perjantai 30. marraskuuta 2012

Paras ehkäisymenetelmä heikkoon hetkeen


Käyskentelin työasioissa tällä viikolla sattumalta synnytyssairaalan liepeillä. Haikea mieli iski ja kohtuu positiiviset muistot läjähtivät mieleen. Olihan silloin raskaana nyt ihan mukavaa, eikä se synnytys nyt ollut paha laisinkaan.

Oh, sit, gotta do something!

Ai niin, ei hätää. Raskaanaolo ja synnytys on eri asia kun sen jälkeen tapahtuvat seikat: itse se vauva ja sen hoito. Joo, jätän väliin.

Olen tullut siihen tulokseen vastaavia spookeja ajatuskiemuroita varten, että paras ehkäisymenetelmä lisääntyvää jälkikasvua kohtaan, on tuttavaperheiden tuplamuksut. Ei siis edes kaksoset, vaan ihan tavis pienellä ikäerolla varustetut kaksilapsiset perheet.

Ja nimen omaan ne tuttava perheet.

Kauppakeskuksissa riehuvien kakaroiden muuvit eivät minua hetkauta, saavat vain hymyn karehtimaan suupieleeni. Voi niitä vanhempia, jotka koettavat tyynen rauhallisina säilyttää asiallisen ulkokuoren, samalla raahaten kirkuvaa spagettikasaa. Näin yleispäätelmänä, hyvin se onnistuu, harvoin niintä totaaliflippauksia tulee vastaan.

Mutta tuttavaperheissä asia on eri. Ei siinä, ettäkö tuttavaperheissämme olisi asiat huonosti, tai että ne flippaisivat tavallisia keksivertoperheitä enemmän, vaan se että näen paremmin läpi kohteliaisuuskulissin. Näen, että ystäviäni- arvon kanssavanhempia- vituttaa.

Seurassamme saakin räjähtää, we don't mind. Mutta on se jotenkin mieleenpainuvaa katsoa ystävän väsyneitä silmiä ja koko olemusta kun se taas jälleen kerran kieltää yhtä tahto- ja yhtä uhmaikäistä mukulaansa hakkaamasta toisiaan hengiltä. Ja teilaamasta siinä sivussa meidän murmelia.

Niinpä päädymme aina ihanan riehuvien vilkkaiden tuttavaperheidemme poistuttua heittämään yläfemmoja ja laulamaan oodia ehkäisyimplantilleni.

Joo, ei pientä ikäeroa meille.


tiistai 27. marraskuuta 2012

Pidä lapses. T: äiti



Roudasin juuri kirkuvan kakaran sänkyynsä, joka olisi halunnut mitä ilmeisemmin saada ISÄLTÄÄN nukuttamisen paljon mieluummin kuin ÄIDILTÄÄN.

Itkupotkuraivareiden ja minuuttien suostuttelujen jälkeen hermostuin ja sulloin märän ja rimpuilevan spagettikasan vaippaan (äärimmäisen vaikeaa, kun lapsi on kylvystä märkä) ja yöpukuun (äärimmäisen vaikeaa kun lapsi on mallia makaroni). Raahasin sen makuuhuoneeseen ja törkkäsin vauhdilla sänkyyn.

Onneksi se jäi kertaheitosta nukkumaan. Itse nimittäin en rauhoittunut niin helposti, vaan kiukusta kihisten tulin ilmoittamaan isännälle ihan henkilökohtaisesti että vi**u pidä lapses!!!

Että näin kypsää menoa. Ehkä sen äidinkin pitää tässä samalla kasvaa ulos omasta lapsensa yksinhaltijuuden manttelista...

Hyvää yötä itse kullekin taholle.

maanantai 26. marraskuuta 2012

Kun isi kelpaa, äiti ei


Erään tuttavaperheen muutaman vuoden takaista kompurointia seuranneena osasin odottaa  tämän vaiheen saapumista. Vaihe on nihkeä isi kelpaa- äiti ei -vaihe. Tällöin isin perään itketään, isin syli on vain ja ainoastaan se paras paikka ja isi kelpaa lohduttajaksi. Äiti ei.

