torstai 22. maaliskuuta 2012

Varautumisen aakkoset vol. 3

Ja nyt kun kaikki on pakattu lapselle, hammasharjaa ja relatippoja myöten, on aika pohtia mitä itselleen pakkaa. Luulin jo itseasiassa pakanneeni kaiken, mutta onneksi tarkistin.

Olin unohtanut bikinit, dödön, hammasharjani ja itseasiassa miltei ison osan olennaisista tavaroista. Omistani siis. Murmelilla kaikki on vimpan päälle mukana.

Itse näköjään meinaan pärjätä koko reissun yhdellä t-paidalla...

Jokatapauksessa on aika laittaa itsensä lomamoodiin pikkuhiljaa. Ja unohtaa pakkaaminen, minkä seurauksena sain eilen jäätävän migreenin. Ja relata.

Ai niin ja vielä piti pakata aurinkolasit.

...ja sukkia

... ja kesäkengät

... buranaa

...kirja

Äh, ei sitä kuitenkaan ehdi lukea missään. Nyt. Haloo. Rilääks duud.

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Haaste

Haaste



Kiitos nimimerkille ac haasteesta tai tunnustuksesta tai mikä nyt tämä onkaan laatuaan. Siinä vaaditaan seitsemää random faktaa.
Pistetään siis suffle pyörimään.
Elämän vaaliminen. Minä kerään kasveja. Tai siis niitä vaan tulee meille. Aivan tahattomasti. En meinaa millään voi tappaa mitään vihertävää, jos sellaisen orpona jostain löydän. En myskään voi heittää roskiin sellaisten kasvien osia, mit täytyy vähän väliä harventaa, vaan sullon ne multaan ja usein tällä toiminnallani tuplaan kasviemme määrän hetkessä.

Lokki. Ostin juuri Yki Nummen Lokki valaisimen. Sen isomman. Auts.

Nella ja nuttu. Rakastan suomidesignin lisäksi peruskirpputoreja. Monella euron bodylla, saa pitkän ajan päästä vaikka toisen lokki-valaisimen.
Pupuneidin hedelmärae. Se on jotain mitä en voi ohittaa, mutta joka on kortilla. Se ilmestyy karkkihyllylle pääsiäisen tienoilla ja poistuu sen jälkeen jättäen kaipauksen miltei koko vuodeksi. Siksipä ostan pusseja joka vuosi varastoon pahan päivän varrelle. Nytkin puputan yhtä pussillista...

Korvatulpat. Joka aamu käytössä. Minä en kertakaikkiaan herää ennen kello seitsemää, en vaikka murmeli kuinka vaatisi.

Neuroticbrain. Järjestelen kaiken. Ihan kaiken, jotta tiedän mitä missäkin on. Viimeksi isännän työkalupakin. Sitä ennen ulkovaraston, veropaperit, cd -hyllyn ja pakastimen. Vaatekaappi on ominta järjestelyn aluetta, samoin murmelin kaappi. Vähiten tongin Isännän sukkalaatikoita ja järjestelen jatkojohtoja, vaikka mieli tekisikin. 
Unilelu. Olen ollut pienestä pitäen hulluna pehmoeläimiin, kenties äitini niitä tunki, tai yliinnokas mummi, mutta joka tapauksessa niit on aina pursunnut kaapeista, koreista ja laatikoista. Ja yksi niistä, se rakkain, uinuu vieläkin kanssani yöunet. Unihiiri.

sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Varautumisen aakkoset vol 2

Auringolta suojautuminen tuottaa tuskaa reissua ajatellen. Minimurmelille ei ole hankittu uv-pukua. Se on hintava ja lisäksi murmeli ei luojan kiitos vielä liiku, joten sen saa parkkeerattua varjoon suhteellisen pysyvästi.

Lisäksi lierihattu ja pitkähihainen bodyhousuyhdistelmä suojaavat lasta mielestämme riittävästi. Kyse on kuitenkin vain yhdestä viikosta. Lisäksi meinaan sivella ipanapan lasten aurinkorasvalla.

