maanantai 30. tammikuuta 2012

Maaginen raja

Kolmen kuukauden maaginen raja on ylitetty, ikää muksulla on jo itseasiassa viisi kuukautta, ja elämä on tasoittunut.

Oho, uskomatonta. TASOITTUNUT.

Meillä on nykyään kotona rauhallista, ennalta arvattavaa ja seesteistä. Sekä minä, että murmeli osaamme suurin piirtein tulkita toisiamme, emme hermostu toistemme hitaudesta tai älyttömyyksistä ja nautimme seurastamme kovasti.

Äitinä olo on tätä nykyä aika mukavaa!

Kolmen kuukauden maagisen rajan tuola puolen ovat väsyneet silmät ja minimaaliset yöunet, hormonisekoilut sekä tukahduttava epävarmuus ja uusien asioiden tulva. Myös parisuhde voi pävä päivältä tasaisemmin, kiitos pienen rakkaamme muuton omaan huoneeseen. Samoin minä itse. Ajatus kulkee taas, suihkussa jaksaa käydä, ruokaa muistaa syödä ja uutisia jaksaa jo seurata. Sekä kysyä mitä muille kuuluu, ilman että pitää tsempata jotta jaksaa kuunnella ja keskittyä mitä toinen vastaa.

Vauva-arjessa palaset ovat kertakaikkisesti alkaneet loksahdella paikoilleen. Vielä päälle kuukausi sitten toivoin ajan kuluvan nopeasti, jotta pääsisin töihin lepäämään. Nyt tuntuu jo erilaiselta. Toivon, että vauva-aika pysähtyisi tähän ja saisin rauhassa ihastella toisen kehitystä, epätoivoisia eteenpäin pyrkimisiä, soseiden kanssa sotkemista ja uusien asioiden hahmottamista.

Voinkin jälkiviisaana sanoa, että kaikkien tuoreiden vanhempien tulisi asettaa itselleen kolmen kuukauden raja, jossa lapsen syntymän jälkeisen kuukaudet olisi rauhoitettuja, vailla mitään tärkeää tekemistä, pakko yrttämistä, ylimääräistä touhuamista ja ponnisteluja. Kun ne kuukaudet ovat ohi huomaa yhtäkkiä, että homma alkaa miltei pyöriä itsekseen ja rutiinit ovat vihdoin löytyneet.

Ja mikä parasta, ne omat oikeat tavat hoitaa lasta ovat muodostuneet. Niistä voikin sitten olla loppu vuoden hemmetin ylpeä eikä yhtäkään ulkopuolisen superäidin tai imettäjägurun väliin puuttumista tarvitse ottaa enää vakavasti.

perjantai 27. tammikuuta 2012

Haaravälikappale

Ihanaa, että joku on keksinyt sen. Haaravälikappaleen tai bodyn jatkokappaleen tai mikä lie nimi sillä onkaan. Tarpeeseen se kuitenkin tulee!

Törmätessäni tähän ihmevekottimeen koin valaistuksen. Juuri tätä olin tarvinnut lisätäkseni vaatteiden käyttöikää. Juuri tätä kapistusta olin tarvinut, kun itkeskelin pieneksi jääneiden vaatteiden perään - ei vielä kaappiin, nyyh! Ja juuri tämä antaisi lisäaikaa niille kalliilla hommatuille ihanuuksille, jotka olivat käytössä vain kaksi viikkoa. Sekä ne ryökäleet, jotka unohtuivat kaapin pohjalle ja pienenivät siellä itsekseen.

Saan sittenkin pukea murmelin vielä hetkeksi 62 senttisiin vaatteisiin!!

Pelastus. Ihanaa. Täydellistä. Kiitos kiitos kiitos niillle käsityöihmeille, jotka tämän ovat värkänneet!

Sitäpaitsi tällä ratkaistaa toinenkin ongelma: kestovaipat ja äärimmilleen venytetyt bodyjen haaranapit. Jos olet käyttänyt niitä, tiedät mistä puhun!

Suosittelen: bodyn jatkopala

tiistai 24. tammikuuta 2012

Erilainen lapsenvahti

Meillä on perheessä neljä jäsentä, kolme semikarvatonta ja yksi karvainen. Veeti. Koirista komein, nakeista matalin, on ottanut tehtäväkseen tarkkailla pientä ihmisen tainta jo heti ensi päivistä alkaen.