Aluksi koin helpotuksen tunteita, kun jokapäiväinen lahkeessa roikkuminen ja vinkuminen kohdallani väheni. Kihersin pientä pirulaista naurua, kun isäntä sai yhtäkkiä osakseen ehtymätöntä huomiota ja roikkumista, liimautumista. Hah, siitäs saat, nyt on sinun vuorosi olla lapsemme leikkiteline! Oli mahtavaa päästä vihdoinkin sohvalle lepuuttamaan ja lukemaan kijraa, hesaria tai mitä vain, ilman että joku koko ajan tunkee syliin tai vaatii huomiota.

Sitten yhtäkkiä, eräänä päivänä huomasin vieraita ujostelevan muksun haluavan äidin sylin sijasta turvaan isin syliin. Seuraavana hetkenä muksahdettuaan pyllylleen ja itkua tihrustaen sama toistui. Isi sai lohduttaa mutta äiti ei. Lopulta homma kääntyi siihen, että kriisin osuessa kohdalle, pienikin pipi riittää, niin äidin lähettyviltä suorastaan juostaan karkuun ettei äiti vaan pääsisis lohduttamaan. Vain ja ainoastaan isin syli käy.

Alta aikayksikön sohvalla vietetty oma luksusaika muuttui sydäntä riipaisevaksi minut on hyljätty -tunteeksi. Paskaäiti fiilikset nousevat väkisinkin pintaan kun huomaa, että vaikka kuinka yrittää toista rauhoittaa, on vaan parempi luovuttaa ja kuskata sylistä pois rimpuileva kakara suosiolla isin syliin.

Eipä kai tästä(kään) kannata stressiä ottaa, mutta väkisinkin tulee mieleen epätoivoiset ajatuskuvaelmat että mitä jos olen vahingossa vaurioittanut jossain vaiheessa lapsen turvallisuuden tunnetta tai jos se ei enää välitäkään minusta tai olenko ollut liian tiukka tai huutavainen tai ankara äiti jne jne.

Tuskimpa tästä on kyse. Palaankin taas siihen lohduttavaan sanaparteen, minkä äitini sanoi meille kerran: sille se lapsi eniten kiukkuaa ja osoittaa mieltään kenestä se eniten myös välittää.

Eikö näin?

torstai 22. marraskuuta 2012

Kotipomo on lempipomo

Töissä on kiire. Kiire kiire kiire KIIRE!
Tällä viikolla ja vielä vähän ensi viikollakin saa juosta pää punaisena ministeriöön ja takaisin, tehdä pari esitystä ja valmistautua vuosisadan kokoukseen esittelemään tuloksia, joista en tiedä mitään,. Koska olin raskaana ja kotona, ja evvk kaikesta mitä sinä aikana maailmassa tapahtui.

Töissä sii lennetään, mutta kotona on, no ei ollenkaan kiire.

Osa-aikaisuuden ihanuudet alkavat pikku hiljaa jo paljastua. Isäntä esimerkiksi jäi eilen kotiin hoitamaan loppuviikoksi mukulaa. Hän huikkasikin kotiin tullessaan, että ihanaa nyt alkoi viikonloppu.

Niin että mitä, ei sii hoitonakki, vaan viikonloppu? Juu, niin se taisi sanoa. Ja itseasiassa olen samaa mieltä, nyt kun vihdoin asiat alkavat järjestyä töiden aiheuttaman muutoksen ja kotona olemisen helppouden (omg, käytän todella tuota sanaa) kanssa, voi todeta, että on siellä kotosalla tavallaan helpompaa.

Stressikynnys ei nouse enää niin helposti, koska stressitasojen nousut ovat siirtyneet ihan vain sitä työelämää varten. 

Ahdistuskohtaukset siivottomasta kodista ovat menneiden tavlien lumia, ne ovat nykyään ihan perusahdistuskohtaiksia tekemättömistä töistä.

Vittumainen lapsi ei enää hetkauta pätkääkään, koska aina on Se työkaveri, pomo jne kollega, jonka edessä ei voi vetää mitä tahansa itkupotkuraivareita tai komentaa sitä nurkkaan.

Väsymykään ei kotona ollessa enää vaivaa, ainoa mikä herättää on se helkkarin työaamuksi viritetty herätyskello, 05:45: dingdingding!!!!

Ja kiire, se on oikeasti kotona täysin itseaiheutettua, töissä taas aina ei voi valita aikataulujaan.


Niin, kotona voi relata, tehdä ihan mitä lystää, heilua verkkareissa ja maata sohvalla. Kotipomoni on sittenkin mukavampaa sorttia, kuin työelämässä...

torstai 15. marraskuuta 2012

Rentoo.


Huomasiko kukaan sitä pientä muutosta, kun mukulasta tuli yks vee.

Sitä pienen pientä ilman värähdystä, jossa vanhempien huolet puoliintuivat. Oikeesti. Puoliintuivat tai muuttuivat lähes kvartaaliksi siitä määrästä mitä alle vuoden ikäisen kanssa ikinä voikaan huolehtia.

Huomasin tämän yhtenä päivänä, kun random mummo hississä kyseli kuinka vanha lapsemme on. No tietty vuoden ja  öö.. öö... hmmm... kaksi kuukautta? Vai kolme kuukautta? Ainakin vuoden muistan sen hiljattain täyttäneen...

Et silleen.

Vauvan kanssa jahdattiin kuukausia ja viikkoja, miltei päiviä (kuten raksausaikanakin). Nyt maagisen vuoden mittarin kilahtaessa tappiinsa, muksusta tuli yks vee. Ei enempää eikä vähempää.

Samalla kehityskaari venähti. Minulla oli tapana seurata Vireä vauva kirjasesta kuukausi kuukaudelta sopivia ja tyypillisiä kehitys askelia. Nyt yhtäkkiä yks veen kehitykseen kuuluukin vain jossain vaiheessa seuraavaa vuotta tapahtuvat puhuminen, pottailu, juoksemaan opettelu jne. Tulee kun tulee, onhan tässä vuosi aikaa.

Ajan venähtäminen on saanut myös omaan äitiyteen ihanan rennon otteen (varsinkin kun muksu nukkuu taas!!!!!! Nimimerkillä * ikuisesti kiitollinen hannalle*). Enää en jaksa riehaantua syöttämisestä, jos ei syö, niin ehkä sitten ensi kerralla, tai huomenna. Enää ei jaksa panikoitua nuhasta, toteamus "aha, taas räkää" riittää ihan hyvin. Enää ei tarvitse hätääntyä villatumppujen tai villasukkien unohduksesta, kyllä se vikisee jos on kylmä. Tai viljojen syöttöjärjestyksestä, maitopullojen steriloinnista, maidon kuumuudesta, korvatulehdusten jälkitarkastuksien unohtamisista, turvaistuimen kallistuskulmasta ja mitä näitä nyt oli.

Ja mikä ihaninta, enää ei tarvitse panikoida pakkaamisesta, laukkuun roiskitaan mitä mieleen juolahtaa.

Äitiys ja arjen pyörityshän menee jo rutiinilla. Vastahan sitä on vuosi harjoiteltu!

ps. seuraavaksi pakkaustaitoja testataan egyptin matkalla Jouluna... Käydään koittamassa josko murmelin saisi vaihdettua 20 kameliin.


tiistai 13. marraskuuta 2012

8 asiaa ja substanssia

  
1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.
3. Ilmoita heille tunnustuksesta.
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.

