Flunssa 2000

 

Voihan räkä. Meillä on vuosisadan flunssa, kulemma joku dinosaurukselta kuulostava bronkioliitti, joka vaan kestää ja kestää. Hamaan tappiin asti. Flunssa on ollut riesana jo yli puolitoista viikkoa ja en oikein tiedä onko vieläkään menossa ohi, onko kynnet jo näytetty ja pahimmat oireet koluttu.

Flunssa on muuttanut kokoajan muotoaan. Murmelin flunssa on käynyt vaiheet räkä, megaräkä, kurkkukipu, yskä, taas megaräkä ja limayskä läpi. Enää korvatulehdus puuttuu. Kop Kop Kop.

Myös aikuisilla se on tehnyt temppujaan. Juuri kun olo on semi ok ja nenä näyttää aamulla kohti työpaikkaa, niin viimeistään lounastauolla on kylmähiki kohonnut otsalle ja päivä on pitänyt päättää siltä seisomalta kotiin sairasvuoteelle.

Niin, paitsi että opittiin isännän kanssa että lapsen kanssa ei ole sairasvuoteita. Ainakaan vanhemmilla.

Ehkä siksi juuri flunssa on vain venynyt ja venynyt eikä loppua näy viel ainakaan tällä viikolla.

Mutta ainakin jotain hyvää tästä voi repiä, nimittäin taas kokeiltu uusia keinoja flunssan taittamiseksi. Tässä viimeisimmät villitykset flunssarintamalta ja ihan tosi, suosittelen!

Super Vaporizer for the Flunssa 2000

Super nenäsuihke for the Flunssa 2000

Pssst

Vinkki vinkki

O sai synttärilahjaksi Tuffeltaan puisen vedettävän ankan, joka vaappuu. Like like!

Ostaisin näitä kasapäin, mutta kun ovat kalliita.

Tai sitten eivät, hih =)

Isoisän puulelut:

tsek this out too: Pirkanmaan lelu ja koriste

RaiVaRi!

Ensimmäinen oikea raivari oli eilen kylässä. Siis sellainen uhma- tai tuhmaraivo, jota ei saa talttumaan ihan perinteisin "kato tässä on rusina" -keinoin.

Ja tietenkin se piti kohdata Sellossa, keskellä sembaloita ja alennusmyynneissä kiitäviä ihmisiä. Kello viiden ruuhkassa. Fask.

En tiedä oliko kyseessä esiuhmaa, oikeaa uhmaa vai ihan vain perinteistä huonoa käytöstä ja ripaus päikkäriväsymystä. Mutta joka tapauksessa mukava show siitä tuli aikaiseksi ja sain tuta todellakin ihmisten katseet selässäni. Ne samat silmämunien pyörittelyt, joita olen itse vuosia takaperin heitellyt vanhemmille, jotka eivät saa julkisella paikalla mukuloitaan hiljennettyä.

(I´m so sorry, nyt ymmärrän, hiljentäminen ei vaan välillä ole mahdollista.)

Uskon ja ymmärrän nykyään, että huutavan lapsen vanhemmat tuossa tilanteessa ovat todellakin yrittäneet jo kaikki mahdolliset keinonsa. Ei ne niitä mukuloitaan ilokseen huudata.

Miksi sinä raivoat, käyttäydy?!

Emme mekään eilen. Kaikki alkoi ostoskierroksesta (ja huonoista päikkäreistä aamupäivällä) joka oli kröhm, ehkä hieman pitkä. Ja ehkä vähän nälästä. Ja leikkipaikasta, johon päätettiin pysähtyä ihan vain pikaisesti.

ErrorError.

Wrong idea. Kun lasta maaniteltiin liukumäestä takaisin vaunuihin, syntyi karmea raivo, jonka seurauksena kaiksi hiestä märkää vanhempaa kävelee mahdollisimman smuutisti nykivää puolijuoksua parkkihallia kohden kirkuva kakara vaunuissa, joka yrittää heittäytyä niistä alas. Heilutellen väkivaltaisesti käsiään. Suu vääristyneenä karjuen. Kiljuen. Rääkyen.

Ja sama jatkui autossa, ja kotona ja koko illan. Meinasin jo soittaa lekurillekin, että mitä nyt tehdään, onko lapsellamme jokin tosi huonosti? Onneksi en varannut aikaa, sillä perus raivokohtauksen toteaminen lääkärillä asti olisi ehkä ollut meidän ymmärtäväiselle vakuutusyhtiöllekin hieman liikaa...

Raivo loppui illan myötä, mutta pelko hiipi persaukseen: näitä on tulossa lisää. Uhma is coming soon.

