Burn out ja time out.
En pysty enää olemaan kotona. Hermot ovat riekaleina. Olen huutava ja raivoava äiti, mikä ei ole kenellekään kivaa. Koiralle, minulle, murmelille, isännälle.
Tahdon töihin. Pois kotoa. Enemmän haasteita päivään, kun bonan lämmittäminen mikrossa. Enemmän elämän ja vaihtuvuutta sävyjä, kuin kotona. Enemmän kontakteja. Enemmän minua itseäni. Vähemmän lapsen kautta elämistä.
Tukehdun!
Kuppi on tuntunut olevan täysi jo pitemmän aikaa. Nyt se läikehtii yli ja loiskahtelee oikein urakalla. Enää pienet ulkoilureissut eivät riitä nostamaan mielialaa. Kun kupista poistaa teelusikallisen, hulahtaa sinne saman tien kaksi uutta.
Viime viikko oli elämäni rankimpia kotona. Kehtasin ensimmäistä kertaa tunnustaa ääneen, etten ehkä välitä kotiäitiydestä paljoa. Että ehkä olenkin enemmän lapsi-, kuin vauvaihminen. Että oikeasti tarvitsen toimenpiteitä, jotta pääni pysyy kasassa.
Viikon päätteeksi isäntä nappasi murmelin kyytiin ja painui yöksi mökille. Ihan kahdestaan. Ah mikä autuas olo. Kotona seikkaili ensimmäistä kertaa yhdeksän kuukauteen minä itse. Ihan kuin olisi lomalla ollut. Ikävä oli, mutta oma vapaus oli ihanampaa.
24 tunnin aikana otin itseäni niskasta kiinni. Kyllä tämä mamma kestää kesälomiin asti. Prkl, on sitä pahemmissakin paikoissa olti. Murmeli on kuitenkin parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut.
Kepeyttä kesti viikonlopun jälkeen maanantaipäivän, jonka jälkeen tänään taivas jälleen tipahti kaaliin. Itku silmässä, täysin puhki ja poikki istuin loppupäivän kelloa ja seinää tuijottaen sohvalla. Kumpa isäntä tulisi takaisin kotiin. Pian!
En jaksa enää viihdyttää, ottaa kiukutteluja vastaa, olla superhermo ja kaikkiymmärtävä. Täydellisen tyyni ja läsnäoleva äiti. Haluaisin päivääni tasapainoisemmin jaettua äitiyttä ja puhdasta minäitseä.
Nyt tarvitaan henkinen tauko, etäisyyttä ja radikaaleja muutoksia. Ja ehkä neuvolatätienkin jeesiä. Miten tätä jaksaa vielä koko kesän? Miten muut äidit jaksava, en usko että olen ainut?
Kiitos, kun uskallat jakaa rehellisiä ajatuksia täällä meidän muidenkin luettavaksi. Läheskään kaikista ei olisi siihen. En kyllä taida osata auttaa sinua, valitettavasti. Itselleni on suurta apua, jos väsymyksen/uupumuksen hetkillä mies ottaa enemmän vastuuta kodista ja lapsista. Kotoa pois lähteminen, vaikka vain hetkeksi, on myös itselleni tärkeää. Jos jonkun ajatuksen saa sanoa, niin ehkä sinne neuvolaan kannattaisi soittaa yhtä rehellinen puhelu kuin tämä kirjoitus on. Jospa heillä olisi vinkata sinulle mitä apua oma kuntasi voi tarjota. Jaksamista oikein todella!
VastaaPoistaVäsynyt kiitos ja hymy sinulle =)
PoistaJuurikin tuon samaisen ahdistuksen takia olen opiskellut lähes koko lasten elossaoloajan. Kun valmistuin, olin ihan hukassa, pakki tyhjänä ja pää riekaleina. Muutaman kuukauden jaksoin (sen avulla että luin pääsykokeisiin toiseen kouluun...), minkä jälkeen hankin osa-aikaisen työpaikan. Tämän tosin mahdollisti se, että myös miehellä on osa-aikainen työ eikä lapsia tarvitse laittaa ulkopuoliselle hoitoon - ei varmaan kovin monella ole mahdollista.
VastaaPoistaMutta siis tunnistan olon ja sympatiseeraan. Kannattaa tosiaan tehdä ihan oikeita ratkaisuja eikä jäädä nykytilanteeseen vangiksi.
Kiitos myös sinulle tsemppauksesta. Hyviä ajatuksia.
PoistaOpiskelu olisikin aivoja virkistävää, mutta en ole enää kirjoilla missään. Töitä varten odottaa edelleen kesken jäänyt katsausartikkeli, mutta en näillä aivoilla pysty tuottamaan mitään viisasta. Mahtavaa kuitenkin että olet itse pystynyt tekemään noin. Se olisi sopinut myös mulle =)
Ja tuosta osa.aikaisuudesta, mahdollisuus otetaan meilläkin käyttöön heti syksyllä. Tätä odotankin vesi kielellä! Mutta vasta silloin eli siihen asti täytyy sumplia jotakin. Pohdinta on kovaa tällä hetkellä..
Aamen! Mikä loistava kirjoitus, arvostan yli kaiken tällaisia rehellisiä äitejä, jotka uskaltavat sanoa ne huonotkin jutut, eikä aina sitä samaa "elämäni parasta aikaa"-shittiä. Kiitos! Voin allekirjoittaa kaiken kirjoittamasi, sillä eroavaisuudella, että mun muksu on kohta 7 kk ja minä hajosin jo kauan sitten :D Kaksi kuukautta sitten uskalsin ottaa yhteyttä neuvolan psykologiin ja siellä ravasin nää kaksi kuukautta säännöllisen epäsäännöllisesti purkamassa mieltä ja itkeä tihrustamassa. En tiedä auttoiko ja oliko siinä mitään järkeä, mutta olen nyt enemmän kasassa, terapiankin lopetan nyt. Mutta itse olen julistanut ääneen, että en todellakaan ole kotiäiti enkä vauvaihminen, vaikka mulla mahtava tyttö onkin. On vaan niin pirun vaativa ja huonouninen, että ei mun pää kestänyt. Niinpä mä palaan elokuun alusta kokopäiväisesti töihin ja mies jää vielä hetkeksi kotiin, neiti menee hoitoon noin vuoden iässä. Uskon, että tää on parempi näin, niin mulle kuin muillekin. Voimia hei, mä niiiiiiiiiin tajuan! :) -H
VastaaPoista