Kiitos Kirsu tunnustamisesta! On aivan tunnustanut olo.

 Kahdeksan faktaa teemana jämpti. Olen jämpti, niin jämpti että välillä on pakko olla epäjämpti ja epäjohdonmukainen. Pidän neuroottisesti siisteydestä ja (minun laatimasta) järjestyksestä, välillä anna kaiken kutenkin räjähtää esimerkiksi tiputtamalla ulkovaatteet lattialle ja sitä rataa, se tekee eetvarttia. Jämptiydessäni vaadin natsikuria muiltakin, mutta itse lipsun aina kun on mahdollista. Annan esimerkiksi lapsen pomppia sohvalla, vaikka tiedän tulevan perhepäivähoitotädin katkaisevan unelmilta siivet. Kuritan koiraa haukkumisesta, mutta yllytän sitä välillä riehaantumiseen asti. Kiroan miehelleni hänen imurointilaiskuuttaan vaikka itse luistan jos vain sunkin voin. Kaikessa jämptiydessäni olen oppinut olemaan vähemmän jämpti ja vaatimaan ympäristöltä vähemmin, muuten elämässä ei pärjää. Tästä saan kiittää jämptiä lastani, joka on opettanut minulle että tässä perheessä on vain yksi tahto, yksi kello ja yhdet säännöt, ja nämä eivät todellakaan ole minun määräämiäni.
 
Tunnustus pitäisi jämptisti vielä jakaa kahdeksalle, en valitettavasti seuraa edes niin montaa äitien nettihäröilyä, joten valitaan parhaista parhaimmat, ne kultahiput eli pitkäikäiset ja rakkaat vakoilukohteeni Valeäiti, Taaperotalo ja PeNa.

perjantai 9. marraskuuta 2012

Uniloppuraportti

Jumaleissön, se nukkui juuri yhden kokonaisen yön. Ja toisenkin. Ja kolmannen. Saa nähdä onko tämä pysyvänsorttista herkkua.

Tätä edelsi, myönnettäköön, unikoulun tuunaus huudattamisella.

Unikouluista edellä mainittu huudatusversio ei missään nimessä ole suosikkejani. Itseasiassa pikemminkin inhokki ja pakkorako. Olen kokeillut sitä muutaman kerran aiemminkin ja saanut palkkioksi vain surkean rääpäleen, joka on hinannut vanhempiensa jalassa kiinni koko seuraavan päivän. Huudatus ei tällöin ole tuonut unta lapselle, vaan pikemminkin ahdistusta. Sekä muksulle itselleen että vahnhemmille.

On ollut karmaisevaa kuunnella keksiyön pimeinä tunteina pienen rääkymistä ja uskotella samalla itselleen että se on vain sen omaksi parhaaksi. Lopulta sängystä on kuulunut tömähdys, jolloin muksu on pudonnut väsymyksestä tajunsa menettäneenä suorin jaloin kanveesiin ja nukkunut aamuun.

Äidillä ei tämän jälkeen ole ikinä ollut mikään voittaja olo.

Pari yötä sitten päästiin taas siihen pisteeseen, että mikään keino ja konsti ei tuntunut auttavan. Tunnin mittaisen "mene nukkumaan" -hokemisen jälkeen superäidin puhti kului loppuun ja tein yöllisen periaatepäätöksen: vittu huuda sitte, en jaksa enää.

Ja sehän huusi, mutta vain vartin tai hieman päälle, öhisi hieman, huokaili vähäsen, protestoi hiukan vielä änkyröimällä epämääräisiä ja laskeutui sänkyyn nukkumaan. Siis meni omatoimisesti nukkumaan, ei kaatunut vaan meni nukkumaan. Tsiis!

Tilanne oli selvästi erilainen kuin ennen. Tajusin lapsen olleen perinteisen hysterian sijaan vain kiukkuinen, yksin jättämistä protestoiva kakara, joka lopulta luovutti kun äiti ei juossutkaan sängynlaidalle sambaamaan.

Metodia kokeiltiinkin heti seuraavana yönä. Kun huuto kajahti, huoneeseen ei mentykään (ja muuten ihan ensimmäistä kertaa muksun elämän aikana). Ja kas, kymppiminsa perus protesti-itkua, turhautunut ähinä ja krooh pyyh. Thäts it.

Ehkä se huudatusunikoulu toimiikin, tietyissä keisseissä, kun mitään muuta vaihtoehtoa ei tunnu löytyvän. Avain asioina näen seuraavat pointit:

  •  muksun täytyy olla vähän vanhempi, minivauvaa ei saa huudattaa, meillä ikä nyt 1v2kk
  • itku ei saa olla paniikinomaista sillä siihen täytyy aina vastata, 
  • huudatus ei saa mennä siihen että muksu kaatuu väsymyksestä suorilta jaloin eikä mene omatoimisesti alas, 
  • huudattamisen täytyy kestää kohtuu ajan, mikä se sitten on, niin äidinvaisto ja huono-omatunto siitä vinkkaavat
  • tämä on pieni, mutta meidän perheessä tärkeä asia, yö on nukuttu hyvin kun muksu löytyy sängystä normi asennosta nukkumassa, pahimpien huudatusten jälkeen se on löytynyt istuma-asennosta sammuneena...
  • ja mikä tärkeintä, seuraavana yönä ei pitäisi enää olla huudatusta ollenkaan tai sen määrä on ainakin pienenmpi ja yhä pienenevä!
Älkää ottako neuvoa edellisestä, vaan tehkää kuten parhaaksi koette oman muksun kanssa. Ja tsemppiä kaikille unikouuttajille, oli metodinne mikä hyvänsä.


keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Tarttuvia nimiä

Muksu astuu tarhakuvioihin, tai tarkemmin perhepäivähoitokuvioihin tammikuusta. Tästä aiheesta myöhemmin, mutta käytännön superäidille tämä tuttaa pään vaivaa muun muassa vaatteiden hukkumisen muodossa. Msitä ihmeestä päivähoitotäti tietää mika lapanen kuuluu kenellekin?

Superäitihän aplikoisi nimet jokaiseen tumppuun ja villasukkaan, mutta minäpä oion. Äitinikin oikoi aikanaan ja kiinnitteli kankaisia silitettäviä lappusia vaatteisiin. Näitä saa kuitenkin tuskanhiki otassa, kuin hotjoogassa konsanaan, nyhtää irti omistajan vaihdoksen yhteydessä.

Siispä, teen tuleville äideille palveluksen, jotka sattuvat kirppiksellä tahi huutonetissä nimikoituihin vaatteisiimme törmäämään, kiinnitän nimet tarralla.

Jep. Se on uusinta uutta eikä (kuulemma) lähde pesussa irti. Katsotaan, olen koekaniini.

Suomalaista verta kaipaaville löysin netistä Tarramonsterin. Itse päädyin Namebubblesiin erään koko maailman presidentin kotimaasta. Sama hinta, eri värit. Molemmissa ihanat pyöreät nimikointiversiot.

Toisessa on kuitenkin isompi ekologinen jalka, mutta lupaan hyvittää sen kestotiskirätin hankinnalla ja kuukupin ahkeralla käytöllä.

maanantai 5. marraskuuta 2012

Univäliraportti


Otin neuvosta kopin ja olen näyttänyt vauvalle taaperolle selkää torstaista lähtien. Siis metodi on kokonaisuudessaan seuraava: kylpy-yöppärit ja kumppanit-sänkyyn-paijaus tai pari - ylös sängyn päältä roikkumasta ja selän kääntö sänkyyn päin - ja sitten odotellaan.