..to be continued..

Tumppu!

Wanted: tumput, jotka ovat lämpimät ja joita ei saa riiviömäisimmälläkään mielen ailaihteluilla revittyä etuhampain pois kädestä?!

Miss Murmelaatilla on nimittäin minimaalinen vaunu-unikoulu menossa ja tähän tarvitaan viisaita päitä. Tarkoitus on harjoitella talvea varten, jolloin pieni sormi-imurimme ei valitettavasti enää saa nukkua vaunuissa ilman tumppuja, sormiaan imeskellen. Kun lämpömittari lähestyy nollaa, lähesty myös sormi-imuttelun nollatoleranssi.

Mistä siis ellaiset tumput, jotka pysyy kädessä? Tavislapaset lentää heti. Lapaset, joiden välissä on kudottu nar, lentävät heti. Lapaset, joissa on hihaan kiinnitettävä klipsi lentävät heti, mutta jäävät hihoihin roikkumaan. Lapaset, jotka junttaan takin hihan sisään hdastavat menoa, mutta lähtevät silti litomaan karjunnan kera.

Mitä metodeja on vielä jäljellä? Hihojen umpeenompelu? Kokovartalotumppu?

Linssilude

 

Käytiin aivan superihanalla valokuvaamolla napsimassa murmelista "pari hassua" yksivuotisotosta. Kuvat (ja koko valokuvaamo) osoittautuivatkin niin ihaniksi, että mukaan lähti kokonaiset kolme taulua!

Kyseessä on valokuvaamo nimeltä GoImages, jonka teema on selkeästi valkoinen tausta ja mellevät värit. Kontrasti on kaiken ydin. Ja mikä hauskinta, mukaan kuvaukseen sai ottaa IHAN MITÄ VAAN. Meiltä mukana olivat brion työntökärry ja vanha peltihyrrä.

Kaiken kaikkiaan kuvaus oli hauska kokemus. Ennen kuvausta kotiin tupsahti kasa ohjeita, kuinka ihana karkkivärikuva onnistuu (ja onnistuihan se, vaikka vaatekaapitlla pidettiin muutama kriisikokous minuuttia ennen lähtöä). Vastassa studiolla iloiset kuvaajat, vaipanvaihtopisteet, selvästi lastenehdoilla joustavat aikataulut ja pari lelua sekä kuvakirjaa. Kaikki mitä tunnin mittaiselta valokuvaukselta voi pyytää. 

Tätä seurasi vielä erikseen sovittu tunnin mittainen kaikkien onnistuneiden otosten fiilistely, joista piti sitten, nyyh, valita vain ne mitkä mahtuivat budjettiin. Olisin ottanut mieluusti vaikka kaikki, sillä onnistuneita otoksia oli hämmästyttävän paljon.

Muutama vinkki vielä, jos joku innostui:

• LAITTAKAA PALJON VÄRIÄ, mitä enemmän ja kirkkaamin sen parempi. Uskokaa. Jopa sukkia myöten.
• Funtsikaa minkä väriseltä haluatte teidän perheen näyttävän. Odoteltaessa studion (ihanassa) aulassa vuoroamme tuli kuvauksiin myös perhe Raita. Kaikilla neljällä oli PoPia päällä, eri värisenä, eri levyisenä. Et voi sitä silleenkin.
• Jättäkää virallinen tyyli kotiin. Ei kammattuja hiuksia, suoristettuja skragoja. Paikalle ihan vaan omana ittenä. 
• Mahtavaa oli myös se, että kuvauksissa ei istuttu paikoillaan koulukuvatyyliin (ja että paikalla ei myöskään ollut koulukuvien harmaanviolettia masentavaa taustaa.) Kuvissa sen sijaan juostiin, riekuttiin tai mitä ikinä kuvilta haluttiinkaan. Ajatus oli vapaa ja on ehkä hyvä pohtia etukäteen mitä haluaa (ylin kuva oli ainoa mitä itse halusin, muut otokset (n. 200-300 kpl) oli bonusta). Myös paikalla olleella kuvaajalla oli tsiljoona ehdotusta, eli voi mennä myös tyhjällä päällä paikalle.

Vähentynyt parantunut

Kun äitiys on töihinpaluun myötä, miten sen nyt korrektisti sanoisi, vähentynyt (?), on nekin äitiyden hetket mistä saa nauttia parantuneet. Jos nyt tämäkään ilmaisu on korrekti laisinkaan.

Vähentynyneellä, mutta parantuneella epäkorrektillä äitiyden ilmaisulla tarkoitan sitä, että hetket lapsen kanssa ovat tiivistyneet. Kun nähdään, niin nähdään kunnolla ja täysillä, laadukkaasti.