Nenä käy lähes aina kuumana kun Murmelia vilautetaan. Kun ipana on lattialla, kuuluu perusrutiineihin käydä myös tarkastamassa miltä se kulloinkin haiskahtaa, bonalta, maidolta vai you know what.

Vaikka supernanny ei osaa vaippaa vaihtaa, on siitä ollut paljon apua lasten hoidossa. Karvainen kaveri toimii esimerkiksi hyvänä lämmikkeenä lattialla maatessa. Yleensä se jopa itse hakeutuu murmelin kylkeen kiinni. (Aavistan kuitenkin, että tähän on lähiaikoina tulossa muutos, sillä yhä useammin lapsosen käteen jää kivulias tukko karvaa Koiruuden maatessa sen vieressä).

White beast näyttää myös hellyyttävän puolensa leikkisetänä kutsumalla ipanaa aika-ajoin puuhastelemaan kanssaan. Se pudottaa Tytön päähän yleensä pallon, mitä seuraa mahtava UAAH huuto ja äidin vaatiminen paikalle. Olen yrittänytkin lohduttaa innosta soikeaa, mutta pettynyttä eläintä, että ehkä sitten vähän myöhemmin.

Nanny toimii myös häirintälaitteena, kun itse on tekemässä jotain supertärkeää hommaa, kuten kirjoittamassa blogia. Kun ipanalta alkaa loppua hermo, voi paikalle kutsua koiran, istuttaa sen ipanan lähettyville ja häirintälaite on valmis. Murmeli huutaa riemusta aina kun se näkee Veetin ja lisäminuutit ovat taatut. Koira tästä ei ymmärrä yhtään mitään, vaan tyytyy kohtaloonsa kakarahoukuttimena.

Lisäksi otus on hyv itkuhälytin, se piippaa ennen kuin oikea itkari oli saapunut kotiimme, rätti joka putsaa bonat lattialta ja vaikka vauvan suupielistäkin jos antaisi ja mikä parasta hyvä vaunukävely kaveri. Ja ihan hyvi koirakin se on omassa alkuperäisessä tarkoituksessaan.

maanantai 23. tammikuuta 2012

Yöunet ovat tulleet takaisin

Tällä kirjoituksella jinxaan tulevat uneni, mutta olkoon. Olen nimittäin saanut nukkua joulusta asti niin hyvin, että oksat pois.

Murmeli on kierimisen, soseiden syömään opettelun ja ryömimisharjoittelujen seassa päättänyt alkaa nukkumaan. Vanhempia vaivataan enää kerran yössä, yleensä kolmen neljän aikaan, jolloin ruokaa menee alas vain nimellismäärä. Tämänkin kerran voisi jättää varmasti hyvillä mielin jo pois, mutta menköön nyt vielä. En jaksa kuunnella sängystä kuuluvaa tuhinaa puolta tuntia, vaan lapsi hiljenee syöttämällä huomattavasti nopeammin.

Nyt miltei kuukauden pitkiä unipätkiä nauttineena, voin todeta, että järki kulkee taas ja elämä voittaa sittenkin. En olisi ikinä uskonut, että tuntuu suorastaan mahtavalta herätä neljän aikaan syöttämään ja uinahtaa sen jälkeen isännän viereen heräten aamulla aivan pirteänä. Wuhuu!! Mustat silmänaluset ovat (toistaiseksi ja minin flunssan aiheuttamaa väliaikaista univajetta lukuunottamatta) poistuneet!



Ja psssst, oikein hiljaa kuiskattuna: tyttö nukkui viimeyönä ensimmäistä kertaa koko yön putkeen.

Ilman syömisiä. Yhtään mitään syömistä. Maidoton yön. Vihdoin.

torstai 19. tammikuuta 2012

Ei oo -diagnoosi

Kun flunssaa oli jatkunut viikon verrän päätettiin Isännän kanssa yhteistuumin käydä Pikku jätissä asti tarkistuttamassa tilanne.

