, missä ikinä. Väliin ei kuitenkaan kannattanut mennä liian nopeaan sillä muuten itkukohtaus vain jatkui ja jatkui. Lapsi tuntui olevan itsekin vähän hukassa mille raivoaa. Lopulta äidin syli lohdutti, jos sinne raivoamiseltaan viitsi kavuta.

Tämä vaihe alkoi olla hieman hiostavaa julkisen liikkumisen kannalta. Toisaalta äidin turhautumisen taso oli kohtalainen ja välillä riitti voimia kestää muiden katseita karjuvan kakaran ohella. Kiukkutilanteet olivat myös niin selkeän rajattuja, että hyviä hetkiä mahtui päivään monia. Kiukkua pystyi myös aavistamaan ja ennakoimaan.

Nyt mennään vesikauhuvaiheessa. Kenelläkään ei ole mitään hajua mistä ja koska kiukku tulee. Ja vaikka huomaisitkin syyn, että pysty sitä estämään jos lapsi on päättänyt vetää pultit. Auta armias jos erehdyt pukemaan sukan sn jalkaan kysymättä ensin haluaako se itse tehdä sen. Tai vaikka kysytkin, saattaa pultit silti tulla puskan takaa.

Enää ei ole puhettakaan mistään hämäämisestä. Tarjotut vaihtoehdot vain lisäävät vettä myllyyn Kiukun raivon puskiessa esiin on suojauduttava.  Muksu heittäytyy lattialle selkä kaarella tai juoksee sekopäisenä ympäriinsä karjuen.

Mukulaa ei pidäkän mennä lähestymään missään olosuhteissa. Lapsi puree ja lyö kaikkea. Erityisesti omat lelut ja vaatteiden hihat/lahkeet ja oma polvi saavat kyytiä. Huutaminen ja itku ovat muuttuneet kirkumiseksi. Ja näitä kaikkia saattaa esiintyä koko päivän. Pahinta on raivokohtaus juuri ennen nukkumista. Silloin joudutaan molemmat vanhemmat pitelemään potkivaa jälkikasvua aloillaan, jotta yöpuvun laitto onnistuu.

Mukulalla on myös muisti, se saattaa muistaa harmin tulleen ja aloittaa samasta pisteestä uuden ravoamisen, mihin se hetki sitten jäi. Tällä tasolla äidin turhautuminen on massiivista ja julkisia paikkoja vältetään henkemme uhalla. Huom, vaihe ei katso kohdetta eli myös isovanhemmat saavat huutia.

Ja kuten huomaatte, vaiheet senkuin monipuolistuvat eikä yksikään loppunut täysin vaan kantoi kortensa seuraavaan vaiheeseen. Summasummarum, nyt meillä vingutaan, kiukutellaan ja ollaan vesikauhuisia. Ja odotan innolla, mikä on vaihe numero 5?

Onneksi en ole yksin, kiitos kirjoituksestasi Pihalla olen kotona -blogisti, i so feel you.

Kotiäiti suurpienessä kaupungissa

Kotiäidin roolin omaksuminen täällä uudessa kylässä on ollut paikoittain hieman haasteellista. Koti-ikävä alkaa nostaa päätään viimeistään siinä vaiheessa, kun kaupan kassalla vieras pakkaajapoika tunkee suurin piirtein jokaisen yksittäisen ostoksen omaan muovipussiinsa.

Kotiäidin on taivuttava erilaisiin suorituksiin ikävästä huolimatta. Oikea kotiäidin tukikohta, Espoon lintukoto, kaihertaa mielessä. Täältä ei jää paljoa elementtejä, mitä kotiäiti kaipaisi tai Suomessa tarvitsisi.

Vierailukohteena olevan kylän pienuus, kuten todettu, on kouriintuntuvaa. Aamut alkaisivat mieluusti leikkipuistoilulla, jos sellaisia olisi. Kuten todettu, parasta antia mitä kaupunki tarjoaa, on paikallisen ala&yläasteen piha jossa vierailijana saa opettajilta pahaa silmää.

"Oikeassa kotikaupungissa", Espoossa sen sijaan puistoja riittäisi. On omaa pihaa, taloyhtiön pihaa, asukaspuistoja kolmin kappalein lähitienoolla, anryböördsiä ja Hoplopiakin löytyy. Nyt vasta tajuan valinnan vaikeuden ja runsauden sarven asuinalueellamme!

