FrONtsiDe OLLie

 

Murmeli osaa uuden tempun: mahallaan 360*, ja lopuksi vähän räpläämään äidin tekemään säkkituolia (joka btw pelastaa minkä tahansa polvi/selkävaivaisen lastenkanssa leikkijän, sillä kuten isäntä totesi - härreguud en tajunnutkaan kuinka paljon lapsen kanssa täytyy maata lattialla!!)

Bababa

Se puhuu sittenkin!

Tai siis suusta tulee ulos vihdoin jotakin muuta kuin kiljuntaa, rääkynää tai naurua. Johan se puoli vuotta kestikin. Päivälleen.

Murmeli on tänä historiallisena hetkenä paikantanut huulensa, osannut laittaa ne yhteen, päästää äänen saman aikaisesti ja vieläpä perätysten monta kertaa. hyvä yleisö, ääni bababababababa on syntynyt! Ja tottakai heti perään se keksi hurmaava vavavavavavava -yhdistelmän. Ja äiti on taas niin ylpeä!


Historiallisen tästä tekee se, että ensimmäistä kertaa lapsosemme on keksinyt konsonanttien olemassa olon. Ihan oikeasti, aloin jo kyllästyä ihmeellisiin uuu-, ääää-, uöö-, iiiiää -äännähdyksiin, joiden lisäksi kommunikaatio sisälsi loputtoman kavalkadin murinaa ja päätöntä päristelyä.

Nyt edellä mainittujen äännähdyksien sijaan bababa on uusi hitti (edellinen oli, huokaus, kiljunta) ja sitä tulee susta koko ajan. Omalle peilikuvalle, koiralle, sukalle, leluille ja erityisesti omalle varpaalle. Uudesta äänestä innostuneena ja perus äitimäisen ylitulkitsevana voisi optimistisesti tulkita tytön sanovan bvalbas eli ihan ilmiselvästi VARVAS! Tai ehkä pikemminkin Barbapapa, mutta eniveis, sehän melkein puhuu jo, on se niin viisas!! 

sotku

Onko syömisen todellakin oltava normaaliolosuhteissa tämän näköistä?

Ja mehän ei edes olla päästy vielä syöttötuoliin asti, saati siihen syömisen omatoimiseen harjoitteluun...

Mama boarding

Terveiset Vilnasta. Kylmää oli. Hyviä ostoksia tehty. Ikävä tuli.

Ei kaupunkia, vaan omaa tähtisilmää.

Matka meni aivan loistavasti. Paitsi että purskahdin itkuun heti lähtöaamuna klo 07.00, kun kyyti lentokentälle saapui kotiovelle noutamaan. Ja nyyhkytin koko matkan kentälle. Ja tätähän edelsi tietysti aamuhorteinen nyyhkytys kotona, eikä lähdöstä meinannut tulla mitään. Eikä edellisestä yöstäkään. Olin miltei valmis perumaan koko reissun vain siksi, että murmelin jättäminen kolmeksi päiväksi tuntui mahdottomalta.

Mutta lähtöön pääsin lopulta kuitenkin, murmelin pienet lapaset käsilaukussa ja mukana vannotus isännältä, että kuvaviestejä satelisi pitkin viikonloppua tiuhaan tahtiin. Niitä tulikin. Murmeli aamiaispöydässä, murmeli leikimatolla, murmeli nauraa, murmeli mökillä kylvyssä...

Koko reissun pälpätin sitten äidilleni ja siskolleni oona sitä ja oona tätä, oonan kanssa siellä ja täällä, oona osaa ja oona ei osaa. Aika yksipuolista, mutta hyvin he sen kestivät. Matkalla piti myös pysähtyä jokaikisen lapsiin tai niiden tarvikkeisiin liittyvän puodin eteen ihastelemaan. Kyllä murmeli tykkäisi jos äiti toisi tämän tai tämän tai tämän kotiin. Lopulta päädyin ostamaan vaatteiden sijaan Loccitanen 45% shea butter vauvaäitirasvaa (what?) murmelin kuiville ja halkeileville poskille (se muuten toimii ja vauva tuoksuu miedolle hunajalle, nam).