Tiedän, sitä ei apteekki suosittele, mutta tuttavieni ja lekureiden haastattelujen jälkeen tein yhteenvedon, jonka tulos on että parempi rasvata viikon ajan lasta kun antaa sen palaa edes kerran. Kesällä Suomessa en rasvaa laita, vaan suojautuminen hoidetaan muuten.

Lisäksi murmeli on varustettu aurinkolaseilla, joiden päälläpito harjoittelu on aloitettu hyvissä ajoin. Samoin hatun (joka muuten on isiisiisin vanha ja jota tuunasen punaisella rusetilla)!



perjantai 16. maaliskuuta 2012

Varautumisen aakkoset vol 1

Kuten kerroin, matkalaukut ovat pakkautumassa pikkuhiljaa kohti Dubaita, superlatiivien kaupunkia. Ja yhtä superlatiivinen on myös reissulle varautumisemme.

Ongelmaa on hyvä tehdä ihan jokaisesta pikkuasiasta. Eilen menetin yöuneni, kun pohdin, miten saan kuskattua pesuaineet, niin pyykin kuin astianpesuaineenkin, ehjänä perille. Bonapurkeissa? Tyhjissä kokispulloissa? Minigrippusseissa? Pesuaineita tarvitaan, sillä kamamäärää vähentääksemme meinaamme pyykätä perillä ehkä kerran. Ja tuttipullojen pesuunhan tarvitaan pulloharja & pesuaine, joka välähti mieleeni vasta eilen. Thank god my neurotic brain.

Matkalla avainsanamme on kertakäyttö. Vaikka kotona tätä vastustetaan viimeiseen asti, on matkalle lähdössä nippu kertislusikoita, -hoitoalustoja, -ruokalappuja, -vaippoja, ehkä -pulloja, babywipeseja ja -uimavaippoja. Kaikki siksi, että pesumahdollisuudet ovat olemattomat ja reissussa rähjääntyy. Siispä rähjääntynyt heitetään roskiiin. Annettakoon tämä anteeksi.

Reissuun otettava ruokamääräkin on tuunattu äärimmilleen. Kaikki otetaan mukaan jauheena, mikä vain on mahdollista. Maitojauhe, riisipuurojauhe. Lisäksi lasisten bonapurkkien sijaan laukkuun ängetään kasa kevyempiä tetrahedelmäsoseita. Hävikki on laskettava erikseen, minkä insinööri-isäntä nopeasti summasikin, että jokainen bona on tod näk kertakäyttöinen, koska jääkaappeja ei ole. Ruokaa siis tulee lentämään roskiin.

Lentokentällä olemme varautuneet säätön keitetyn veden ja maitojauheen kanssa. Nesteitähän koneeseen ei saa viedä, mutta babystuff -avainsana turvatarkastuksessa ajaa kaiken edelle. Siispä törkeästi vesipullot mukaan. Ja taktiikka on huudella kovaan ääneen WE HAVE BABY ON BOARD!
 
Isomman ongelman tuottavat rattaat. Siis emme ota mukaan vaunuja, vaan kokoontaitettavat rattaat. Ne huhun mukaan saisi ottaa gatelle asti mukaan, mutta vasta kentällä selvinnee mitä niille tapahtuu. Turvakaukaloakaan emme ota mukaan. Taikasana sen suhteen on pakettimatka. Tämä siis tarkoittaa sitä, että varasimme tavoistamme poiketen matkan kaikilla herkuilla, bussikuljetuksineen päivineen. Myös hotelli on katsottu sijaitsevan mahdollisimman keskustassa, jolloin liikkumaan pääsee kävellen, ilman autoa ja turvakaukaloa.

Sitä paitsi, jos mukana on rattaat, yksi iso laukku, yksi käsimatkatavaroihin mahtuva laukku ja hoitokassi, ei mukaan mahdu enää kaukaloa vaikka tahtoisi. Kaverit piilottivat vastaavalla matkalla kaukalon vaunuihin ja ruumaan muutaman vaippapaketin kera. Me yritetään silti selvitä ilman...

torstai 15. maaliskuuta 2012

Dubaibaibaby

Voisikohan koko kodin mitenkään ottaa mukaan reissuun? Mielellään ihan käsimatkatavarpoihin ängettynä, jotta se olisi lentokoneessakin heti käden ulottuvilla.

Mitä hittoa pakataan vauvalle mukaan reissuun? Vaipat, maito, sapuska ja vaatteet. Tsek. Mitä muuta?

Olenkin viime viikkoina virittänyt äärimmilleen neuroottisen haluan kontrolloida kaikkea mitä ikinä voikaan tapahtua -syndroomani. Olen varustautunut kaikella, ihan kaikella. Mukana on muun muassa minigrip pusseja, joihin voi laittaa likaisen ruokalapun syömisen jälkeen, tyhjä bonapurkki maitojauheelle, ettei tarvitse koko pönikkää kuskata perillä hotellilta, kolme hattua ihan vain varmuudeksi, jos vaikka yksi hukkuu ja toinen lentää tuulen mukana, tsijoona erilaista lelua, fleecepussukka takaisin tuloa varten (kylmä auto odottamassa), uimavaippoja, pulloharja, ihan kaikkea.

Mutta mitä vielä, rakas neuroottinen aivoni, olet unohtanut?

Mikä odottamaton katastrofi perillä voikaan odottaa, mihin minun olisi pitänyt tajuta pakata jotakin mukaan...


Babybasketprobleemi

Matkustamme viikon sisällä Dubaihin. Matkakuume nousee, samoin taistelutahto.

Olemme yrittäneet varata nimeltämainitsemattoman kotimaisen lentoyhtiömme kautta babybasketia lennolle. Kolmesti olen jo soittanut yhtiöön ja tiedustellut mahdollisuutta saada vauvaikäiselle matkustajallemme säädyllistä nukkumapaikkaa kuuden tunnin lennon ajaksi. Lentoyhtiö tarjoaa siis babybaskettia, joka on nukkumiseen tarkoitettu vauvakoppa.

Ensimmäisen puhelun päätteeksi melkein tihrustin itkua, kun asiakasdude kertoi ettei paikkoja ole kuin kaksi per lento eikä niitä pysty etukäteen varaamaan. Lähtöportilla on siis vastassa joko ei oota tai onhan se teille tässä saatavilla. Kysyin dramaattisesti, että missäs sitten lastani nukutan, kun tuon ikäistä vauvaa ei pitkää aikaa saa istuma-asennossa pitää, että lattiallako pitää nukuttaa, ja kuka tästä vastaa?!

Noh, puhelu päättyi hedelmättömänä ja jatkoin penkomista. Ystävättäreni valaisi, että he olivat kuukautta etukäteen varanneet vastaavalle lennolle basketin. Homma oli onnistunut, kun he olivat hetken jutelleet vähän mukavia asiakasduden kanssa. Siispä toimeen. Lirkutimme ja sirkutimme aikamme virkailijalle toisessa puhelussa, jonka päätteeksi virkailija totesi, että lentotietomme päivittyvät vasta seuraavana päivänä, viiden tunnin päästä, jolloin asiaa voisi katsoa uudelleen.

V***u.

Kolmannella puhelulla (puhelun hinta 3,15 e + ppm + 40 min odotusta per puhelu) sain asiakaspalveluhenkilöksi hieman huonosti suomea puhuvan naikkosen. Hän ei ymmärtänyt mitä minä halusin, enkä minä mitä hän puhui.

Hukkareissu. Taas.

Meillä ei siis edelleenkään ole babybaskettia lennolle. Ja lentoon on reipas viikko aikaa. Ja F-airin asiakaspalvelu sai juuri kiukkuisen palautteen.

torstai 8. maaliskuuta 2012

i´m a big big girl...

Havahduin viime vauvauinnissa hassuun faktaan. Tuijottelin tovin uima-altaan täyttäneitä vauvoja, pulleita ja sympaattisia, isoja ja pieniä. Niitä mahtuu maailmaan monenlaisia, mutta mutta osa vain on niitä isompia ja osa pienempiä, vaikka kuinka olisivat saman ikäisiä.

Uinnissa tarkastelin tätä karkeaa kahtiajakoa. Altaassa polskutteli paljon niitä pieniä vauvoja, joiden päänympärystä äidit kiittävät, ja sitten niitä isoja vauvoja, joiden äidit, noh eivät niin paljoa hehkuta helppoa synnytystä.