Koko kaupungista näyttää myös puuttuvat hiekkalaatikot. Mitä lie pohjoismaalaista tekoa nekin ovat, mutta täällä hiekkakakkuja tehdään erään tarhan pihasta pöllityllä lainatulla lapiolla ja kahdella kertakäyttöisellä glögimukilla. Sorasta.

Kotona hiekkiksiä piisaa, yksi on kotipihalla, toinen lähipuistossa, kolmas toisessa lähipuistossa ja sitä rataa. Jos nämä eivät riitä voi aina baanata Matinkylän, Haukilahden tai vaikka Oittaan hiekkarannalle. Sieltä voisi vähän tuoda tännekin lastin tai pari.

No mutta onhan täällä muutakin tekemistä, kuten uimahalli. Joka on auki kahdesti päivässä tunnin kerrallaan. Tällöinkin lasten ja aikuisten uimavurot taistelevat kilpaa. Toistaiseksi lapset ovat hävinneet: ei yhtääm aamupäivävuoroja, ainoat uintikerrat ovat illalla 19-20 tai armollisesti päiväuniaikaan.

Tapiolan uimahalli palkitsisi kotona lämmitetyllä terapia-altaalla, höyrysaunalla, poreameilla, lastenaltaalla ja hyvällä hintalaatu suhteella. Miinuksena vesijuoksijat. Miksi en käytä sitä enempää?

Aikaa voi aina tuhlata myös ostoskeskuksissa. Joita on yksi. Jossa on tasan Dollarama ja joku toinen eurolla saa kaiken -ihmekauppa. No voihan sielläkin lampsia hitaasti eteenpäin.

En voi muuta sanoa, kuin Iso-Omena, Sello, Tapiolan keskusta, jumantsuikka Helsingin keskusta jne.

Sympaattisinta paikallisessa lapsitouhussa on ehdottomasti kohta o maankuulu Parenfant eli ns. perhekeskus. Mesta on aivan kyljessämme, sinne saa viedä lapsensa päivähoitoon ilmatteeksi muutamaksi tunniksi ja siellä on PALJON leluja. Piha-aikaa sielläkään ei vietetä, eikä lounaita tarjota, mutta sentään on mahdollisuus tavata toisia lapsia. Ja ranskaa puhuvia äitejä. Not for me. Minulle ehdotettiin jopa ranskankielistä imetystukiryhmää, jonka tarkoitus tässä vaiheessa raskautta, ja huom jo yhden läpikäyneenä, jäi hieman hämärään. Anyways, tätä meinikiä sentään saisi olla Suomessakin.

Ai niin. Onhan meillä kerhot, asukaspuistot, kirkon kerhot, imetystukiryhmät ja ne parhaimmat, ystävät. Niitä kaipaan.

Parenfant, vain yksi ranskalainen fantti?

En todellakaan puhu ranskaan, en sanakaan. Ummikkona, täysin kielisokeana ja tältä osin rampana, uskalsin silti jättää mukulan tänään hoitoon Parenfanttiin. Ranskankieliseen hoitopaikkaan.

Noudatin tuttua ja turvallista, Suomessa opittua tutustutaan ensin pari päivää paikkoihin -tapaa ja hilluin lapsen kanssa hoitopaikassa kaksi kertaa kaksi tuntia ennen varsinaista H-hetkeä.

Hoitoaamuna hyperventiloin tuttuun tapaan, kuten aikoinaan Murmelin jäädessä ekaa kertaa perhepäivähoitoon. Mitäjosmitäjos -fiiliksiä pahensi se, että hädän sattuessa minuun ei todellakaan saa yhteyttä. Puhelimeni on täällä mykkä, kiitos Telefinlandin, joka on jättänyt virittelemättä verkkosopimuksensa tähän ranskankieliseen maailman kolkkaan. (Nimi Gaspé muuten tarkoittaa maailman laidalla, todellakin)

Siispä lapsi ranskalaisen suden suuhun, vailla takuuta yhtään mistään että sen saa edes takaisin.