Kotimatkalla ikävä sitten tiivistyi kovemmaksi ja tissipumppukin alkoi olla jo tylsähköä aamuseuraa. Lentokoneessa matkalla Helsinki-Vantaalle fiilistelin jo kovaan ääneen tulevan aamun vaipanvaihtosessiota. "Onpa ihanaa nähdä onko sieltä tullut yöllä pisuli vai pasuli?!"

Ja sitten illalla kotona kuuntelin oven takaa toisen hiljaista unituhinaa. Ja aamulla odotus palkittiin. Vastassa oli hömistyneen näköinen miss murmelaati, joka kiljui naurusta lärvini nähdessään. Minua ei oltu unohdettu.

Ja mitenkä se isi isi isi oli pärjännyt? No kuulemma helkkarin hyvin, ei yhtään itkua viikonlopun aikana, ei vaikeuksia nukuttaa tai syöttää tai oikeastaan yhtään mitään ongelmia. Lapsenhoito oli kuulemma tosi helppoa.

Prkl:n murmeli, säästä vieraskoreuttasi mummeille, ei isille!

Isin tulikoe

Isäntä jää yksin murmelin kanssa ensi viikonlopuksi. Kolmeksi päiväksi. Minä lähden työmatkalle. Aikansa kutakin, sillä isäntä on ollut jo vaikka kuinka monella työmatkalla ja minä vikissyt kotona lastenvahtina.

Työmatka on vain toisenlainen kuin isännän. Enhän minä ole töissä, vaan kotiäitinä. Mutta voi kotiäitikin matkata työn merkeissä. Työreissuthan ovat täynnä seminaareja, palavereja, illanistujaisia ja ihania hotellihuoneita aamiaisineen. Minäpä palaveeraan matkalla äitini ja siskoni kanssa, istun seminaareissa paikallisissa kahviloissa keskustellen äitiyden hurmoista ja pidän powerpointtia murmelista olut lasi kädessä paikallisessa.

Illalla sitten pidetään omat banquetit raflassa ja loppu yöstä hurvitellaan Vilnan keskustassa. Sellainen on kotiäidin työmatka.

Reissuun ei myöskään pakata läpäriä, vaan tissipumppu. Bisnes is bisnes kotiäidilläkin, aina täytyy olla tavoitettavissa jos maidosta on kyse.

Matkalaukkuun on myös hyvin vaikeaa olla pakkaamatta tuttipulloja, vaippoja ja nannia. Pitää oikein terästäytyä, että muistaa, miten pakattiinkaan vain itseä varten. Siis sukat, kalsarit, tutti - eiku kosteusvoide, hammasharja, passi, unilelu - äh, yöpuku, d-tipat - just joo. Äitiyttä ei voi unohtaa kotiin.

Mitenköhän isi pärjää?

Mama of the year

Oijoi, kiitos ja kumarrus!

Olen ehkä aiemmin saanut jonkin sortin vastaavan tunnustuksen, mutta häseilin ja poistin sen vahingossa. Jos jotakuta tällä sohaisin kipeästi, annathan anteeksi. En osannut!

 

 

Ja vielä tilitys ja takaisin maksu olkaa hyvä:

1. Tunnen itseni Vuoden Mutsiksi kun...

viimeksi pamautin vahingossa lastani pianomallisella soittovehkeellä kaaliin. Näitä sattuu vähän väliä, rapatessa roiskuu.

2. Lapsiperhe-elämässä haasteellisinta on...

siis lapsiperhe, meilläkö, ja minäkö kuulun siihen kastiin? Kyllä, tämä on opittava, olen lapsellinen, lapsen omistava äiti, joka on lapsestaa ylpeä ja iloinen, mutta jonka on samalla niin vaikea käsittää sitä faktaa.

3. Suurin lapseltani saama kohteliaisuus on se, kun hän...

vihdoin avaa suunsa ruokintatilanteessa. Tätä on ensin edeltänyt mieletön aaaa, avaa suu, aaa(rgh) -sessio, jonka päätteeksi toivottavasti monttu aukeaa. Ja jos vielä ruoka pysyy sisällä niin äiti tietää, että on tehnyt murmelinkin mielestä hyvää bataattimössöä...

4. Kello 12 yöllä olen yleensä...

nukkumassa, missä te muut muka haahuilette?

5. Kello 8 aamulla olen yleensä...

edelleen vieläkin nukkumassa...

6. Haluaisin sanoa lapseni isälle, että...

hassua kuinka oletkaan saanut aikaiseksi niin itsesi näköisen tyttären, olisit jättänyt minulle edes silmien värin valittavaksi =)

7. Haluaisin sanoa omalle äidilleni, että...

muffeta lisää ja kiitos niistä vapaapäivistä, jotka annat minun ja isännän viettää ihan kahdestaan!!

8. Viimeksi kiroilin, kun...

ipana ei avannut suutaan kun syötin. Tämä on tuskaa.

9. En ole koskaan osannut...

olla raivostumatta tai menettämättä malttiani kun turhauttaa, mutta tästä taidosta yritän opetella pois joka ikinen päivä. Kultaisena sääntönä on samat kolme asiaa, kun merillä ollessa: älä hermoile, älä hermoile, älä hermoile.

10. Parasta, mitä housut jalassa ja ilman lapsia voi tehdä, on...

lukea hesari ja juoda aamukahvi keskeytyksettä, lähteä ekstempore elokuviin ja ajatella ihan kokonaisia ajatuksia alusta loppuun asti - ihan rauhassa. 

Ihana, rakas

Kuinka joka päivä siihen voi rakastua uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen.

En käsitä kuinka mini voi laittaa pääni sekaisin. Se on kuin lapsuuteni pehmolelu. RAkkain sellainen, jota teki mieli puristaa rintaa vasten iltaisin nukkumaan mennessä, halia pitkin päivää ja raahatam ukaan joka paikkaan. Ja pitää lähellä. Ihan vain sylissä.

Varsinkin iltaisin tunne on voimakkain. Nukkumaan laitettu, uninen ipana on kauneinta maan päällä. En millään välittäisi jättää sitä omaan huoneeseen nukkumaan, vaan mieli tekisi hiipiä yöllä sen luo ja napata se viereen nukkumaan. Joka ilta. Yhä uudestaan ja uudestaan.

Ja aika siistiä. Luulin, ennen omaa lasta, että voin tykätä jostain paljon. Mutta ei, nyt tykkään murmelista välillä niin kovaa että melkein sattuu. Positiivisella tavalla. Nyt myös tiedän mitä se merkitsee, että antaisin oman sydämeni pois hetkenä minä hyvänsä, jos lapseni sitä tarvitsisi. Vailla minkään näköistä vastaväitettä.

Ihanaa. Ja samalla niin mieletöntä.

Napa kiven päällä, hups

Minä lennän polskin ja uin, sanon sulle kvak ystävälle kvak, kvak sanon teille kaikille (jotka ui)!

Vauvauinnista hyvää päivää. Jo toista kertaa. Kertoja olisi pitänyt olla tähän mennessä jo neljä käytynä, mutta flunssa esti.

Nyt ollaan muutaman kerran viisaampia siitä, mitä vauvauinti meinaa. Ja se meinaa...öö... vauvan kantelua vedessä. Ei uimista, vaan vauvan kieputtamista vedessä, outoja lasten lorulaululeikkejä ja verenpaineen nousua puku- ja suihkuhuoneessa.

Vauvauinti näet kuulostaa mahtavalta, mutta ei se pienokainen (ainakaan meidän) oikein heti osaa uida tai edes polskia riemusta altaassa. Vauvan kanssa itseasiassa vain lillutaan pitkin altaan sivuja. Tai no, muut, jo kokeneemmat vauvat siellä polskivat iloissaan, mutta murmeli hörppäsi vettä, kalisutti hampaitaan ja jahtasi vedessä kelluvaa palloa vailla mitän uimisen elkeitä. Päähän kaadettu vesisangollinen sukellusrefleksin toimivuuden testaamiseksi oli sekin jo hieman liian hurjaa.

Itse asiassa vauvauinti on kokonaisuudessaankin todella hurjaa puuhaa, kun siihen pääsee sisälle paremmin. Siis jos näin vain itse haluaa, kukaan siellä ei mihinkään pakota, mutta uusia temppuja siellä voi oppia minkä vain jaksaa. Naapurivauvaa esimerkiksi päästettiin vapaana liukumaan vesiliukumäkeä mahallaan altaaseen. Äiti tietty otti kopin, mutta minä meinasin pyörtyä. Ei siis liukumäkiharjoitetta meille vähään aikaan.

Muille, vähemmän uskaliaille uintitapahtuma on vain pukuhuonekamppailua ja kloorattu keho, jota ei edes ehdi pestä uinnin jälkeen. Nälkäänsä huutava ipana pitää miehen tai naisen liikkeellä ja silloin lennetään.