Vertailin siinä sitten kumiankkojen lomassa niitä hassun isoja vauvoja omaamme ja kas, meidän murmelihan kuluu tuohon jälkimmäiseen sakkiin. Ja itseasiassa oho, murmelihan on oikein jättiläisvauva.

Oona siis ei ole iso, hän on valtava. Kaikessa söpöydessään minulta on jäänyt huomaamatta, että little miss sunshinehan on itseasiassa aika jäätävän kokoinen vauva. Kaikki sitä ovat tolkuttaneet koko ajan, mutta jotenkin olen silti sen missannut.

Äidin silmiin oman muksun poikkeuksellinen koko ei tietenkään millään mahdu. Niin objektiivista se äitiys on. Mutta toisaalta neuvolassakaan asiasta ei ole huomautettu, sillä murmeli kulkee käyrillä omaa ihastuttavaa poukkoilevaa kuviotaan.

Kaikki on siis hyvin, eikä murmelin ihastuttavista vatsamakkaroista tarvitse huolehtia. Sitäpaitsi olen itse vajaa 180 cm pitkä ja Isäntä siihen vielä kymmenisen senttiä päälle. Iso vauva sopii ison äidin syliin, eikä 8,3 kg elopainoa vie söpöyttä mihinkään. Se on varmaa. Äidin habaa se kyllä kasvattaa, mutta se on ihan hyvä. Kotitekoinen bodypump.

Isoihin bodykokoihin on totuttava vastedeskin. Murmeli itseasiassa otti juuri pikku spurtin ruokinnassa. Ennen meni päälle puoli pukkia bonaa per ateria plus 120 ml maitoa, nyt hurahtaa yhtäkkiä käsittämättömät kaksi purkkia sosetta plus 150 ml maitoa.

Eihän tässä meinaa vanhemmat pysyä millään perässä. Murmeli syö meidät vararikkoon!

maanantai 5. maaliskuuta 2012

Vinkulelu

Latioillamme pyörii tätä nykyä iso vinkulelu. Murmelista on tullut vaivihkaa kärttyinen vauva. Ihana naurava ipana vinkuu minkä kerkiää. Päivästä toiseen. Ja koko ajan.

Äitiä pistetään koville constant. Selällään ei ole hyvä, mahallaan ei ole hyvä, syliin pitää päästä, mutta siinäkään ei ole kivaa. Lattiatasolta raikaakin lähes taukoamatta yhyyäää ja ähyy-ääääh eri äänenvoimakkuuksilla ja vakavuusasteilla.  (Ja samaa ääntä pitää kohta äitikin, ellei hommalle tule kertakaikkiaan loppua).

Pahimmillaan vinkumista jatkuu koko päivän. Jo heräämisestä osaa aavistaa, että mini on nousemassa ylös väärällä jalalla. Sängystä kuuluu hihkumisen ja tulkaa hakemaan minut huutelun sijaan kiukkuinen RAAAAH!! Kärttyisyys onkin sitten koko loppupäiväksi taattu. Voi kun kiva.

Yhyyseen ei auta ruoka, uni tai vaipanvaihto. Ei lelu, hyppykiikku tai keinutuoli. Eri melodioita soittava piano helpottaa hieman, mutta sekin vain väliaikaisesti. Ajattelinkin, että kyseessä voisi olla turhautuneen lapsosen vinkusyndrooma. Eteenpäin ei vielä pääse eikä maisema vaihdu, joten ketuttaahan sitä paremmissakin piireissä.

Tänään kuitenkin bongasin jotain uutta ja ennen kuulumatonta. Mikäs se siellä ikenen syvyyksissä pilkistää, ensimmäinen hammasko?

perjantai 2. maaliskuuta 2012

The end of the maitohirmu

Nyt tuli loppu.

Maitohirmuille ei enää maistu. Snif.

Kivaa oli mutta kaikki loppuu aikanaan. Ylitin oman tavoitteeni kahdella kuukaudella, josta olen ylpeä. Jaksoin vaikka vitutti, kestin vaikka ketutti. Voin onnitella itseäni ylpeänä siitä, kuinka jaksoin mennä tämän hermojani kasvattavan koettelemuksen läpi näinkin pitkälle ja maaliin asti.