Myös ranskankieliset tarhatädit näyttivät olevat hieman hädissään täysin puhetta ymmärtämättömän lapsen kanssa. Hoitajat jaksoivat aluksi lohdutella minua, että kyllä he tarvittaessa puhuvat englantiakin. Hmm, ihan kiva, mutta mukula edelleen ei puhu kuin suomea.

Lopulta päädyttiin sellaiseen järjestelyyn, että edellisellä tutustumiskerralla kirjoitettiin paikan ranskankielisen johtajan toimesta ylös muutamia heidän mielestään tärkeitä suomalaisia sanoja kuten nälkä, vessahätä, tule, istu jne jne. Koomista oli, että kun sanelin pyynnöstä suomalaisia vastineita, piirtyi paperille johtajan vinkeitä vastineita: ulo huv (ole hyvä), esto (istu), toola (tule). Suomenkieltä uudistetaan näemmä...

Noooo, viis oikeinkirjoituksesta, kunhan turvaa löytyy tarvittaessa.

Mukula jäi hoitoon perusrutiinein, voimahalit ja heipat ja menoksi. Rintarottingilla töitä tekemään hotellihuoneeseen. So not. Vahtasin vartin välein huoneen kattoikkunasta niskaväärällä josko näköyhteyden päässä olevasta hoitotalosta näkyisi jotain epäilyttävää. No ei näkynyt. Mutta vahtasin silti. Pyörin päättömänä netissä ja kokosin ajatuksiani kymmeniä kertoja. Ja kyttäsin lisää.

 

Lopulta kahden piinaavan tunnin jälkeen ryntäsin muka smuutisti paikan päälle todetakseni että "Orna" (kuten he kummallisesti lastani nimittävät useista korjausyrityksistäni huolimatta) istui iloisenä penkillä ja luki kirjaa toisten ranskankielisten tyttöjen kanssa.

Näytti olevan kiva päivä. Tottakai kyselin ja kuuntelin ranskaa puhuvilta hoitajilta heti klassiset, tyttösi on ollu hieno ja kiltti, helppo hoidettava -mantrat. Blaablaa niinhän ne kaikki sanovat. Vaikka mitä kulisseissa tapahtuisi.

Yritinkin ovelasti udella pieneltä, miten päivä todellisuudessa meni. Vastaukseksi sain:

Mitä teitte koko päivän?

Söin keksiä

Ok. Ei kuulosta pahalta, mitäs muuta?

Pojalle tuli harmi

No niin, arvasin kuka pahoinpiteli ja ketä?

Maito kaatui.

Okei, ei vakavaa.

Täti piti tyttöä kädestä kiinni

Arvasin! Hemmetin ranskalaiset lapsentallojat!

Täti lauloi tytölle tuiki tuiki tähtönen.

Ups.

Ja perinteisesti sain raahata kotiinlähtöä kiukkuavan mukulan julkisesti nöyryyttävällä suostuttelumaratonilla ja lopulta niskapers otteella kotiin, kun ei olisi millään halunnut lähteä kun oli niin kiva ranskalainen kerho. Huomenna siis uudestaan. Bonsuur vaan teillekin, tai jotain.

Sivistys- ja kultivointitoimi Oy.

Lapsen kanssa voi käydä museoissa, tai ainakin olen onnistunut siinä jo moneen kertaan. Itseasiassapidän siitä, se on hyvä ajanviete ja molemmille osapuolille on jotain tarkasteltavaa. Oli se sitten museon seinään maalatut yhdentekevät kalakuviot tai oikeat taideteokset, ybersiistit decorakennelmat joissa seikkailla, tai vitriinien oikeasti arvokkaat taide-esineet, on pääasia, että puuhaa riittää ja aika kuluu. 

Mikä tahansa on kaksveelle kivaa, jos sen markkinoi oikein. Esimerkiksi itsestäni supertylsät historiavideot olivat täkäläisessä paikallismuseossa, you know maailman tylsimmät näyttelyt osa 1 ja 2, nuorimmalle osallistujalle se ykköshitti. Videoiden ohella seinässä oli vanha puhelimen luuri, josta sai kuunnella videon äänimaailmaa, vanhoja pappoja horisemassa muisteloitaan ranskaksi. So boooooring, but who cares. Kaksveen silmin jokaisen uuden videoapparaatin luona siinsi mahdollisuus nähdä jotain jännää ja kuunnella hassuja juttuja. Pihapiirissä puolestaan oli hyvä pitää rusinatauko jännittävän kivisokkelon tykönä.