Jään silti odottamaan innolla mitä seuraavalla kerralla tapahtuu. Jos emme tee muuta, kuin hoilaamme krokodiiilen i biiilen, niin uitan lastamme seuraavaksi anoppilan poreammeessa. Se ei maksa 69 euroa kuussa.

Mangososeesta maissinaksuun

Ruokailumme siirty uudelle levelille. Eilen kotiin kannettiin maissinaksupussi, maidoton, gluteiiniton, suolaton maissinaksu. Makuvaihtoehtoina tavismaissi ja mansikka. Kaappiimme päätyi se tavallinen versio.

Ja eikun kokeilemaan.

Tottakai muksuihin on koodattu syntymästä alkaen kuinka syödään korrektisti -koodi. Sellainen käyttäytymismalli, jossa heti osataan laittaa ruoka suuhiun nätisti. Tai ylipäätään suuhun. Siis kultareunaisen kuvitelmani mukaan ainakin meidän ipanapaan on istutettu tämä malli.

Ja taas sain todeta sen, että voinko olla vielä hieman enemmän väärässä.

Tai no, osa naksusta oli suussa - hetken- ja loput sitten kuolasta pehmenneenä otsassa, poskissa ja käsissä. Vaatteista puhumattakaan.

Ah kuinka tahmeaa!

Olisi se pitänyt arvata, että eihän ipana osaa syödä automaattisesti. Saman karvaan totuuden koin, kun tyttö siirtyi kiinteisiin. Ajattelin jotenkin, että senkun slusikkaa näyttää niin johan luukku aukeaa ja mangosose uppoaa. Olisi se uponnutkin makunsa puolesta, mutta kun suuta ei osattu avata. Vasta kuukauden yrittämisen jälkeen se sitten aukesi ja nykyään pysyy kiinni enää lähinnä tahdonnäytteenä.

Lapsen edessä tuntee maailman välillä niin monimutkaiseksi. Se vetää maton jalkojen alta aina niissä tilanteissa, joiden ajatteli olevan itsestään selvyyksiä. Ei niitä ole, kaikki on opittua. Ja se kuka ne opettaa on tässä tapauksessa oma äiskä.

Satu oman tahdon alkeista

Olipa kerran aamupuuron aika. Riisipuuroa ja ruusunmarjavadelmasosetta, ai että kun on hyvää. Ennenkin on maistunut. Itseasiassa joka aamu. 

Mutta kuinkas sitten kävikään?

Aa, suukki auki, puuro tulee.

Aa - aa ?

Suukki auki.

Mitä vit..

Avaa suu.

Prkl, aa !!!

Namskis maiskis.

Ai kun on hyvää.

Nami nami nami nami.

Katso nyt äitikin syö sitä (yök).

Avaa nyt suu, auto tulee!

Lentokone?

Helistin?

Maitoa? Toista sosetta? Kana-bataattia?

Ei sitten, ole nälkäinen!! Äiti syö nyt oman aamupalansa ja keittää kahvit.

Ja sen pituinen se tarina suusta, joka ei auennut, aamupalasta, joka jäi syömättä sekä äidin hermoista, jotka taas menivät.

Hoplop Mummi

Mitä on tapahtunut, kun lapseni haisee Burberryn hajuvedelle, posket kimaltelevat glitteristä ja se on kuorrutettu vaaleanpunaisilla ostoksilla?

No sehän on ollut hoidossa Mummilla.

Tämä glittermummi on anoppini, ihana mieheni äiti, joka on sekaisin, siis jäätävän selkaisin, ensimmäisestä lapsenlapsestaan. Ja pahemman kerran. Joka kerta, kun mummi tulee kylään on tuliasena jotakin vaaleanpunaista. Muovista. Ja mitä yleisemmin turhakettta. (Fida lähetystori kiittää, älkää kertoko.)

Viimeksi eilen yritimme kauniisti vihjata, että jospa säästettäisiin lahjukset vaikka syntymäpäiviksi ja jouluksi, niin lapsestakin ne päivät tuntuisivat erikoisilta ja lahjat ansaituilta. Ei mennyt perille. Ei siksi, että mummi ei tahdo kuunnella, vaan siksi, että se ei ehdi. