keskiviikko 28. elokuuta 2013

Punkki!!


Olimme koko poppoo yhtenä iltana suihkussa. Minä kirmasin varaslähdöllä vaahdottamaan raskaudesta mähmäisen kukoistavan kuontaloni ja sivelemaan aromaattiset sitruuna suihkusaippuat iholleni. Nautiskelin omasta rauhasta veden solinoineen, kunnes kylppärin toiselta reunalta alkaa kuulua karjuntaa.

Tuu kattoo, mikä täällä on? mikä tämä... PUNKKI, herranjumala punkki! Tällä yhellä on punkki!!

Kurkkasin vaahdot silmiä kirvellen ja totesin tilanteen. Punkkihan se siinä. Tuliaisia mökkireissulta. Jatkoin tyynenä hiusten vaahdottamista, kunnes tajusin, että Isännällä oli jäänyt paniikin omainen luuppi päälle.

Punkki, punkki, PUNKKI!!!

Joo, olet tunnistanut hienosti kahdeksan jalkaisen ötökän. Ja joo, se on kiinni lapsessamme. Rauhoitu. Tsiisus iso mies, rauhoitu. Punkkihan se on, ei mikään mustaleskikalkkarokäärmetarantella -yhdistelmä.

Sillä aikaa kun huuhtelin saippuajämiä silmistäni sinkoili isäntä pitkin kylpyhuonetta. Desinfiointiainetta, pinsettejä, hyvä ettei sideharsoa.

Mitä nyt tehään, mikä on strategia, mikä on oikea toimintatapa, äkkiä!! 

No öö, ajattelin ottaa sen pois.

Meillä ei ole edes punkkipihtejä, apua, kauppaan, missä on lähin yliopiston apteekki?!

Nyt hyvä mies rauhoitu, irti niistä pinseteistä, älä suihki sitä desiainetta nyt yhtään mihinkään. Älä huseeraa, hemmetti PERÄÄNNY!

Sekunnin murto-osan kuluttua pitelin vettä kylppärin matolle valuen pienen napsahdusäänen säestämänä saalista. Pienen pieni punkinpoika sätki kaikkine jalkoineen sormien välissä. Saalis pönttöön ja bye bye. Vaara ohi. Isäntä, voit hengittää paperipussiin. Voisinko nyt jatkaa suihkuhetkeäni?

Olen poistanut varmaan sata punkkia koiralta ja edesmenneilta koirilta. Hyökkäystaktiikkana perus sormilla kiinni ja kierto -menetelmä toimii aina. Se on nopea ja jotenkin itselleni varmempi. Ainoat punkit mitä olen katkonut poistotilanteessa, ovat olleet juuri pinseteillä otettuja. En saa metallisilla hetuloilla minimaalisesta ötökästä otetta, sormin tuntuma on parempi ja olo poistotilanteessa aina satavarma.

Ja mitä tulee borrelioosiin, aivokuumeeseen ja ties mihin hyppykuppaan. Isännän kovasta halusta huolimatta viedä lapsi heti sairaalaan tai vähintäänkin seuraavana päivänä Pikkujättiin, sain hänet suostumaan kahden viikon seuranta-aikaan. Jos tulee renkuloita, mennään hakemaan antibiootit. Jos ei, ei ne siellä hoitopuolella mitään tee for nothing. Kukaan ei ota mistää koepalaa tai verinäytettä turhaan ilman oireita. Ja joo, me ei lähdetä nyt päivystykseenkään....

Paukamaa seurataan, toistaiseksi se näyttää hyttysen pistoa pienemmältä harmilta. So far so good.

Jollain meistä taitaa kuitenkin olla lievästi sanottuna pieni punkkitrauma, toivottavasti se ei siirry seuraavalle sukupolvelle.

maanantai 26. elokuuta 2013

3 days to go...


Kolmen päivän päästä pakkaamme koko perheen koiraa lukuunottamatta autoon, kiidämme lentokentälle ja suuntaamme kohti Gaspé nimistä pikkukaupunkia Kanadassa.

Isännän työmatka muuttui sen sileän tien koko perheen matkaksi, kun kuulin keston olevan perustuskaista viikkoa pidempi. Reissussa ollaan kuukausi, joka on todellakin aivan liian pitkä aika olla yksinhuoltajana kotosalla. Ainakin yhden uhmaikäisen ja yhden karvaisen ulkoilutettavan kanssa. Puhumattakaan vaikeasta äidistä.