 

 

No joo. Museon täytyy, myönnettäköön, olla jokseenkin lapsiystävällinen. Ei siis sisällöllisesti, vaan habitukseltaan. Tiukkapipojen näytttelyihin ei ole asiaa, sillä uhma saattaa vaania minkä tahansa nurkantakana. Tällöin en halua pilata kenenkään taidehifistelijän kokemusta, vaan suuntaan mieluummin rennompiin näyttelyihin joissa saa a) huutaa, b) juosta ja c) lähmiä mielellään jotakin.

 

Yksi parhaimmista museofiilistelyistä oli Köpiksessä. Siellä paikallisessa Kansallismuseossa oli tilaa juosta, vähän ruuhkaa ja aikuisellekin, tai siis sofistikoituneelle herrasväelle, aika monta wou kokemusta. Oli inkkareita, eskimoita, afrikan alkuperäiskansaa ja budhapatsaita. Kaiken huipuksi museon näyttelyistä vastaavat jätkät olivat tajunneet viritellä lastenmuseo kerroksen. Siis koko kerroksen, jossa todellakin sai juosta, kiivetä, kolistella, tutkia, plärätä ja piirtää, leikkiä viikinkiä oikeassa veneessä ja kuopsutella intialaisen katukeittiön astioita nuotion äärellä. Ja usko tai älä. Sisäänpääsymaksu oli nolla euroa.

 

 

Tälläistä toivoisin Suomeen lisää. Lisää paikkoja, joissa voi ihmetellä ilman suurta kultivoitumisen painetta. Silloin ketään osapuolta ei harmita, että sivistystoimesta suurin osa saattaakin kulua pihan kivien tonkimiseen ja muurahaisten ihmettelemiseen taidenautinnon sijaan. Yksi hyvä paikka on Espoon Tapiolassa oleva WEEGEE ja sen lasten museo. Sieltä saa oppaan mukaan, joka kannattaa ihmeessä ottaa. Tyyppi kertoo monista esillä olevista satuhahmoista seikkailumeinigillä ja loppukierroksesta saa pukeutua vaikkapa prinsessaksi. Lopulta retken kruunaa pihalla oleva leikkipuisto-osio, kädet kuraan hop. Kuinka sivistävää!

Prkl päivä

Joskus jotkut aamut alkavat vain perkeleellä. Ja koko päivä kuluu suurinpiirtein siten, että suurinpiirtein päivin ensimmäinen ja viimeinen sana ovat jotain vähemmän painokelposta.

Joskus tuntuu, että en ole päivän aikana tehnyt mitään muuta kuin huutanut, kironnut, riehunut, laittanut jäähylle, retuuttanut ja hävennyt omaa käytöstäni.

Ja jatkanut sitä, sillä tälläisinä päivinä kiukuttelulle ei vain näy loppua.

Minulle huudetaan mene pois, minua revitään vaatteista, potkitaan, läpsitään, nipistetään, purraan. Minua koetellaan, heitetään puurolla, karjutaan päin naamaa. Kiljutaan niin että korvia vihloo. Minulle vingutaan, vängätään ja vongutaan. En saa armoa sekuntiakaan. Enkä hellyyttä. Vaikka kuinka yrittäisin lähestyä lempeämmin ottein, on tulos kahta kauheampi.

Näinä päivinä emme ymmärrä toisiamme.

Tänään on taas sellainen päivä. On vain parempi pysytellä neljän seinän sisällä, välttää julkisia nöyryytyksen tiloja joissa paine kasvaa. Koettaa välillä sanoa jotain muutakin kuin ei, et saa, ei ota, ei ole sinun. Yrittää huutamisen sijaan laittaa lasta mahdollisimman rauhallisin ottein jäähylle ja pidätellä. Pidätellä, jumaliste pidätellä.

Ja hymyillä sitten taas huomenna.

Muovailuvaha

Miksi en ole keksinyt tätä aiemmin.

Yksi lapsuuden lempipuuhistani oli päässyt unohtumaan täysin. Tarvitsin tähänkin kerhopaikan viisaita tätejä. Ei heitä turhaan ole koulutettu.


Taikasana on muovailuvaha. Ja tadaatakuuvarma touhuvartti tiedossa, jopa hyvällä tuurilla puolituntinen!

