Olen ollut muksun kanssa kahden kuusi päivää. Joista kuusi aivan liikaa. Olo on nuhjuinen, väsynyt, kovia koetellut. Muksu väänsi isännän poissaollessa päälle sellaiset kierrokset, mitä ei olla nähtykään. Perhepäivähoitajamme veikkasi ikävää, minä silkkaa kettuilua äitiä kohden.
Uhmalta haiskahtava tyttäreni on tehnyt viikon aikana kaikkensa kiusatakseen äitiä. Se ei ole suostunut yhteistyöhön missään, yhtään missään, varsinkaan niissä asioissa mitkä aiemmin on sujunut leikiten. Kuten pukeminen, hampaiden pesu, vaipan vaihto ja pöntöllä käyminen, koiran ulkoilutus (lähinnä pulkassa istuminen kun itse raahaan piskiä lenkillä) ja niin kovin pitkästi edelleen.
Se on alkanut heittäytymään maahan, vetämään niitä surullisen kuuluisia itkupotkuraivoareita. Joita ei enää yhtäkkiä saakkaan enää niin vain huijaamalla loppumaan. Se on alkanut todellakin kyseenalaistamaan kieltojani. Pöydälle kiipemisestä nähtiin eilen tragikoominen farssi. 45 minuutin ajan kielsin sitä välillä huutaen, välillä järjellä perustellen, välillä miltei itkien, miksi pöydälle ei kertakaikkiaan tässä taloudessa saa kiivetä. Joka kerta sain vain naurua päin naamaa ja uuden kiipeämisyrityksen. Ja vielä hävisin taistelun.
En enää ymmärrä miten tällaisen ihmisen alun kanssa toimitaan. Miten helvetissä saan enää katsoa telkkaria edes minuutin rauhassa, ilman että tv -tasolla keikkuu kettuileva kakara tai että se samainen piru tonkii kukkaruukkua, heittää kännykkääni, hakkaa tietokonetta tai muuta yhtä mukavaa?
Maailman isoin tutti otassa satuin olemaan eteisessä juuri kun isäntä astui reissultaan ovesta kotiin. Ensimmäinen lause hänen suustaan oli Pakko päästä nukkumaan, olen aivan puhki, ei oikein oo saanu nukuttua.
Ja herra meinasi jäädä siltä seisomalta sohvalle yöksi, eikä meillä vielä aamullakaan oltu puheväleissä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti