Kävelee!

Murmelillä kävi eilen vahinko. Isäntä pyöritti sitä käsistä pitäen pitkin lattiaa, siten että murmeli juoksee jaloistaan minkä kerkiää isin käsiin tukien.

No, vauhti taisi jäädä päälle, koska kun leikki loppui, syöksyi murmeli pöydän kulmanlta vauhdikaasti kädet ilmassa luokseni. Kävelle ihan itse. Tai siis juosten.

Oho.

Siitä se lähti, uskallus kävellä omin jaloin, päästääVIHDOINKIN irti tuesta, voitettiin. Ihan vahingossa. Ja nyt se mukula sitten kävelee pöydältä tuolin kulmalle ja siitä keinutuolille.

Ja mikä koomisinta, se pitää varmuudeksi silmänsä suljettuina, koska kävely on ilmeisesti niin jännittävää pienelle tytölle!

4. päivää

Enää neljä päivää täyspäiväistä kotiäitiyttä jäljellä. Neljä. Oikeastaan enää kolme ja puoli.

Wonderful.

Ihmiset kyselevät tätä nykyään jatkuvasti koska aion palata töihin. Vastauksen kuultuaan he hieman järkyttyvät. Ai nyt jo?! Järkytys tosin loivenee, kun he kuulevat perheemme osa-aikaistyö järjestelyistä, mutta katseita tulee silti. Vuoden ikäisen mukulan äiti ei ilmeisesti yleensä kaikkien sosiaalisten normien mukaisesti vielä mene/saa mennä töihin.

Mutta minäpä menen. Olen onnekas tilanteesta, että muksun ei tarvitse vielä mennä tarhaan - vasta vuodenvaihteessa, ja saan silti olla töissä kolme päivää viikossa. Isäntä myös. Kotiäitiys on siis pian enää osa-aikaista.

Moni kuitenkin kysyy kauhuissaan, että kuinka pärjään kun menen töihin ja miltä se oikein tuntuu. Joudun pitämään itseäni riveleistä kiinni vastatessani, että ihan hyvältä. Tekisi nimittäin mieli hyppiä kattoon, heittää muutama voltti ja kiljua riemusta että aivan fantastiselta! Moni lisääkin vielä kysymyksensä perään, että kyllä sitä tulee pian vielä ikävä kotiin takaisin. Enpä tiedä. Saa nähdä, mutta ihmiset eivät todellakaan taida tajuta, kuinka paljon kaipaan pois kotoa. 

Työhön paluu on jotain mitä olen kaivannut pitkään, Jos olisimme oikeasti kuunnelleet meidän perheemme tarpeita aiemmin ja tarkemmin, olisimme järjestäneet tämänkaltaisen arjen pyörityksen jo silloin kun murmeli oli 9 kuinen. Silloin nimittäin pääni alkoi kypsyä kotona oloon tosissaan. Monilta itkuilta olisikin vältytty jos tämä mamma olisi päästetty töihin aiemmin.

Mutta nyt siis pääsen vihdoin takaisin työelämän kulmaan kiinni ja toisaalta, kotiäitiyden karmivuutta ihanuuttakaan ei tarvitse kokonaan hylätä.

Uhmakirja

Nappasin Tapiolan Akateemisesta ekstempore kyytiini Alfvén ja Hostenin Uhmakirja teoksen, joka on vihdoin ilmestynyt suomeksi. Suolainen hinta ei minua pysäyttänyt, vaan amerikkalaiseen fix and go tapaan toivoin kirjan ratkaisevan meidän perheen EI- asiat.

Siis tiedäthän ne ei ota sitä kukkaa, ei ota, EI PERKELE OTA SITÄ -asiat.

Meillä ei onneksi kuin toinen osapuolista osaa vielä kieltää. Tai siis yrittää kieltää. Murmeli ei onneksi osaa vielä sanoa maagista en halua -sanaparia, mutta tarpeeksi harmia em. ilmiöstä on jo itsessään.

Siispä hairahduin lupaavaan teokseen. Jonka alkumetreillä todetaan, että helppoja ratkaisuja ja oikoteitä ei ole. Että tämä quick fix on utopiaa. No niin, se siitä toivomastani fixandgosta.

Kirja sen sijaan lohduttaa. Et ole yksin. Et edes silloin kun lapsesi tuntuu vieraalta. Ja haluaisin lähteä litomaan. Pysyvästi. Ohje on, että puhu muiden kanssa, kauhutarinoita riittää jaettavaksi, ja jossain kohtaa tunnet varmasti sen pienen äänen kuiskaavan korvaasi, että onneksi meillä ei sentään noin pahasti käyttäydytä kotona. Ja se riittää, vertaistuki toimii näinkin.

Yksveen epätoivoista vanhempaa lämmitti myös se, että uhmäikiä on monenlaisia ja monessa vaiheessa, kullakin yksilöllisenä voimakkuudeltaan. Tunnetuin niistä on se The Uhma parivuotiaana, humoristisin ehkäpä se 50-villitys. Ja jopa raskauskin on päässyt uhmien listalle (ai sitäkö se olikin, heh...).

Anyways, meillä on jotakin uhmaa ilmassa ja sekös rienaa äitiä. Itseasiassa se alkoi jo kolmisen kuukautta sitten. Olenkin ihmetellyt, miksi ihmeessä ikinä päätin hankkia lapsia. Ihan hirveäähän tämän on.