Sitä voi kuulemma tehdä itsekin. tässä ohje:

• 5 dl Kiehuvaa vettä
• 5 dl Vehnäjauhoja
• 2 dl Suolaa
• 1½ rkl Alunaa
• 2 rkl Ruokaöljyä
• Elintarvikeväriä

Ja ei muuta kuin sekasin jollakin masiinalla, sursur.

 

 

illalla joillain on energiaa...

illan sekoilut, perussetti

Lapseni on epäluuloinen

Miss murmelin luonne on jokseenkin varovainen. kaikkea epäileva lapsukaiseni on se, joka ei taatusti putoa kiipeilytelineestä, jokse auton alle tai tunge koiran kakkaa suuhunsa. Hän päin vastoin jättää kiipeilytelineeseen kiipeämisen sen mahdollisen vaarallisuuden vuoksi, ei juokse autotielle, koska se on epäilyttävää eikä syö koiran juttuja, koska pitää ensin kysyä "äiti mitä tää on?". Ainakin kahdesti.

Epäluuloinen lapsi on tavallaan helppo, mutta toisaatla rasittavaa seuraa. Singahtelun ja päämäärättömän syöksahtelyn ja impulsiivisuuden sijaan meillä pohditaan, suostutellaan, maanitellaan, selitetään ja perustellaan.

Ertyisen haasteeliseksi luonteen piirre on osoittautunut ruokailun kanssa. Lapsemme, rkas raspikurkku ei todellakaan syönyt mitään missä oli palasia vuoden ikään mennessä. Siis pelkkää bona 5kk sileää sosetta. mieluiten sitä yhtä ja samaa laatua. 8 kuukauden suositukset karkeaan ruokaan siirtymisestä menivät roskakoriin kymmenkuisena, kun olin heittänyt riittävän monta kokkaresosepurkkia yhden lusikallisen jälkeen roskiin.

Jokseenkin vyyhti purkautui vuosikkaana, kun mukaan tuli äidin ja isän omat sapuskat. Liekö kiinnostus muiden lautasia kohden ollut niin voimakas vai mitä, mutta nakki toisensa perään alkoi uppoamaan.

Palaset eivät ole vieläkään in pöydässämme. Auta armias, jos puuro on kokkareista, siis niin että siitä erottuvat kauraleseet. Daa mutsi, silloin huudetaan kovaan ääneen PALASIA! ja syjletään kaikki pihalle. Samoin käy vieraiden ruoka-ainesten. Jos lusikkaan kehtaakin piilottaa jotain uutta, asettuu se välittömäksi ruokakaukaloon osaksi muiden kökköjen harmaata massaa.

Mukulalle olikin ainkoinaan aivan jäätävän vaikeaa opettaa kasvisten syöntiä. Ne kun koostuvat, noh, palasista. Nykyään kurkku uppoaa, samoin tomaatti, mutta ainoastaan niin etteivät ne pääse yllättämään. Palaset täytyy nimittäin nimetä lautasella ennen ruokailun alkua. Jottein vaan kurkku pääsisi luikahtamaan lihapullan alle piiloon ja joutuisi tietämättä suuhun.

OMG. Olkoon epäluuloinen, haastetta tässä kyllä piisaa sillä Kanadan ihmemaassa ei palasilta voi aina välttyä. Eikä omituisilta ruuilta. Aina kaupassa ei tiedä mitä ostaa - viimeksi eilein onnistuin ostamaan vaahterasiirappipuuroa!) - eikä koostumus tuotteissa ole sama tuttu kuin Suomessa.

Onneksi meitä oirehtijoita on reissussa mukana kaksi. Itse nimittäin kiertelen tuskaisena hyllyjä etsien edes jotain tuttua suuhun pantavaa. VIinirypäleet ovat oudon pyöreitä ja värisiä, mysli ei ole samaa Alpenia kuin kotona, ruisleipää on turha hakea, mikä ihmeen kokosmaito tämäkin on, missä on currytahna, entä härreguud mikä tämä maito ja jugurtti valikoima oikein on? Missä VALIO?!?