Jotekin kotona täysipäiväisesti äitiys oli niin kokonaisvaltaista, että sitä jäi helposti vain sohvalle röllöttämään. Ekä tarkoita sillä sitä, että se olisi huonoa äitiyttä. Itse vain koin sen jotenkin tyläksi ja hyödyttömäksi ajantappamiseksi lapsen kanssa.

Ja joo, kyllä sitä persaus nousi sohvalta ylös jos jonkinmoisiin lapsi-äiti rientoihin, mutta jotenkin homma oli puuduttavaa ja itseään toistavaa. (Taidan olla hellposti kaavoihin kangistuvaa sorttia.)

Nyt kun aikaa olla yhdessä on vähemän, tulee se käytettyä viisaammin. Tai tehokkaammin. Innostuneemmin. Meillä puuhastellaan nykyään paljon!

Toinen seikka äitiyden laadukkuuden näkökulmasta (omasta navastani katsottuna) on se, että hetket lapsen kanssa ovat eritavalla merkityksellisiä kuin ennen. Jotenkin tunteikkaampia. Peruspuurtamisesta on tullut erityistä. Kuvittele, laitoin murmelin viikonloppuna päiväunille. Ihan peruskamaa. Mutta itkin onnesta kun se ei aluksi meinannut nukahtaa, ja sitten nukahtikin syliini.

En siis kironnut huonoa nukkumaanmenokertaa ja murmelin tapaa riekkua aina päiväuniaikaan, raivonnut ja kettuuntunut siitä, kuinka oma-aika valuu pinnojen välistä hukkaan toisen kitistessä, vaan olin onnellinen. Onnellinen siitä, että sain nukuttaa lapsen. Ja vielä onnellisempi siitä, että se nukahti syliini pitkän itkun päätteeksi.


Summa summarum, kiukun sijaan  nautin kärsivällisyydestäni ja hmmm äidinrakkaudesta(ko)?

Onko tämä sitä äitiyden syvintä laatua?

Blogiäidit ruokkii

Punaisen ristin perinteinen Operaatio Nälkäpäivä järjestetään jälleen 13.-15.9.2012. Nälkäpäivä on SPR:n suurin vuosittainen keräys, jonka avulla kerätään varoja Punaisen ristin katastrofirahastoon. Varoilla autetaan sekä Suomessa että ulkomailla niitä, joilla on suurin hätä. Varoista vähintään 85 % käytetään suoraan avustuskohteen hyväksi. Lisää voit lukea Nälkäpäivän verkkosivuilta.

Sinut on haastettu mukaan kantamaan kortesi kekoon! Auttaminen on mahdollista ilman, että sinun tarvitsee edes nostaa takapuoltasi tietokonetuolilta.

Voit osallistua Blogiäidit ruokkii -haasteeseen sinulle sopivalla tavalla. Osallistuminen on luonnollisesti täysin vapaaehtoista.

1. Lahjoita
Tee omavalintainen lahjoituksesi Blogiäidit ruokkii -keräyslippaaseen tästä .Virtuaalinen keräyslipas on SPR:n palvelu, jonka kautta lahjoitukset menevät turvallisesti suoraan SPR:n tilille. Tavoitteenamme on kerätä yhteensä 500€ lahjoitus Nälkäpäiväkeräykseen.

2. Haasta
Kerro Blogiäidit ruokkii -haasteesta blogissasi ja haasta mukaan 3-5 äitibloggaajaa. Linkitä haasteeseen nämä ohjeet ja www-osoite virtuaalisen keräyslippaan sivuille. Jos blogillasi on Facebook-sivut, voit kertoa haasteesta myös siellä.

 

                                                   *    *    *     *     *

Kiitos Nina oikein paljon haasteesta.

 

Haastankin tähän hätään ihan ensin itseni ja toiseksi kaikki ne muut, jotka ohittavat kiirepäissään keräyslippaat kadulla. 

 

Tiedättehän ne punaiset muovihirvitykset, mitä ne raasunnäköiset sotilaspojat tuolla sateessa kiikuttavat? 

 

Taskussa on ihan varmasti markka tai pari. Itse asiassa, antakaa mukulannekin laittaa, se on jo ylisukupolvista osallistumista keräykseen.

ikävä

On nyt tämäkin

Mulla on ikävä. Ei kotiäitiyttä niinkään vaan miss murmelaatia!

Maanantain kunniaksi pidättelin itseäni ja pidin riveleistä kiinni etten soittanut heti töihin päästyäni kotiin.