Opin matkalla, että oikeaa tissimaidon syöttöajan kestoa ei kertakaikkiaan ole olemassa. Ideaaleja on, mutta ne eivät yllä käytäntöön IRL. Kirjoista sitä ei kukaan voi opetella eikä neuvoloista omaksua. Kukaan ei myöskään tiedä kuinka omalta kohdalta tämä tulee onnistumaan tai minkälaisia mutkia eteen mahtuu.

Ja niitähän mahtui esimerkiksi  minulle ei vain yhtä vaan monenkirjavaa sakkia. Siispä voin todeta, että syötin murmelia omalla maidolla juuri sopivan aikaa, eli sen minkä se ikinä kestikään ja sillä tahdilla, kun se onnistui. Meille ei olisi sopunut enempää, eikä vähempää maitomaiskutusta tähän taloon.

Tidiraivarit ovat nyt siis historiaa minun ja murmelin osalta. Onneksi lopussa kiitos lopulta seisoi. Neljän kuukauden painimisen jälkeen homma luisti viimeiset pari kuukautta kuin tanssi ja sain vihdoin aavistuksen niistä positiivisista viboista, mitä rintamaidon syöttämisestä huhutaan. Ei siis jäänyt (kovinkaan pahoja) traumoja eikä toisaalta kaipuutakaan, ainakaan en vielä myönnä mitään.

Mutta nyt on vihdoin aika mennä ostoksille Changeen, tämän on jokainen imetysrumban tai ylipäätään vauvarumban läpikäynyt äiti ansainnut!!

torstai 1. maaliskuuta 2012

Citymurmeli

Otettiin tässä eräänä päivänä itseämme niskasta kiinni, uhmattiin influenssa H -mitälie tauteja ja karautettiin bussilla ytimeen. Ihan Helsinkiin asti. Ja siis Espoosta katsottuna matka on lyhyt, ainakin meidän kotiovelta, mutta ajatuksellisesti niin saamarin pitkä.

Ja ongelmana on siis se, että meinasin todella mennä bussilla, en autolla. Ja erona näillä kahdella on se, että busseilla on minusta riippumattomat aikataulut. Autolla ei.

Miten siis toimii yhtälö, jossa bussiin pitää keretä minuutilleen, pysäkille ei halua mennä liian aikaisin eikä toisaalta vaunun kanssa juosta henkihädässä lumipenkkojen yli? Miten vauvan, joka on semiepäsäännöllinen, saa minuutilleen pakattua, syötettyä ja vaipatettua, ajoissa pysäkille? Ja siis toivoa samalla lujasti että ylläripuklua, megayrjöä tahi vaippatoimintaa ei viimemetreillä ilmaannu. Tai muuten vaan perusraivareita.

Jos sen sijaan myöhästyy bussista, seuraava bussi menee puolen tunnin päästä. Ja siihen mennessä vaunuissa on takuuvarmasti jo äksön päällä..

Siispä matkaan superaikaisin ja pysäkillä värjöteltiin sitten 10 minuuttia ennen lähtöä. Murmeli oli hereillä ja äidillä oli kylmä. Kun bussi vihdoin saapui, ja sain ängettyä itseni sinne, murmeli kitisi hieman (lue: hikikarpalot alkoivat kasautua otsaryppyihini). Kitinä yltyi juuri, kun ovet aukesivat ja rupesin runttaamaan vaunuja sisään. Onneksi bussin epämääräinen keinahtelu ja kolina tuuditti minin uneen ja laps nukahti jo Tapiolan huudeilla.

Ja sitten oho, loppu olikin luvattoman helppoa. Nukkuvaa miss murmelaatia oli helppo työnnellä eteenpäin. Kampissa opasteet veivät hetimiten hisseille ja ulos, jossa ah ihanaa, kadut olivat sulat ja lumettomat. Siitä sitten kipsuttelin ystävättäreni tykö, joka asuu Annankadulla, ja eikun hissillä suoraan ylös penthouseen vaunujen kera.

Perillä. Turvassa. Helposti.

Uudestaan!!