Sopeuttamisia

Arjen siirtyessa uuteen paikkaan, uudessa kaupungissa, kultuurissa ja itseasiassa koko mantereella, on pakko tehdä pieniä myönnytyksiä ja sovelluksia. Arki ei aina rullaa samalla tavalla kuin kotona.

Kärsimme esimerkiksi kroonisesta varustepulasta. Keittiö ei pidä sisällään mausteita, saksia, vispilää, pakasterasioita, pikkulusikoita eikä tiskikonetta. Jouduin mm. kummallisen kokkauskokemuksen uhriksi, kun tavoitteenani oli tehdä panukakkua. Huomasin puolessa välissä taikinaa, että jauhojakin tarvitsisi. Ja sokeria ja suolaa. Toisin sanoen kulhossa oli vian kananmunia. Onneksi pöydällä makoili pari mustunutta banaania ja tadaa blogipannari pelasti.

Meillä ei myöskään lentokoneen kilorajojen täyttyessä ollut mukana sadevaatteita. Ainoastaan goretexhaalari ja mukulan kurikset. Ja täällä sataa. Eli hyppelen leikkipuistossa märillä nahkatennareilla tai kärsin sisällä. Molemmat yhtä herkollisia vaihtoehtoja.

Asiat meinasivat mennä myös ihan hurjiksi lapsiperheen tärkeimpien asioiden osalta. Saapuessamme meillä ei ollut esimerkiksi rattaita, syöttötuolia ja LELUJA! Onneksi nämä hädät ovat universaaleja lapsiperheissä ja apua löytyi kyläläisiltä. Nyt meillä on laatikollinen eriparileluja, pari ranskankielistä kirjaa joiden sielunmaisemasta en tajua mitää, mutta muksu rakastaa niitä jostain syystä sekä ihanan ysärit syöttötuolikamat.



Tässä meidän tämän päiväinen hiekkalaatikko...

Pikkukaupunki ei pidä sisällään myöskään leikkipuistoja. Siispä olemme soveltaneet. Läheisen koulun piha on vallattu aamuisin meidän käyttöön, kunnes mukulat saapuvat opinahjoonsa. Yritämme keksiä tekemistä noin ysiluokkalaisten tarpeisiin sisustetulla pihalla. Laskemme pihaan ajavia koulubusseja. Teemme hiekkakakkuja turvasorasta ja keinumme aivan liian isojen lasten keinuissa. Kiipeilytelineetkin ovat, no, ainakin ikäsuosituksensa puolesta haasteellisia.




Ja keinutaan, toivotaan ettei tiputa.

Täällä ei myöskään ole mummoja, lastenvahteja eikä siskoja, miltä osin jouduttiin ankarasti miettimään sopeuttamisohjelmaa. Siispä tutustuimme paikallisen perhetalon, Parenfantin, toimintaan. (Tietty ranskaksi jota en puhu sanaakaan, kuinkan muutenkaan. Täällä kukaan ei puhu englantia, vaikka kanadassa luulisi, tai sitetn olen aivan pihalla maantieteestä). Parenfant  ottaa pari päivää viikossa vastaan hoitomukuloita for free! Jippii muutama tunti vapaata ja lapselle todellinen kielikylpy. Kelpaa, tässä on hyvä varamummo!

Arki siis rullailee ainakin jotenkin ja johonkin suuntaan. Mutta yhtä asiaa en tajua, tai kahta, miltä osin arkirutiinini ovat todellakin kriisissä. Täällä ei tunneta juustohöylää, eikä kuivauskaappia. Ja kuitenkin astioita tiskataan ja juustoa ostetaan kaupasta isoina klöntteinä. WTF!?

Voi sitä toista.

 

Ei voi muuta sanoa, kuin osui ja upposi. Tosin ei meillä vielä sitä toista kääröä ole käsissämme, mutta eiköhän se tällä Paula Norosen kolumnissaan todeksi osoittamalla kaavalla mene. Toinen lapsi kun  syntyy liikkuvaan junaan. Raasu.

 

Ja jos vielä joku kysyy kuinka kehtaan laittaa esikoiseni tarhaan, vaikka tulen olemaan tosikoiseni kanssa samaan aikaan aivan törkeästi ja täysin vastuuttomana äitinä kotona, laminoin tämän kirjoituksen hänen suihkukoppiinsa tai jääkaapin oveen.