Kuukauden reissuun lähtö onnistui töiden puolesta vallan mainiosti. Puolet ajasta olen lomarahavapailla, puolet töissä, miinus nelipäiväisen työviikkoni tuomat neljä vapaata perjantaita. Työtunneiksi jää enää vaivaiset 2,3 tuntia per arkipäivä. Eiköhän onnistu ja vieläpä kivuttomasti.

Hoitoapuakin on tarjoilla. Isännän paikallisen työtoverilauman keskuudesta löytyy raskaana olevia naikkosia, joista yksi on tarhaopettaja ja jo äitiyslomalla. Häneltä saa tarvittaessa jeesiä pari kertaa viikossa muutaman tunnin ajan. (Uhmaisesta lapsukaisesta en aio kertoa hälle mitään, huomaa sen varmaan ihan itse muutaman kerran jälkeen...)

Myös koira onnistuttiin saamaan kuukaudeksi valvovan silmän alle. Kotiimme muuttaa koko kuuksi 19 -vuotias sukulaisen planttu, nuori kundi, joka on lupautunut pitämään koiramme ja kasvimme hengissä. Argh.

Homma näyttää kaikin puolin olevan järjestyksessä. Haastavinta on jättää koti sukulaispojan haltuun. Virran mukana on vain tässä tapauksessa mentävä ja kaikkiin oljenkorsiin tartuttava. Toseksi haastavinta on The Matka. Ensin lentäen 3,5h Lontooseen, sieltä 6,5h Montrealiin, yö lentokenttähotellissa, auton vuokraus 900 km matkalle, jota ei todellakaan vedetä yhdessä pötkössä. Puolivälissä odottaa yksi hotelli-, korjaan motelliyö, ja taas mennään.

Vaikenta on hillitä kaksi päivää kestävällä matkalla omat ja lapsen hermot, kestää autossa istumista supisteluineen ja tukisukkia sekä tietty sitä ihanaa aikaeroa. Huh. Kivaa!

torstai 22. elokuuta 2013

Sintti kakkonen

Rakenneultra takana, kuulemma mallioppilas kyydissä. Painoa 374g eli reipas kokistölkki.

(m i t e n  s e  v o i  p a i n a a  j o  n i i n  p a l j o n..)

Eipä pitänyt tällä kertaa vongata sukupuolta. Täti kertoi myhäillen kysymällä nätistä. Ihanaa. Mutta eipä asia ollut niin yksinkertainen. Sintti kakkonen piti jalat ristissä. Shit.

Saatiin kuitenkin hyvä veikkaus, mutta vasta kuulemma synnärillä tietää varmasti. Näinhän se on. Perhana. Valistunut veikkaus.

Rakenneultra oli mahtava episodi. Siis puhtaasti siksi, että raskautuminen herättää minussa näköjään toistamiseen piilevän pienen luonnontieteilijän. Biologiminääni kutkutti erityisesti se, että tällä kierroksella Jorvin ultrauslaitteet olivat huippuluokkaa ja ultratäti innoissaan esittelemään löydöksiään.

Seurasinkin ahnaasti (okei, samalla pelokkaasti toivoen ettei mitään "tämä vaatii tarkempaa tarkastelua" -juttua osu kohdalle), kun täti eritteli harmaasta massasta virtsarakon, palleankaaren, aortan ja sen kolme eri pääsuonta, silmamunat ja huulet, aivot pikkuaivoineen ja hypotalamuksineen. Nähtävää oli kuin luontodokkarissa!

Erityisen hienoa oli nähdä muksun suu ja se, kuinka se maiskutti. Edellisellä kierroksella ei ollut puhettakaan näin tarkasta kuvasta! Yhtälailla tässä ultrassa näkyi muksun silmämunat, tai ilmeisesti silmän linssit, pyöreinä renkuloina silmäkuopissa. Aivan mielettömän spookia, mutta samalla sou cool.

Muksu pui nyrkkiä ja hillui pitkin syövereitä. Kuulemma vastaa viikkoja, ehkä hieman edelläkin, mikä jaksaa hämästyttää. (En edelleenkään ymmärrä millä pyhällä hengellä olen tullut raskaaksi jos viikkoja vielä aikaistetaan...). Vahva veikkaus on, että vietämme tätä menoa tosiaankin uudenvuoden Jorvin täyshoitolassa.

