Lasten taudit aikuisilla ja toisinpäin

Miten voikaan mennä niin, että aikuiset kärsivät lapset saadessaan lastentaudeista enemmän kuin koskaan ja lapset puolestaan eivät saa aikuisten tauteja.

Meillä on taas sairastettu viikko. Trendinä perheessämme taitaa näköjään olla se, että lapsi harvoin sairastaa, aikuiset sitä useammin. Tautejakin vaihdellaan, mutta aina niin äin, että aikuiset saavat sen pahimman version.

Kas, meillä on ollut noroa ja nuhaa nuhan perään, kaikkea sellaista mitä en ole vuosi kausiin kohdannut. nyt kuluvalla viikolla oli tyyppi esimerkki siitä, kuinka mukula nostattaa itselleen himpun verran yli 37 kuumeen ja niiskuttaa päri päivää ja thats it. Kun taas perheen aikuiset saavat korvatulehduksen, poskiontelutulehduksen, keuhkoputkentulehduksen ja hyppykupan intiasta bonuksena päälle.

Tästä seuraa aina se, että mukula on päivän lepäämisellä terve, missä vaiheessa aikuset vasta virittelevät itseään kohti kaameinta flunssaa ikinä. Viikon sairasloma kahden aikuisen maatessa sohvalla ja yhden vajaa kaks veen pyörittäessä yksin taloutta koiran kanssa on kaoottinen. Onneksi räkä on puoliintunut kummallakin aikuisella ja pääsee töihin lepäämään.

Tänään testataan muuten vesirokkorokotteen pitävyys. Menemme juhlistamaan synttärisankaria, jolla on vesirokko. Meillä siis rokote, mutta ken tietää, ehkä kohta pukkaa taas saikkua....

Töömäs

Jouduin tässä leijonaemohommiin, mikä on itseasiassa aika harvinaista kohdallani. Kuulun niihin mutseihin, jotka eivät hötkyile jos muksu kompastuu, kaatuu, liukastuu tai putoaa päälleen jostakin. Lapsen kuuluu kolista ja kolauttaa. Muuten ne ei opi rajojaan.

Ideologiaani kuuluu jossain määrin myös se, että jos näen mukulaani murjottavan jtotaalisesti ossain en mene helposti väliin. Hoitakoon itse omat sotkunsa. Vuorovaikutustaitoja harjoitellaan läpi elämän ja erilaisia ihmisiä ja heidän toimintatapojaan on opittava lukemaan.

Eilen jouduin kuitenkin puuttumaan asiaan kommunikointi välineiden puuttuessa. Oltiin murmelin kanssa Mannerheiminlastensuojeluliiton päiväkahvilan järjestämässä ilta-actionissa. Tilat täyttyivät eri tasoisista ja temperamenttisista mukuloista. (lue mukavat lapsoset ja kauhukakarat).

Lasten kerääntyessä riehuntanurkkaukseen tein saman tien havainnon, että meidän mukula oli porukan rauhallisimmasta päästä. Toisin sanoen se oli porukan nuorin, hiljaisin ja murjottavin. Siinä missä muut starttasivat riehumisen ja pistivät vitosvaihteen silmään alta aika yksikön, seisoi pieni tyttöni keskellä metakkaa sormi suussa.

Riehuntaa johti varsin suurikokoinen nolla sanaa omaava poika, joku kirjaimellisesti rymysi kaikkien ylitse. Puhumisen lahjat olivat väistyneet selkeästi motorisen kehityksen tieltä ja sanattomuutta paikattiin vimmatulla sinkoilemisella ja ölinällä.

Ölinäpetteri keksi nopeasti porukan heikoimman linkin, joka hänen pahaksi onnekseen saatui olemaan tyttäreni. Aikansa tyttöäni murjottuaan mm. sohvan istuinosalla sai riehumaakari aikaan toivomansa lopputuloksen, ja riehuntanurkkauksesta alkoi kuulua kohtalaisen kovaa itkua ja huutoa.

Vääntäydyin paikalle selvittämään tilannetta. Raportti oli seuraavanlainen:

Äiti poika töömäs, ei saa töömätä!

Samalla ÖP:n äiti mateli seinustalla heittäen jotain "lapset on lapsia" -katseita tekemättä elettäkään lapsensa käytöksen korjaamiseksi. Siispä kunnon kansalaiskasvattajana ojensin kovaäänisesti ölinäpetteriä olemaan tönimättä ja murjomatta itseään pienempiä ja pyytämään anteeksi. Vastaukseksi sain, kuten arvata saattaa, lisää öliöliä huitomisten ja heittelehtimisen kera. Äidiltä en senkään vertaa.

Ymmärsin että jo pientenkin taaperoiden tasolla löytyy niitä, joiden kanssa kommunikointi on vaikeaa. Näitä ihmisiä tulee isona lisää vastaa työpaikoilla, kaupankassoilla, aviopuolisoina. Huonojen kommunikointikeinojen puutteessa ne kohtaavat vastaantulijansa muilla keinoin, huutamalla, ahdistamalla fyysisesti, kovistelemalla sanoin ja elein. 

lainattu

Vuorovaikutuksen oppimisprosessi on onneksi elinikäinen, mutta pahoin pelkään, että pienenä ne peruskeinot  ja neuvottelun alkeet kuitenkin opitaan.

Syöverit

Voi kun meidän tavarat olisivat joskus edes tällaisessa piilossa

Lapsiperheen osaksi tullessani, olen huomannut, että talossamme on syövereitä. Sellaisia syövereitä, jotka imaisevat kotimme partikkeleita pysyvästi kadotukseen. Tai välillä väliaikaiskadotukseen sylkäistääkseen ne mystisen ennaltamäärämättömän ajan päästä taas ihmisten ilmoille.

Syöverien paikallistamisen takaa haastavaksi se, että ne ovat todellakin ennenkuulumattomia, täysin uusia ja summanmutikassa valittuja. Jopa sijaintiaan alituiseen vaihtavia. Ennen hukassa olevat asiat löytyivät jääkaapista, takin taskusta tai käsilaukusta. Joskus jopa isännän taskusta. Nyt ne saattavat löytyä sukasta, lehtikorista, pussilakanan sisältä ja muista täysin mahdottomista paikoista.

Meillä katoavat säännöllisesti erityisesti lelujen osat, palapelin palat ja kengät. Viimeksi eilen hämmästyin suuresti löytäessäni muutaman kuukauden hukuksissa olleen palapelin palasen ulkovarastostamme isännän kaljakeissistä. En todellakaan tiedä kuinka se on tiensä sinne löytänyt, mutta sen sentään huomaa ettei meillä paljoa mökäööliä näköjään kuukaudessa kulu.

Paras kuulemani hukka on kuitenkin ystäväperheeni äidin kännykän joutuminen nukkuvan lapsensa vaippaan.  Ties mitkä luonnonvoimat ovat tuolloin olleet valloillaan. Onneksi puhelin sentään kesti kosteutta. Ja oli äänettömällä.

Onneksi tällä hetkellä hukassa ei ole juurikaan mitään elämää suurempaa, huomenna tilanne voi olla täysin eri.

Erilainen tutka

Olen kehittänyt itselleni hyvän lapsenteonhaasteellisuuden tutkan. Siis sellaisen sisäisen huntsin, jonka avulla pystyn haistamaan kilometrien päästä ne pariskunnan, joilla lasten saaminen on ollut enemmän kuin haasteellista.

Yhtälailla vainuan ne, kenelle lapset ovat tipahtaneet puusta yhtäkkiä ja vailla varoitusta tai jo heti ensimmäisestä yrittämästä.

Näiltä viimeksi mainituilta kuulee toisen lapsen hankintakierroksen lähestyessä lauseita tyyliin "ensi kesänä sitten pistetään pikkumikko alulle" tai "keväällä olisi optimaalinen aika saada toinen mukula".

Viimeksi perjantaina lounastauolla vainusin tällaisen tapauksen. Mieskollegani, yli nelikymppinen murkkuikää kolkuttelevien tyttöjen isukki, neuvoi minua ajoittamaan lastenhankinta määräaikaisentyösyhteeni kanssa mätsääväksi. Siis ajoittamaan lapsen hankinta. Ajoittamaan.

Dingdingding -sanoo lapsenteonhaasteellisuuden tutkani ja raportoi, että tuolla pariskunnalla ei ilmeisesti ole ollut päivääkään lapsentekohaasteita. Kortsut nurkkaan ja poks, muksu tulossa.

Oma taustani on erilainen, siksi tutkani hälyttää myös toisen ääripään paljastavia puheenparsia. niissä lapsia ei tehdä, ne saadaan. Lapsia tulee jos on tullakseen ja kun niitä tulee on se yleensä mielettömän ponnistelun takana. Äänissä on yleensä hivenen turhautumista, erityisesti se esiintyy silloin, kun joku kehottaa ajoittamaan jälkikasvun syntymää kuukauden tarkkuudella.

Tämä porukka huokailee ja pohtii kuukausi tolkulla napsahtaako tikkuun viiva vai pari. Eivät he välttämättä lapsettomuudesta kärsi, mutta ehkä hankinnan haasteellisuudesta. Sotaan ei lähdetä soitellen, vaan ujosti toivoen.

Lukutoukka

Meillä luetaan p a l j o n, siis ihan sairaan paljon. Hetin kun kotiudutaan päivähoidosta sisälle kajahtaa huuto KIIJAAA! ja sen perään vaativa ÄITI LUKE, ÄITI TÄNNE. Ja äiti lukee ja lukee ja lukee.

On hauskaa, kun muksulle on alkanut iänikuisten kuvakirjojen lisäksi kelvata tarinalliset kirjat. Se jopa jaksaa kuunnella pienen pätkän tarinaa. Tarinat tulee kuitenkin valita tarkoin, sillä ainakin omasta lapsuudestani asti matkanneissa satukirjoissa on aika raakaa kamaa, on sutta joka täytetää kivillä ja heitetään lampeen, poika joka tupakoi ja sen sydän muuttui pahaksi, on iki-ihanat mutta sairaan pelottavat Anni Swan ja Grimm.

Uusin villitys on lasten laulukirja, jonka takia olen saanut virittää kaikki lastenlaulutaitoni jostain omasta lapsuudestani huippuvireeseen. Muistan yllättävän hyvin vaikka ja mitä. Ja sävelkin osuu melkein aina kohdalleen.

Laulukirjaa selataa vaativasti. Osoitellaan laulu laululta kohteita, joita säestetään Äiti laula!- pyynnöllä. Jos äiti ei tartu hienovaraiseen käskyyn, laulaa tyttö itse. Ihhahhaa hepo hiinataa-aa..

Toinen suosikki ovat ikuiset eläinkirjat. niistä löytyy takuuvarmasti mäyä, pövvö, mehmä, tikka, muusu, koia, kääme, ampi, kääpä, ova ja pupu. Ja lisää opitaan joka selauskerralla.

Uutena villityksenä ovat numerot. Meidän mukula osaa laskea ykkis, koome, neejä, seisse, kahe, kymme, monta, paljo! Viis järjestyksestä, tai siitä että joku putoaa välillä välistä. Pääasia on, että hahmotuskyky on kohdallaan ja määrät alkavat hahmottua.

Värejä ei muksu tajua. Meillä on väreistä kertovia kirjoja, mutta niistä bongataan aivan jotain muuta kuin niitä itseään. Joskus mukula toteaa ukona että auto puna tai lento sini, mutta epäilen, että kyse on tuurista. On sattumaa, että väri ja vekotin osuivat oikeaan tällä kertaa, koska virheosumia tulee yhtä suurella todennäköisyydellä.

Pidän mukulan opettamisesta kirjojen kautta. Arvostan painettua sanaa ja kuvaa. Olenkin ottanut tavaksi luuhata kirppisten ja vastaavien hyllyt aina kirjojen toivossa. Välillä hinnat ovat huokeita 0.50e kappale, välillä joku pyytää hurjaa 10 euroa "uudesta" kirjasta. Useimmiten niidenkin sivujen väliin on liimaantunut puuroklöntti tai vastaava.

Kirjahyllyt pursuavat lasten kirjoista, mutta mielestäni kymmenen turhaa kirjaa liikaa, kuin yksi turha lelu. Kaksi kirjasarjan edustajaa puuttuu kuitenkin joukosta. Pekka Töpöhäntä ja Richard Scary. Nämä eivät jostain syystä ole tulleet missään vastaan. Niitä bongaillessa ja odotellessa, meitä viihdyttävät Pupu Tupunat 80 ja 90 -luvulta, Muumipeikko ja kumppanit, Barbapapat myöskin 80- luvulta ja Ankkalinnan väki, Hanhiemon satuaarre sekä tietty ne miljoona eläinhahmokirjaa.

Inkkarikesää odotellessa

Käsityöpajani käynistyi muutama viikko takaperin pariksi tunniksi. Tuloksena oli Inkkariteltta, tai ainakin jonkinmoinen yritelmä Tiipiistä. Kädentaitoni eivät nimittäin aina ole linjassa innostukseni kanssa.

Itselläni oli vastaava pienenä. Mökillä ollessame oli mitä siisteintä pistää tiipii pystyyn jonnekin ja leikkiä majaa ja kotia metsän siimeksessä. Tiipii oli fantastinen.

Tästä sokaistuneena tartuin ohjeeseen, joka on kotivinkistä vuosien takaa. Ohjeesta sanottakoon, että ei se nyt oikein jotenkin toimi vaikkakin lopputulos on kuvissa kaunista jälkeä. Tai sitten en vain osaa ommella. 

Toisaalta tukenani ovat muut äidit erinäisillä keskustelupalstoilla, jotka ovat yrittäneet seurata saamaa ohjetta. Lopputulema näyttää olevan kaikilla sama. Valmista telttaa joutuu tuunaamaan vielä hieman lisää omilla virityksillä. (On niitä onnistuneitakin, mutta prosentuaalisesti vähemmän, sillä luulen että epäonnistuneet yritelmät vain yksinkertaisesti jäävät julkaisematta...)