Kello 06.52.

Miten menee? Ai te nukutte vielä..

Töihin meno on saanut aikaan ihmeellisen ihanan ikävän. Tahdon nähdä murmelin. Tahdon halata ja pitää sylissä. Ikävä saa suorastaan kaahaamaan ylinopeutta kotiin, välttelemään töissä tuhlattuha ylityösekunteja, torpedoimaan kaikki mahdolliset lisämenot (kuten turha kaupassakäynti, voi sitä ilmankin ruokaa elää) töiden ja kotiinpääsyn välillä.

Turuntiellä suorastaan raivoan ratissa: tämän äidin täytyy päästä kotiin, väistykää!!

Ja ah ne ensimmäiset minuutit kun pääsee kotiin. Vastassa on iloinen ipana, joka kiljuu ÄHIIIII!!!

Jollain muullakin taitaa olla ikävä.

Raakile

Kysy keneltä äidiltä vain, taitaa töihin siirtyminen olla isoin muutos sitten lapsen syntymän. Tai ainakin yhtä merkittävä.

 Töihin astuttuani sain heti kättelyssä huomata, että mammaloman lopettavasta äidistä ollaan todella huolissaan. Eivät niinkään mieskollegat, vaan naiskollegat, äitikollegat.

En enää loppuviikosta jaksanut laskea niitä monia huolestuneita kasvoja, jotka tilaisuuden tullen hiippasivat luokseni kysymään kuinka voin. Miltä tuntuu, onko kotia ikävä? Kuinka jaksat kun et ole lapsesi lähellä?

Myötäeläviä ja saman kokeneita äitejä löytyi joka nurkasta. Jokaisella oli kertoa tarina siitä, kuinka oman lapsen jättäminen oli kamalaa. Kotiin oli kaipuu, mutta kaikkien osalta sinne jääminen ei ollut mahdollista.

Pahinta kuulemma oli, jos lapsen joutuu jättämään kylmiltään tarhaan. Pahimmillaan eräs työtoverini kertoi jättäneensä mukulansa hoitoon jo 9 -kuisena, itku silmässä, huonoa äitiyttä potien.

Tajuan vasta nyt, että itse olen suorastaan luvattoman onnekas, kun perheemme sain järjestettyä osa-aikaistyökuviot. Töihin ei siis tarvitse siirytä vielä kokonaan, vaan edessä on pehmeä lasku. Kaikille.

Tämä ei ole yhtään pöllömpää, sillä huomasin yllätyksekseni, että ensi reaktioni työpaikalla, kauan odotettuna maanantaiaamuna, oli että en mä kuulu tänne vielä. Olo oli jotenkin raakile. Jotakin äitiminän ja työminän väliltä. Työpaikka ei tuntunut enää yhtään niin tärkeältä kuin ennen, priorisointi on muuttunut.

 Ehkäpä edessä onkin piiiiiiiidennetty pehmeä lasku, jos äidillä on vielä vuodenkin vaihteen jälkeen tarvis olla osa-aikaisesti kotona =)

Out of Office

Toinen päivä jo tietokoneen äärellä, joka ei ole kotikoneeni. Työelämään on siis siirrytty.

Ensimmäinen päiväni töissä alkoi osastokokouksella, jossa uudet työntekijät esiteltiin, myös mammalomalaiset (joita jälkeeni on tulla tupsahtanut 10 kappaletta, meillä on ilmiselvä buumi menossa!!). Esittely meni muuten hyvin, paitsi että unohdin projektini nimen.

No, mitä pienistä. En myöskään muistanut salasanaani, käyttäjätunnusta (yritin kirjautua miljoonan vuoden takaisilla yliopistotunnuksilla koneelle, what?!), en muistanut missä on työpaikkaruokala jne.

Haahuilin muutoinkin ajatuksissani koko päivän. Kaikki paikat muistuttivat minua ei niinkään työtehtävistä ja -kuvioista, vaan raskausajasta. Hämmästyttävää. Tuossa istuin mahapystyssä ja join aamukahvia, tuolla nojailin kun yhtenä aamuna oli pahaolo, täällä söin maksapasteijaa, vaikka sitä ei olisi raskaanaollessa saanut.

Vähän väliä ajatukset myös pomppasivat murmeliin ja siihen kuinka ihana se onkaan. Ja hmm synnytykseen sekä ensi kohtaamiseen. Menossa oli kaiketi joku kummallinen stressireaktio: äiti vs. työ.

Kertaakaan en kuitenkaan pohtinut, pärjäävätkö isäntä ja tyttö kotona, kyllähän ne pärjää, mutta pärjäänkö itse?