Paikalle mentiin eihän sitä koskaan tiedä -asenteella ja varmistelemaan oma selusta vanhempana. Jos pienellä olisi piilevä korvatulehus, keuhkoputkentulehdun tai vaikkapa superangiina h2n3 influenssasta puhumattakaan. Olisikin sangen ikävää olla juuri se iltalehtien lööppiotsikoiden kamala vanhempi, joka kidutti lastaan viikko tolkulla keuhkoputkentulehduksessa menemättä lääkäriin.

Sitäpaitsi mini oli syönyt viikon putkeen huonostija kauhun sekainen epäilys vajaaruokitusta, nälkäkuoleman partaalla olevasta lapsesta hiipi vaivihkaa takaraivooni. Ja js ei nälkäkuolema niin vähintään nestehukka!

No, lääkäritäti totesi, että kyseessä on perusflunssa, kuin oppikirjasta. Ei korvasärkyä, ei limaa keuhkoissa, ei kuumetta tai edes lämpöä. Lapsi tulkittii pontevaksi ja reippaaksi tytöksi, jolla on vain kova yskä ja nuha. Ei aliravitsemusta (paino jopa hieman noussut viime neuvolakäynnistä) eikä nestehukkaa.

Jep. Onneksi on vakuutus.

Mitä opimme? Täytyy vain oppia tuntemaan lapsensa kipeänä, miten poloinen sairastaa pikku flunssan ja mikä on sitten oikeasti vakavan taudin oireilu hänen kohdallaan. Kaikki on uniikkia ja lapsikohtaista.

Murmeli opettaa taas äitiä, miten hänen käyttöohjeensa oikein menevät.

maanantai 16. tammikuuta 2012

Räkästän sinua

Minä rakastan mumelia ja hän räkästää äitiä ja isää. Olemme meinaa niiiiiiin täynnä lapsosemme räkää että huh huh... Räkää löytyy minun hihasta, paidan kauluksesta, aluspaidasta, yöpaidasta, Isin yöpaidasta, meidän lakanoista, sohvasta, koirasta, murmelin omista vaatteista, nenänpielistä, kulmakarvoista, korvasta. Alltööver!

Nuha ei mitä ilmeisemmin ole tarttuvaa laatua minulle, sillä olen saanut päälleni niin monet aivastukset ja yskäisyt, rehellisen avimesti suoraan jopa avoimeen suuhuni, että olisi tauti jo tarttunut jos olisi tarttuakseen. Minulla on siis sitä vasten vastustuskyky. Mutta miksei murmelilla sitä ole? Ihmettelinkin tässä yksi päivä, miksei luonnon super actimel, tissimaito, estänyt murmelin flunssaa jos kerta minulle se ei tartu? Pah, se siitä vastustuskykyä lisäävästä rintamaidon tehosta, semifuulaa, sanon minä.

Anyveis, Murmeli köhii köhimistään, lämpöä ei ole kummemmin eikä kuumetta, mutta flunssa ei toisaalta katoakaan. Kaiken näköisiä kikkoja on koitettu, kiitos Tytin (oikeesti, kiitti, kiitti!!) vinkkien, oman äitini (jolle tietty ekana soitin, että mitä tehdään kun vauva on kipeä, terveisiä uusavuttomuusmaasta) ja oman viisaan pääni ja aikaisempien flunssakokemusteni.

Köhäänhän auttaa aina höyryhengitys, siispä suihkuun! Uuden asuntomme pesuhuoneessa on, omg, kaksi suihkua, joten kaukolämpöä säästelemättä nupit kaakkoon ja subtrooppinen mikroilmasto sapuu kylpyhuoneeseen.

Omaan nuhaani toimii myös tohtori Carmoliksen supertipat, mutta niistä en oikein tiennyt missä muodossa lapselle voisi antaa. Tytin vinkkiä soveltaen laitoin niitä ja vanhaa kunnon Vicksiä (eri aikaan tietty) kuumaan veteen, sijoitin kupillisen höyryävää taikalientä sekä ipanan leikkikaarihässäkän alle ja peittelin kaaren kiljahtelevine sisuksineen peitolla. Näin ipana jäi teltanomaiseen turkkilaiseen saunaan hengittelemään rohtoja ja hihkumaan riemusta leluinensa (ja äiti sai taas nerokkaasti hetken omaa aikaan, aah.)

Nuha talttuu myös niistämällä, mutta siihen ei vauva kykene, siispä nenäfriidat, tavisnessut ja kaiken maailman imurit käyttöön, sekä suolatipat. Isäntä totesikin ostaneensa ehkä maailman kalleinta suolavettä apteekista (5e) kiikuttaessaan kyseistä purnukkaa kotiin. Tippoja olisi ilmeisesti voinut itsekin tehdä, mutta  e n  j a k s a. Itse olen kipeää kurkkuani hoidellut joskus 10 prossasta suolavettä kurlutellen eli olisikohan sama resepti, tai laimeampi, tiedä häntä. Kannattaa kysyä joltain vihkiytyneemmältä.

Jokatapauksessa, nenä on ehkä enemmän auki tippojen jälkeen. Ainakin räkä ei ole muuttunut läpikuultavasta kovinkaan paljoa limaisemmaksi. Suolahan tappaa pöpöjä ja kuivattaa nenää. Ja jopa murmelistakin näyttää tuntuvan siltä, että suola ainakin vähintään tappaa hänet. Niin paljon niiden tippojen laitosta tykätään. Mutta ainakin yöllä ne auttavat ja räkä on jokatapauksessa helpompi imuroida (yök -refleksi) kärsästä pois tippojen laiton jälkeen.

Paras ja ehdoton keino on pystyasento. Tätä meillä harjoitetaan koko ajan. Myös öisin, jolloin minä nukun istualteni huonosti ja murmeli mahani päällä hyvin, kiitti. Tässä asennossa siis räkä ei tuki onteloita, vaan valuu johonkin, en halua tietää mihin.

Taudin loppumista odotellessa ei auta kuin odotella, lievittää oireita ja pohtia ikuisuuskysymystä koska lähteä lääkäriin. Jorviin oltiin jo yhteydessä, sillä mini ei syö eikä juo miltei mitään. Eka flunssa ottaa niin koville, että maitoa pitää litkiä teelusikallinen kerrallaan. Ja tähänhän puuhaan saa kulutettua kätevästi koko päivän, sillä 4kk vauva tarvitsee kuulemma 8 dl nestettä päivässä.

Ja kyllähän joka kunnon äiti sen lusikoi vaikka vasemmalla kädellä kenen tahansa vastaan tulevan kitisevän kakaran kurkkuun, eikö?

perjantai 13. tammikuuta 2012

Niisk!

Heräsin aamulla kovaan epämääräseen ääntelyyn. Korvatulppien läpi kuulosti siltä, kuin joku olisi haukkunut tai huudahdellut etäällä. Poistin korvatulpat, jotka ovat jokaöinen ihanuus lapsemme pitäessä pitkin yötä erinäisiä äänenavauksia, ja tajusin, että lapsi yskii. Ja kovaa.

Hypähdin tytön huoneeseen kuin aropupu takaa-ajettuna todetakseni, että sillä on yskä. Ja nuha. Murmelin ensimmäinen flunssa!

Nyt räkä lentää ja köhää kohitään ja äiti ihmettelee, miten pientä räkänokkaa hoidetaan. Kuumetta ei vielä ole, mutta varmuudeksi pistin Isännän hiippailemaan apteekkiin suolatippojen ja panadolin perään. Tämä viikonloppu hoidetaan nuhaista pikkuista ja huolen kipeää äitiä...

torstai 12. tammikuuta 2012

Takaraivo

Jumaleizön. Takaraivo. Se on siinä. Mun naama jatkuu sittenkin.

Näin voi kuvailla neli ja puolikuisen lapsosemme ajatuksen kulkua. Hän löysi muutama päivä sitten takaraivonsa.

Ihmettelin tietenkin tovin, miksi tyttö syönnin aikana kaivelee hiuksiaan ja kuopii päänsä sivustaa. Kutiseeko sitä? Lopulta tämä kummallinen ele toistui ihan koko ajan, lattialla maaten, sylissä ollessa ja nukkumaan mennessä.

Sitten tajusin, se on löytänyt jotakin uutta. Päänsä ja ihan suuresa kokonaisuudessaan.