48h skuttaan

Takana on 48 tunnin "lomalento" plus roadtrip kaikkine herkkuineen. Matka meni, noh, kiemuraisesti. Ei se pahimmasta päästä ollut, mutta olisi tämänkin voinut hoitaa helpommin.

Ensinnäkin lentokentällä huom. kahden passitarkastuksen jälkeen lähtöportilla huomasimme lapsemme lentolipussa väärän sukunimen. Mukula on sukunimeltään isänsä peruja, mutta matkan varanneen tahon takia jostain syystä ilmoitettu minun sukunimelläni Finnairille. Lentolippu oli siis käytännössä käyttökelvoton ja tämä huomattiin vasta 30 min ennen lennon starttaamista.

Eikun tiskille nimeä vaihtamaan. Helpommin sanottu kuin tehty. Nimenvaihto-operaatio venyi ja venyi. Lentokonetta alettiin boardaamaan ja me vain pitelimme tyynen rauhallisesti lentokoneeseen väkisin pyrkivää ilosta kiljuvaa vääränimistä jälkikasvuamme riveleistä kiinni.

Tuskan hiki oli valtava, kun lentotäti väläytteli laukkujen purkamista koneesta, lennon siirtämistä ja vaikka mitä. Kone oli jo täysin boardattu, kaikki matkustajat sisällä, kun vihdoin saimme pienen extramaksun saattelemana itsemme koneeseen. Naama punaisena juoksimme istumapaikoillemme tuntien muiden pistävät katseet. Lapsiperheet prkl.

Lento Lontooseen menei nukkuen. Täydellistä. Oma istumapaikka on kallis mutta sen väärti. Mukula poikittain meidän väliin ja avot.

Lontoossa odotti ylläri. Ensinnäkin harhauduimme j u m a l a t t o m a n  pitkän passintarkastuksen aikana ulso koko lentokentältä. Meidän piti mennä jossain kohtaa jatkolento kyltin alta, mutta päädyimme kokonaan pihalle.

No worries, ulkokautta ympäri - Heathrowhan on maailman pienin lentokenttä, right - parit juoksulenkit ja iso siunaus pitkälle vaihtoajalle kahden lennon välissä. Mutta ei se niin helppoa ollutkaan. Johtuen nimenvaihdosta oli Lontoon päässä äärimmäisen vaikeaa löytää Murmelin lenotlippua. Tuplasukunimi kummitteli taustalla ja vierekkäiset istumapaikat eivät meinanneet onnistua 2v. Lapsi meinattiin laittaa lentokoneessa istumaan jämäpaikalle toiselle puolen lentokonetta.

Taistelu ratkesi meidän eduksemme ja kiidimme lentokoneeseen, right on time. Aivan täysin poikki, kilometrien lentokenttätarpomisesta jalat turvonneena halasimme onnenkyyneleissä Britishairwaysin lentoistuimiin integroitua videojärjestelmää.

Piirrettyjä hamaan tappiin asti = vanhemmille rauha.

Tämäkin lento meni hyvin, kaikki nukkuivat mitä osasivat ja pahimmilta niskajumeilta vältyttiin. Perillä odotti hysteerisen väsyneitä matkustajia passintarkastushelvetti numero kaksi vielä pahempine jonoineen. Olot olivat kuin Tallinnan laivamatkojen tarkastuspisteillä vuonna nakki ja makkara. Tästä selvinneitä palkittiin kuitenkin viiden tähden hotellilla, 280e per yö takasi hyvät unet ja maailman parhaimman hotelliaamiaisen.

Mutta sitten se seuraavan päivän ajomatka. Tai siis ajomatkat monikossa. Kun olet ensin tsempannut itsesi kahden lennon yli, toivut jetlagistä ja pitäisi vielä istua kaksi kertaa 6 tuntia autossa putkeen kahtena eri päivänä, meinaa vitsit käydä vähiin. Ihmisrääkkäystä.

Ei niistä tuskantunneista enempää, muuta kuin että rakastan muumeja ja innovaatiopalkinnon ansaitsemaa videolaitettamme.

Mutta perillä ollaan paikassa, jonka asukasluku on 8000, jossa ihmisillä on jumankauta kanoja pihalla, ja jonka suurimpia nähtävyyksiä on kaksikerroksisen kerrostalon kokoinen majakka.

Skuttassa ollaan.