Ja kas, kirjassa on omistettu koko oma lukunsa 9 -kuiselle vauvalle, jonka elämässä kuulemma tapahtuu ja sattuu niin isoja muutoksia, ette isiinä voi olla uhmaamatta.

Ai siis tää on normaalia. Että mun kiltista piltistä tulee monsteri jo nyt?

Olisi pitänyt saada opus käteen jo paaaaaljon aiemmin. Olisin säästynyt harmailta hiuksilta. Ja hermoromahduksilta. Suosittelen.

Kirja äitiyspakkaukseen seuraaville sukupolville!

Yksii1!

"Paljonko Oona täyttää?"

Kolme, eikun 

YKSI!

Kuuden viikon viikonloppu.

Loma on ohi, siis isännän (ja kotiäidin). Paluu arkeen alkaa huomenna. Masentava maanantai tulee vastaan vääjäämättä ja pelottavan nopeasti. Isäntä menee töihin ja minä jään taas kotiin. Murmelin kanssa. Kahden.

Termin masentavasta maanantaista loin jo mukulan ollessa pikkuriikkinen ja vatasyntynyt. Kun isännällä alkoivat työt iskäloman jälkeen huomasin nopeasti, kuinka erityisesti juuri maanantait ottivat koville.

Kun piiiiiiiiiitkän viikon jälkeen koitti juhlallinen viikonloppu ja kahden yhtäaikaisen hoitajan läsnäolo, oli elämä ihanan helppoa. Kun viikonloppu sitten lopulta päättyi iski maanantaina kaamea henkinen krapula ja todellisuus. Viikolla oli otettava vastuu kodista yksin.

Miksi sitten juuri maanantai? Maanantaisin kulminoitui kaikki viikonlopun epäsäännöllisyys ja seikkailut. Se kuka lapsen kanssa vietti viikonlopun epäsäännöllisten menojen seuraamaa tavallista päivää, sai tuta lapsen raivot ja riekkumiset. Maanantaina otettiin kiinni kaikki se, mitä joustettiin viikonloppuna.

Masentavana maanantaina olen tehnyt eniten unikoulutusta, taistellut eniten ruokkimisen ja kaikenlaisten ei saa tehdä sitä tai tätä juttujen kanssa. Silloin käydään tahtojen taistoa ja yleensä viikonlopusta väsyneen vanhemman jaksamisen rajoilla.

Mutta, arvatkaas mikä on huomenna ja kuinka pitkä viikonloppu onkaan takana. No se kuuden viikon loma on todellakin ohi ja kuka onkaan taas kotiäidin roolissa helisemässä...

Aionkin tarttua ainoaan pelastusrenkaaseeni, jonka nimi on niinkin karusti työ. Enää kaksi viikkoa ja työelämä kutsuu tätä äitiä. Lovely. I´m done.

Vauva ja rusinaräjähdys

Lomalla tuli keksittyä pirkkaniksi: miten vauvan taaperon huomion saa tärkeällä hetkellä kiinnitettyä takuuvarmasti muualle. Ja ihanan pitkäksi aikaa.

No tietty muumirusina/hedelmä paketeilla! Pienet karkkiboksin näköiset rasiat ovat täynnä rusinoita, kuivattuja omena tai aprikoosipaloja, jotka maistuvat! Ja ai kun pikkuruista rasiaa on kiva tonkia ja kaivella. Ja levittä pitkin mattoa, mutta viis siitä, oma aika on taattu.

Hetkeksi, but anyway it´s worth it...

Suosittelen, ainakin perus S-marketista löytyi kuivattujen hedelmien vierestä hintaan 1,89. Paketissa huimat 12 minirasiaa eli KAKSITOISTA OMAA HETKEÄ!!!

varovarovasti

Meidän tyttö taitaa olla varovainen kuin hiiri, tehty posliinista, lasityttö.

Typy on ottanut kesälomapuhteikseen opetella kävelemään. Hitaasti ja varmasti, mutta eritoten varovasti. Kahdenkäden avustuksella kävellään rehvakkaasti. Yhdenkäden kävelykin sujuu suht moitteettomasti, väillä horjahdellen. Ja jopa ensiaskeleetkin tallattiin Ahvenanmaalla hetki sitten.

Mutta enempää ei heru.

Typy menee kyykkyyn, siinä kohtaa, misä hänestä päästetään irti. kävelemiseen usuttaminen päättyy aina lahkeessa roikkumiseen. En päästä irti, en, en varmasti enkä todellakaan!

Siinä missä tuttavaperheen mukula juoksee ja suorastaan syöksyy tai kaatuu vastaanottavan vanhemman syliin, ei meidän mukula ota askeltakaan, ellei ole satavarma että hänet otetaan kiinni.

Murmeli on varovainen ja hillitty. Portaitakin mennään peppuee, eli pylly edellä. Kääntyminenkin aloitetaan varmuudeksi useimmiten jo metriä ennen portaita. Ettei vaan tultaisi nenälleen. Söt.

Toisaalta hyvä niin, sillä jaloilleen pässyt vajaa vuotinen on kaikkien riesa. Jalat käy, vaikka mitään ei ole päässä. Meillä mennään ensin peppuee.