Kai se nyt kummastuttaa ihan ketä tahansa jos oma pää saa uuden uölottuvuuden ja jatkuu ja jatkuu sittenkin. Olo on varmaan epäuskoinen, kuin kopernikuksen aikana, kun maailman todettiin sittenkin olevan pyöreä. Ei se voi olla, kuuluuko tämäkin osa todella minulle?

Päätä seurasi luonnollisesti korva, mutta vain toisen puolen. Sitä on kiva vetää ja kaivella ja sillä kuulee. Tai ei kuule, jos sen peittää.

Ja äiti on niin ylpeä , varsinkin sitten, kun se toisenkin puolen korva lopulta löytyy...

maanantai 2. tammikuuta 2012

Valkoinen valhe

"Imetätkö vielä?"

Huokaus. Taas törmäsin tähän kysymykseen. Ja taas kysyjänä oli sama henkilö. Lähipiirissäni tuntuu olevan kaksi tyyppiä, molemmat miehen suvun puolelta, jotka eivät saa kyllikseen siitä tiedosta. Maitorauhasteni tilanteesta kysellään nykyään kiihtyvään tahtiin, joka tapaamiskerralla. Nytkin joulupöydässä.

Mutta mutta, liiallisesta joulutunnelmoinnista ärsyyntyneenä olin juuri tuona päivänä, kun kysymys esitettiin - taas - hyvinkin arvaamattomalla kenkkutuulella ja suutuksissani huomasin vastaavani kysyjälle, että en imetä

Vaivauttava hiljaisuus.

Hetken odottelun jälkeen sain vastalahjaksi kommentin, että no nytkö se sitten loppui? Tähän vastasin lyhyen ytimekkäästi että kyllä.

Todella vaivauttava hiljaisuus.

Oli hauska seurata hykerrellen haastelijan ilmeitä, jotka vaihtuivat epäuskosta kauhuun ja uteliaisuuteen. Hänen teki selvästi mieli kysyä lisää. Löytää jokin dramaattinen syy olla imettämättä, lopettaa syöttäminen suositusten vastaisesti. Eihän kukaan hyvä äiti noin vain voi lopettaa. Eihän!?!?!?

Tilivelvollisuuden paineesta huolimatta pysyin kuitenkin tylynä, enkä antanut mitään lisäkommentteja kyselijälle. Tästä seurasi mielenkiintoinen reaktio, joka paljasti kyselijän todelliset motiivit. Päälle viisikymppinen sukulaisnaikkonen, kahden pojan äiti, näet alkoi tohisten kertomaan, kuinka hän imetti pitkään ja hartaasti ja maitoa vaan tulvi ylitse ja olisi riittänyt vaikka naapurin pojillekin.

Kiitos tästä mielipiteestä ja tarinasta. Sellaiselle, jolla imetys ei koskaan olisi onnistunut, olisi kyseinen tarina ollut kuin veitsen kierto haavassa. Sukulaisnainen tipauttikin mitä ilmeisemmin minut huonojen äitien lokeroon, siihen joka on täynnä niitä äitejä jotka ovat lopettaneet imettämisen alle 6kk tai jopa alle vuoden ikäisen lapsen kanssa.

What ever, äitiyttäni ei maidon tulolla mitata, eikä kenenkään muunkaan. Ne kenellä tämä on AINOA äitiyden mittari ovat ehkä hieman omituisia maailmankatsomukseltaan.

Mutta minullapa on myös salaisuus. Tuossa tilanteessa pääsi suustani valkoinen valhe. Nimittäin syötän lastani ihan itse. Saan vieläpä olla niinkin onnekas, että monen tuhannen itkuraivarin ja lapseni tidiragen jälkeen maitoa riittää edelleen kuin ihmeen kaupalla naperon pääruuaksi asti.

Ja imetys sujuu vihdoinkin pääosin ihan ok (patsi eilen ja tänään, mutta who cares pikkujutuista).

Mutta sehän ei kuulu kenellekään. En halua, että minun äitiyteni saa tissitouhottajien puolelta yhtään lisäpisteitä imetyksen pituuden mukaan arvioiden. Valkoinen valhe pääsi suustani kaikkien niiden äitien puolesta, jotka eivät ole halunneet, pystyneet tai voineet syöttämään lastaan itse ja ovat pahoittaneet uteluista mielensä. Olen teidän kaikkien puolesta piiloimettäjä.