Teltan kangas nimittäin meinaa tipahtaa ja liukuu keppejä myöden alaspäin. Yhtälailla ongelmaksi mudostui teltan pystyssä pysyminen. Kun yhtä jalkaa tökkäisee, mikä on puolitoistavuotiaalle ja sen tarhakavereille aika tyypillinen tapahtuma noin viiden minuutin välein, romahtaa koko komeus. M o n t a  kertaa päivässä.

Koti-insinöörimme yritti kaikin tieteen keinoin ratkaista ongelmaa, mutta tuloksetta. Insinööritaidot ja lastenhommat eivät aina osu yksiin. Onneksi meillä on insinöörin lisäksi myös viisaita naapureita. Naapurin äiti-ihminen tuli sattumoisin kylään, tokaisi että juntatkaa pehmeä fudis teltan katolla törröttävien keppien väliin niin se pysyy pystyssä. Tadaa ja teltta pysyy kankaineen päivineen tiukassa asennossa.

Nyt meillä mennään piiloon noin tuhat kertaa päivässä ja jonkun täytyy tulla aina etsimään piiloutujaa sen tuhat ja kaksisataa kertaa minuutissa. Että en nyt sitten oikein tiedä voiko tätä huippusiistiä majaa sittenkään suositella rakennettavaksi.

Tuhma uhma raflassa

 Köpiksen rentouttavasta lomasta kuoriutui jonkin sorttinen farssi. Kuin taikaiskusta maanrajat ylitettyämme joku käänsi uhmanappulan kaakkoon. Ja äitiä ja isiä vietiin.

Tämä on perin outoa, sillä noin yleensä ottaen tai itseasiassa siis ihan kaikki lomareissut pitkin maita ja mantuja ovat olleet suksee. Mieletön suksee. Muksu on aina ollut helppohoitoisempi reissussa kuin kotona. Nähtävää on ollut niin paljon, että perheemme akilleen kantapäät, ruoka ja uni, ovat sujuneet heittämällä.  Ruokailuaikaan on ollut huutava nälkä ja nukkumaan mennessä jäätävä väsymys. Helppoa lastenhoitoa!

Nyt reissu oli pelkkää ei ota sitä, ei saa potkia pöytää, ei juokse karkuun, ei mene sinne, usko nyt prkl äitiä! -huutoa. Mikään ruoka ei mennyt alas, nukkumisesta puhumattakaan. Rattaissa ei ollut hyvä istua, kävellessä karattiin, hotellihuoneessa muksu tuli hulluksi ja julkisissa paikoissa äiti tuli hulluksi.

Reissun kruunasi isännän kaksi työpäivää, jolloin olin kahdestaan uhmahirviön kanssa. Voi sitä jäätävää häpeän määrää, kun 4 kertaa päivässä joudut yksin istumaan kirkuvan hirviön kanssa ravintolan ruokapöytään, yrität hampaat kirskuen hillitä jotenkin sovelian sanoin jälkikasvua potkimasta pöytää ja repimästä astioita lattialle. Tiuskit hiljaa, uhkailet lujempaa, lopulta päädyt nappaamaan vähän liian ronskisti kakaraa jalasta kun mikään muukaan ei mene perille. Ja siitä se huuto vasta syntyykin. Ja hirveä syyllisyyden tunne.

Sosiaalinen paine on kova ja minä tyhmä otin siitä itselleni ohjenuoran. Pokkani ei kestänytkään sitä, että yritin saada lapseni käyttäytymään ihmisiksi, joka puolestaan halusi olla riiviö. Intressimme törmäsivät ravintolassa ja vähän muuallakin noin puolen tunnin sykleissä. Ole siinä sitten lomalla.

Kokosin pikapikaa palattuamme tutun kanssakärsijaäidin hätäkokoukseen. Kahden lapsen uhmat handlaava ystäväiseni totesi heidän perheen ratkaisseen uhmatuhma-aikakauden tiiviimmän osion linnoittautumalla sisätiloihin. Kaikki julkista painetta aiheuttavat tilanteet, kuten valkoiset pöytäliinat ravintolassa, olivat tuolloin pannassa. Jos johonkin uskalsi lähteä, oli se tasan tarkkaan maksimissaan mäkkärin tasoinen syöttölä.

Tämä olkoon ohjenuoranne seuraavan kuukauden, kunnes tilanne rauhoittuu. Tuntuu, että pelkästää jo kotioloissa on tarpeeksi haastetta. Harjoittelen ensin tutulla maaperällä ruokapöydästä poistamista ja jäähyä ennen kuin sovellan sitä julkisiin tiloihin. Harjoitus tekee mestarin.