(Huom. muista pakata shamppanja sairaalakassiin mukaan).

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Kaks veen ideaalimalli




Meillä asuu kaksivuotiaan ideaalimalli, oikea tyyppiesimerkki. Tarhatätimmekin huokaisi tyttömme polkiessa maata jalallaan pihalla noin kuudenennen raivokohtauksen saattelemana, että toi on niin kaks ku olla ja voi. Ja lisäsi siihen perään vielä, että onneks se ei ole oma, ei millään pahalla.

Jep. Kaks veen kansas tarvitaan hermoja. Kaks vee solahtaa Uhmakirjan- määritelmään näpsäkkäästi. vanhempien ja sen välisiä konflikteja todella tulee 3 minuutin välein. Isompia kerran kaksi tunnissa.

Omaa tahtoa on, samalla kaikki mitä tahtoo, pelottaa. Kaks veemme tulee tahtoneeksi itsensä liian korkealle leikkitelineeseen. Himmeän raivoamisen saattelemana se onnistuu kuin onnistuukin kiipeämään ylimmälle tasolle, telineen huipulle, vain tajutakseen että on liian korkealla ja pelottaa.

Kaks vee juoksee äiti ja isää karkuun, sillä tavalla raivostuttavan tehokkaasti, että odotan päivää jolloin Isosa Ompussa kuulutetaan "täällä kaks veen äiti infopisteellä, voisiko joku toimittaa sen ****** kakaran tänne...kiitos". 

Kun kaks vee karkaa, se karkaa hurmiossa, vain todetakseen kulman takana, että äiti ja isi ovat liian kaukana. Se muun muassa eksyy pihapiiriimme, jos se lähtee isojen tyttöjen perään juoksemaan liian innoissaan. Pian itkuinen tyttö pitää hakea talon nurkan takaa isin ja äidin sykkymään. Ei se uskalla vielä olla yksin, eikä luottamus omiin kykyihin kannattele pitkään.

Hurjat jutut tulevat myös uniin. Välillä yöllä kuuluu lasten huoneesta nyyhkytystä, kun menee kysymään mikä on hätänä, voi kriisin syy olla vaikka se, että päivällä ei saanut syödä kananmunaa. What a crisis. Onneksi hali auttaa.

Äitiä ja isiä tarvitaankin säännöllisesti. Ainakin vastustamaan kiukkua ja omaa tahtoa. Sana ei ja ite ovat tärkeimmät. Eitä huudetaan, vaikka jotakin asiaa haluttaisiinkin. Se on tällä hetkellä standardiasetuksena kaikessa.

Ite tahtoo pukea itse, mutta jalat päätyvät aina samaan lahkeeseen. Ite tahtoo valita omat vaattensa, mutta kesämekolla ei mennä pihalle kun asteita on +14,5. Itteä täytyy huijata luulemaan, että se tekee kaiken ite.

Toista maata on Kuningas Ei. Sitä pitää maanitella, lahjoa, uhkailla ja kovistella. Jos homma ei nyt lopu niin...

Parasta ja pahinta tässä on se, että itsekin taantuu välillä kaks veeksi. Sitä tulee poljettua maata kilpaa sen oikean kaks veen kanssa. Toisaalta, ihana välillä heittäytyä ja antaa mennä, purkaa tunteita, huutaa yhdessä, raivota universumille. Sanoa toiselle, että muakin harmittaa!

Kaks vee on niin maan kamala ja mainio pakkaus yhtä aikaa. Se kiihtyy nollasta sataan heti ja aivan käsittämättömistä syistä. Uhmakirjan mukaan tässä iässä syy-seuraussuhteet alkavat hahmottua, mutta irrationaalisella tavalla ja omintakeisessa järjestyksessään. Siksi en aina ymmärrä miksi sukka, joka äsken oli jalassa just fine, onkin yhtäkkiä katastrofi, miksi lempiruoka on yhtäkkiä pahaa, miksi keinuun juuri kavunnut ei haluakaan vauhtia ja minuutin päästä vetää herneet nenään siitä ettei kukaan anna vauhtia.