Ekat kolme päivää olivat jäätäviä, huutoa huutoa huutoa ja raivokasta sängystä nousemista. Kymmeniä - miltei tekisi mieli sanoa että satoja mutta se ehkä menisi vähän överiksi (vaikka siltä todella tuntuikin) - kertoja laitoin muksua alas ja käänsin selän. Ja se huusi ja huusi.

Ja sitten 4. ja 5. päivä se luovutti. Ylösnousemuskerrat ovat sen jälkeen laskettavissa melkein yhdellä kädellä. Ja äiti heitti voltin, itseasiassa tuplavoltin isännän kanssa yhdessä.

Mutta jotta homma ei menisi ihan liian helpoksi, on hommassa vielä puuhaa. Ensinnäkin selän kääntämisen jälkeen joutuu hiipimään huoneesta erinäisin balettikuvioin ulos. Meillä on nimittäin nariseva lattia. Ja jos homma ei kohta muutu, laitan viikkorahani lattian uusimiseen. Täyspuuta perkele.

Ja toiseksi, metodi ei jostain syystä toimi yöllä. Kun muksu herää karjumaan se ei nukahda ilman tunnin sirkusta huoneessa.

No, tänään kaivelin extempore loputonta äitimetodivarastoani ja sovelsin ikivanhaa keinoa nukuttaa lapset: minä lauloin. Ja lauloin muuten niin maan perhanan kovaa, ettei murmeli kuullut lattian narinaa, kun laulaen hiivin kohti ovea ja ulos huoneesta. Samaa koetetaan myös sitten ensi yönä.

Toimii, mutta on ehkä vähän suspekti keino jos kylässä on vieraita. Vai mitä tuumaatte kesken viinin hörppimisen näystä, jossa illalliskutsujen emäntä tulee huoneesta balettiaskelin laulamalla pienistä oravanpoikasista...

torstai 1. marraskuuta 2012

Univelhojen manaus

Univelhot, heittäkää taikanne ja parhaat neuvonne!

Juuri te jotka olette kokeneet tai seuranneet vierestä yksveen unitaisteluja, mitä helkkaria sille tulee tehdä?!

Muksu ei mene enää päiväunille tai nukkumaan iltaisin ilman jäätävää taistelua. Se myös herää yöllä karjumaan 1-2 kertaa hysteerisenä eikä rauhoitu MITENKÄÄN. Paitsi viereen ottamalla.

Tassuttelu on aiemmin toiminut mutta ei enää. Se ei tahdo että siihen kosketaan yöllä eikä illalla eikä varsinkaan päikkäreillä. Se vaan pyrkii pystyyn sängystä ja tassuttelu onkin muuttunut lähinnä painimiseksi ja oikeastaan lapsen painamiseksi sänkyynsä.

Ei ihme ettei halua että sitä kosketaan nukkumaan mennessä, vähempikin ahistaa. Molempia osapuolia.

Mukulan tahtotila on jäätävä, päivisin ja öin. Ja unihommat on yhtä sirkusta. Miten helvetissä sen saa nukkumaan?! Miten unikoulutetaan 1 vee, joka ei halua nukahtaa eikä nukkua yksin eikä tassutella eikä huudatuksellakaan hiljene?

Kokeillut ja parhaaksi koetut (mutta pidemmän päälle tosi huonot) keinot on
  • Unohtaa päikkärit sängyssä, no way 1,5 tuntia huudatusta 20 minuutin pikaunten tähden. (Vaunuissa nukkuu 2,5 h, sinne siis päivisin!)
  • Ottaa viereen yöaikaan, sillä siinäkään ajankohdassa en jaksa kuunnella huutoa 2 tuntia.
Mutta silti, ei se nuku!

Ja lisätehtävä: sille on tulossa kulmahampaat. Fuck.

Mutta en jaksa enää valvoa, oli hampaita tulossa sitten vaikka kitalakeen tai korvaan! Uniongelmat on saatava pian haltuun tai pää poksahtaa.

*poks*

Oho, se meni. Onneksi oli varapää mukana.