Eikä minun toisaalta kuulukaan aina ymmärtää. Pitää vain tukea demoniensa kourissa pyöriskelevää kaksi vuotiasta selviämään tästäkin päivästä aina aamupuurosta iltasatuun asti.

Onnea oma ihana kamala kaks vee!




maanantai 19. elokuuta 2013

Tunnustan, tai sitten en


Voihan pannukakku. Paluu töihin muodostui kiinnostavaksi näytelmäksi. Päätin, että on vihdoin aika paljastaa lisääntymiskyvyistäni täysin tietämättömälle esimiehelleni asian todellinen laita.

Näin edellisenä yönä kolmet painajaiset aiheesta. Esimieheni muuttui unissa hirviöksi, suuttui ja riehui tuodessani kaameita uutisia. Häpesi ja pakoilin. Tyhmä minä, miksi en huolehtinut ehkäisystä riittämiin.

Saavuin aamutuimaan työpaikalle väsyneenä ja tuskanhikisenä. Muotoilin päässäni erilaisia lauserakenteita ja perusteluja sille, kuinka voisin syyttää jotakuta toista peitonaluspuuhista. En se minä ollut! Isäntä vain liukastui suihkussa päälleni! Anteeksi että lisäännyn!

Kuumoilin koko aamupäivän työhuoneessani. Lopulta päätin ottaa härkää sarvista. Lähdin etenemään päämäärättömästi käytäviä ja kohtasin sattumalta entisen projektikamuni työhuoneen. Haa, treenimahdollisuus! Päätin käyttää tilaisuuden hyväkseni ja mennä kertomaan ensin pienellä kynnyksellä hänelle, harjoitus tekee mestarin.

Tunnustaessani eläväni kirjaimellisesti kaksoiselämää sain ilahtuneet onnittelut. Tietenkin. Kukaan ei käynyt kurkkuuni käsiksi. Asiahan on iloinen, ei negatiivinen. Lastensaanti on oikeus, johon työpaikalla ei ole sanavaltaa.

Tiedetään, tiedetään. Silti koen huonoa omaatuntoa ja tekeväni väärin niin projektia, esimiestäni, kuin tutkijaparianikin kohden. Jätän heidät toistamiseen pulaan. Huono ihminen, huono työtoveri.

Paljastaessani kollegalle suuren ahdistukseni ja viimeöiset painajaiset pudotti hän yhtäkkiä pommin. Ai etkö tiennyt, esimiehesi on seuraavat puoli vuotta virkavapaalla ja muissa hommissa ministeriössä. Asiasta tuli julkinen ollessani kesälomilla.

Whaaaaat?!


Se siitä sitten. Eipä tarvi enää vedellä turhia migreenejä asian vuoksi. Mutta kenelle helkkarille nyt tunnustan? 

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Vaipaton!



Oho, se kurvasi vähän kuin nurkan takaan Ilman tuskaa ja ihmettelyä. Mukulamme, pieni vauvamme, ikä vajaa 2 vee, kulkee nykyään vaipatta! No onhan se jo puoli vuotta ollut kunniakkasti pönttöilijä (inhoan potan tyhjentämistä, yök), mutta emme ole saanet mitään radikaalia muuvia silti aikaiseksi. Uskallus on puuttunut. Vanhemmilta.

Kesän alussa tarhatätimme kehoitti koettamaan ilman vaippaa olemista kesälomilla. No eihän sitä erkkikään ehtinyt ja jaksanut kun oltiin kokoajan menossa sinne ja tänne ja lähin vessa oli aina ties missä. Kun lomat päättyivät kysäisi tarhatätimme varovasti josko hän saisi päivät pitää lasta ilman vaippaa kun ei sieltä koskaan mitään vahinkoja satu.

No öh, anna mennä, omalla vastuulla. J o s  p e s e t  m a t o t, ne valkoiset olohuoneen matot...

Niinpä vaipat jäivät kaappiin. Olimme koomisesti vanhempina niin pöllämystyneitä tästä äkillisestä muutoksesta, että emme olleet tajunneet varata raukalle laisinkaan pikkariosastoa vaatekaappiin. Siispä isäntä joutui iltamyöhään kurvaamaan kaoottisella vauhdilla Ison omenan huikeaan vaateparatiisiin Prismaan ja ostamaan sieltä kasan alusvaatetusta. Vain parasta tyttärelle, totesi hän, ja pamautti tullessaan olohuoneen pöydälle X-tra -tuoteketjun pinkit pökät. Tsiisus.

Mutta ei se mukulaa haitannut, päinvastoin. Vaipattomuudesta onnellinen murmeli juoksi pitkin asuntoa kiljuen pikkarit! pikkarit!, MUN pikkarit! ja puki vuoronperään jokaisen mallin päällensä. Pienellä suurella tytöllä pienin alkkarikoko 90cm näytti niiiiin vaarin kalsareilta, mutta menköön. Synttäripaketista paljastukoon sitten lisää, vähän tyylikkäämpiä hörhelyksiä!

Ai että äiti on ylpeä. Ja sattuuhan niitä vahionkoja. Ei vajaa kaksvee osa kertoa aina että pöntölle on asiaa, mutta ei se mitään. Elämä on harjoittelua. Kaikille. Ja onneksi on kloriitti.

maanantai 12. elokuuta 2013

kumpi vai kampi?

Rakenneultra lähestyy. Sukupuolta on arvailtu jo pitkin kyliä ja huhutaan että poika on tulossa. Siis anoppi ilmeisesti toivoo sydämensä pohjasta pojanpoikaa ja yrittää siihen poppaskonstein vaikuttaa, mutta muille asia tuntuu olevan onneksi se ja sama.

Viime kerralla ultraukset tehtiin Kättärillä ja tarina päättyi - tai siis elämä alkoi - Haikaranpesästä. Tällä kertaa tie vie tod näk Jorviin. Ei siksi, että Haikaranpesässä olisi jotain vikaa ollut, päinvastoin (paras paikka ikinä!), mutta naikkarin ruuhka pisti miettimään josko olisi kannattavampaa suunnata Jorviin. Pitäytykööt riskiraskaat ytimen lähettyvillä. En halua viedä heiltä synnytyspaikkaa.

Enihau, Jorvissa ehkä kuullaan piakkoin kumpi on tulossa ja mikä on kakkosen yleinen habitus ja terveydentila. Sukupuolen tietäminen on itselleni kuitenkin se tärkeä juttu, jota odotan. Se auttaa orientoitumaan uuteen tulokkaaseen entistä tiiviimmin. Ärsytää vain tuttu tunne siitä, että sukupuolta pitää rakenneultrassa vongata. Tunne siitä, että yrittää varovaisesti kätilöä ärsyttämättä udella sukupuolta juuri oikeassa kohdaa, oikeilla sanoilla, on ahdistava.

En ymmärrä miksi sukupuolen utelemista vanhempien puolelta pidetään ultraustilanteessa jotenkin epäeettisenä. Useinhan kuulee puhuttavan, että ultrassa mitataan ensin ne tärkeimmät, sitten katsellaan josko aikaa riittää ja sukukalleudet vilahtaa. Pahimmillaan urbaaneissa nettikeskustelulegendoissa vilisee kätilöiden kieltäytymisiä vauvan sukupuolen selvittämisestä. Sukupuolta udelleet vanhemmat ovat saaneet läksytysryöpyn siitä, eikö heitä kiinnostakaan lapsen terveys ensisijaisesti kukkuloiden ja makkaroiden sijaan?!

Totta helkkarissa kiinnostaa, mutta ne ovat täysin kaksi eri asiaa! Tottakai haluan minäkin tietää lapsen terveyden tilan, mutta yhtälailla tahtoisin kuulla, kumpi on tulossa. Mielestäni nämä eivät ole mitenkään poissulkevia seikkoja tai toisistaan riippuvaisia perus ultraustilanteessa. Kuulenhan ultrassa ilman erikoispyyntöä esimerkiksi missä istukkani sijaitsee, tai syökö lapsi juuri peukkua vai nukkuuko se.

Toivoisinkin kovasti, että jo rakenneultraustilanteeseen saavuttaessa voisi kätilön toimesta tulla aloite sukupuolen vonkaamisen sijaan. Tähän riittää ihan vain yksinkertainen kysymys siitä haluatteko tietää sukupuolen jos siihen mahdollisuus tarjoutuu? Näin vanhempien (=äidin) ei tarvitsisi etukäteen paineilla kätilönsä ärsyttämistä tai sitä, että leimautuu lapsensa terveydestä piittaamattomaksi pinnalliseksi sukupuolen utelijaksi.

Ja vielä lisähuomio, ilmiöstä kertoo paljon se, paiseilen silti näin paljon, vaikka edellisessäkin rakenneultrassa kaikki kävi parhain päin. Sukupuoli kerrottiin, eikä pitänyt vongata. Paljoa.





keskiviikko 7. elokuuta 2013

Vaatekriisi, taas.


Vaatekriisi on taas täällä. Vanhat housut eivät mene enää päälle. Eivät itseasiassa ole menneet muutamaan kuukauteen kiinni, mutta ponnarilenksuviritykset ovat ratkaisseet pulmat. Eivät enää. Kaivelin vanhat äitiysvaatteeni koloistaan hihitellen samalla samaan laatikkoon pakatuille 56 senttisille bodeille ja housuille.

Tsiisus mitä kamaa. Siis ei ne lasten, vaan mammojen kuteet. Löysin kahdet äitiysfarkut, yhdet caprit ja yhden paidan. Imetyspaitoja kahdet (jotka eivät toimineet laisinkaan), samoin rintsikoita (sama juttu toimivuudessa, mur). Millä ihmeellä olen verhonnut itseni viimekerralla?

Muistin, että logiikkani meni jotenkin niin, että ostin tavallisia vaatteita äitiysvaatteiden sijaan, jotta siis niitä voisi käyttää raskauden jälkeenkin. Todellisuudessa, heti megamahasta päästyäni viskasin kaikki empireleikkauksella varustetut paidat ja tunikat jonnekin syvimpään koloon. Mielleyhtymä asusteisiin ilman pyöreää mahaa oli varsin mahakas.

Eilen iski varsinainen kriisi kun ainokaiset kesähousuni, juurikin ne äitiyscaprit, olivat täynnä kanakeittoa. Vieläpä currysellaista, joka ei hevillä käsipyykäten lähde. Näillä helteillä en kuvittellut hetkeäkään lähestyväni äitiysfarkkujani. Vaatekaappi ammotti kuitenkin tyhjyyttään ilkkuen huomisille vaatevalinnoilleni.

Siispä kauppaan. Kello kahdenksan illalla. Kiersin perus henkkamaukkojen äippälaarit, vilkaisin muitakin putiikkeja, mutta hihaan tarttui vain yksi hätätunika. Tarkoitukseni oli löytää hame, mieluiten farkkusellainen. Sen kanssa voisi baanata kesän viimeiset kuumat päivät ja syksylläkin vielä muutaman kuukauden legginsivahvistein.

No eipä kaupasta sellaista löytynyt. Onneksi Lekmer oli lähestynyt minua muutama tuskaisen kuuma päivä takaperin, ja kysellyt kiinnostustani kirjoitella aiheesta. Sen ansiosta muistin nettikauppojen ihmeellisen maailman ja säntäsin kauppakeskuksesta kotikoneelle. Lekmeristä löytyi kuin löytyikin, tosin hieman hankalan kategorisoinnin alta, raskausajan tarvikkeistoa ja äitiysvaatteita.

Ja kas, siellä imetystyynyjen seassa, tuttipullojen kahvojen ja kertakäyttöisten liivinsuojien keskellä odottivat Mamaliciousin farkkuhame, mallia äitiys ja tyylikäs. Klik, klik, klik ja kotiin. Helppoa kuin heinän teko.

Samalla surffailin muutakin äitiyskamaa. Variaatiota löytyi. (Samoin leluja, klik, klik ja kaksivuotissynttärilahja samalla ostoskoriin...). Imetyspaitaa, -liivejä, tukivöitä ja resorifarkkuja. Kaikki klikkauksen päässä.

Viime kierroksella en tarkoituksenmukaisesti satsannut tähän sektoriin miltei yhtään mitään. Imetyspaidatkin olivat tasoa superhuonot, minkätakia olin ajoittain pulassa. Luukkujen kätevän (ja huomaamattoman) aukomisen sijaan revin paitaa aina kaula-aukosta alaspäin. Lopulta ostin rättikaupasta mahdollisimman anteliaskaula-aukkoisen paidan, joka toimi ihan yhtä hyvin samaan tarkoitukseen.

Hyvä imetyspaita ehkä siis kelpaisikin tälle kakkoskierrokselle. Ainoa, mikä harmittaa hyvissä imetyspaidoissa ym. ympäri netin ihmeellistä maailmaa, on hinta. Jos urani maitopankkina on sen puolisen vuotta enemmän ja vähemmän aktiivisena, niin maksanko kolmesta paidasta (yksi päällä, yksi kaapissa, yksi pesussa -taktiikka) yhteensä 120 euroa?

Toki esimerkiksi edellämainittu Mamalicious on laadukas ja katseenkestävä, kuten iso osa muistakin kalliimmasta päästä olevista äitiysvaatteista. Säilyisivät varmasti vuosia käyttökunnossa. Mutta kun ongelma on juurikin se raskausaika, joka tiettävästi kestää sen 9 kk tai alle. Plus maitoimutusaika, jos se on tullakseen, joka sekin on lyhyt. Ja se että lapsiperheen budjettin on rajallinen ainakin viimeistän toisen lapsen saapuessa.

Siispä jätän edelleen harkintaan imetysvaatteiston laajamittaisen päivittämisen, mutta hihkun onnesta sekä hätätunikastani, että farkkuhameesta. Ilman näitä, olisin nakuna töissä koko loppuvuoden.

tiistai 6. elokuuta 2013

Xsyligate


No johan meni aamumurot väärään kurkkuun. Päiväkodit kieltävät ksylitolipastillit. Ainoastaan eskarilaiset saavat tätä nykyä pastilleja, valtakunnan kustantamana.

Mitä helkkaria.

Asia nousi toistamiseen esille Kemikaalikocktail -blogin pitäjän terävän kirjoituksen ansiosta. Hänen mukaansa Helsingin alueen päiväkodeissa tosiaan luovuttiin kuluvan kesän aikana  pienistä Herra Hakkaraisista. Syitä tähän ovat ilmeisesti vanhempien risteävien mielipiteet, käytännön kunnollisten ohjeistusten puute, kansallisen tason suositukset ja tukehtumisvaara.

Karmivinta tässä on sivuhjuoni, jonka mukaan päiväkodit eivät ilmeisesti tähän päiväänkään mennessä ole oma-aloitteisesti pastilleja hoidokeilleen tarjonneet, vaan vastuu on ollut vanhemmilla. Jos joku intopiukeana on pastilleja ryhmänsä maitohampaiden iloksi raahannut, on tarhan edustaja suuressa viitseliäisyydessään yhden niistä jokaisen mukulan suuhun nakannut. Homma ei siis alunperinkään ole mennyt kuin strömsössä.

Tämä on surullista jatkumoa sille, että Suomi on laskenut julkisestikin ääneenlausuttuna nolosti persmäkeä lastenhammashuollossa 90 -luvun säästöaikojen jälkeen. Rahamiehet iskivät säästökoneistonsa tällöin hieman väärään paikkaan tai ainakin liian rajusti. Tätä aikaa ennen esimerkiksi kouluissa kierteli hammastätejä, jotka opettivat lapsille kädestä pitäen kuinka hampaat harjataan. Mukuloille jaettin suun värjääviä pastilleja, joista näkyi harjauksen lopputulos. Nykyään hoidon tehokkuus, säännöllisyys ja arkinen valvonta on notkahtanut. Ja taso valitettavasti jäänyt pysyväksi ilmiöksi. Joku unohti milleniumin tullessa maitohampaat ja sama trendi näköjään jatkuu vuonna 2010.

Yhtä asiaa en ymmärrä, nimittäin ristiriitaa tahtotilan ja todellisuuden välillä. Alle vuotiaan lapseni ollessa hammaslääkäritarkastuksessa ilman leegon leegoa, sain suorastaan uhkailuja neuvolan hammasterkkarilta. Jos kehtaan tulla kolmivuotistarkastukseen ilman ksylitolipastillien jokapäiväistä käyttöä tai hampaiden harjausta, tulee tupen rapinat. Ksylitolipastilli on hampaidenhoidon alfa ja omega, jing ja jang. Pienelle pastilleja murskataan, isot imeskelevät ne itse. Mitään syytä poiketa päivittäisistä annoksista ei ole.

Tästä päivästä lähtien meille kotiutui pastillit. Viidesti päivässä, kuten valaistunut hammastäti suositteli. Herra Hakkaraiset vilahtivat itseasiassa jo neuvolan synnytysvalmennuksessa. Siellä toinen hammastäti muistutti, että pienen hampaat ovat vanhempien vastuulla. Jokainen karieksen poikanen on laiskan vanhemman syy.

En siis ymmärrä miksi minun käsketään syöttää ksylitolia kellontarkasti lapsen ensimmäiset vuodet, vain siksi, että rakentamani kupla puhkaistaan tarhaanastumispäivänä?

Ja mitä tulee tarhan perusteluihin. En todellakaan ymmärrä miksi vanhempien risteävät mielipiteet vaikuttaisivat ksylitoliannoksiin. Eiväthän he voi paljoakaan vaikuttaa vaikka viikottaiseen ruokalistaankaan.

En myöskään  käsitä kuinka yhtenevien ohjeiden puute haittaa pastillien antamista. Annan pienen käytännön vinkin. Suu auki ja pastilli sinne. Got it?

Entä ne kansalliset suositukset. Onhan se nyt vaan vallan hyvin tiedossa, että ksylitolilla voi pelastaa maailman, ainakin maitohampaiden mikrokosmoksen. Tutkimustietoa asiasta löytyy aina Käypähoito -suosituksia myöden. Suomi on johtava ksylitolimaa. Muttei päiväkodeissa.

Ja mitä tulee tukehtumisvaaraan. En ole kuullut yhdestäkään tarhasta, jossa saisi juosta keittolautanen kädessä, leipä suussa tai maitolasi kourassa. Miksi pastillin kanssa pitäisi päästä riehumaan?

Ja viimeiseksi, missä on valtion tuki? Miksi katkaista kotona aloitettu hyvän kierre muutamiksi vuosiksi, vai ovatko vasta eskarilaisten hampaat tarpeeksi arvokkaita sijoittamiskohteita? 

maanantai 5. elokuuta 2013

+27,5°

Onneksi autossa sentään on ilmastointi....


Liian kuuma. Aivan liian kuuma raskausviikolle 20 plus jotakin. Vai oliko se vasta 19 plus jotakin? 
Kylmähiki, tuskan hiki, tavis hiki, rekkamies sellainen. Tässä eivät rexonat eivätk talkit enää auta.

Siinä viimepäivien tuntemukset. Völjyin koko viikonlopun isona tahmeana ja nihkeänä kasana sohvalla. Unelmaviikonloppuna en uskaltanut pihalle kertaakaan. En pystynyt. Matka postilaatikolle ja takaisin sain sydämen hakkaamaan ja huimaamaan. Teki mieli uimarannalle, mutta päädyin suihkuun. Kolmesti päivässä! Teki mieli pyöräretkelle, mutta päädyin yskimään vielä hieman nuhaiset keuhkoni pihalle. Teki mieli jäätelöä, mutta en pystynyt raahautumaan autolle saati sillä kauppaan asti.

Viimeinen tikki oli kuppi kahvia ja lautasellinen kuumaa kanakeittoa jotka hotkaisin ensiapuna viikon syömättömyyteen. Kuumasta ruuasta ei seurannut muuta kuin niagarat kainaloihin. Ja taas suihkuun.

Siispä makasin joka päivä sohvalla iltapäivään asti ja ryömin pihan varjoihin istumaan vasta viiden aikoihin. Viileää, ah.

En ikuna kuuna päivänä ole lämpimiä säitä kironnut. Edes edellisen kerran maha viimeisiään pystyssä. Silloinkin vain nautiskelin helteistä, otin aurinkoa, join vissyä, söin jädeä. Nyt yli 20 asteen lämpö on liikaa. Tälläkin hetkellä hikoilen kuin possu työpisteellä, kiroan kesäloman päättymistä ja tahdon takaisin kotisohvalle lepäämään. 

Tämä toinen kierros on paljon haastavampi. Olo on kokoajan jostakin kohtaa outo ja noh, raskas. Heitinkin Isännälle, että saa nähdä josko tämä keissi päästään loppuun ilman pidempää sairaslomaa. Ei sitä erkkikään voi työskennellä, jos joka toinen minuutti meinaa pyörtyä. Tai siis voi, jos työpisteeksi saa sohvan tai sängyn...

perjantai 2. elokuuta 2013

Syksy

Ensimmäiset keltaiset lehdet bongattu hiekkalaatikon reunalta. Se on kuulkaa pojat ja tytöt syksy pian...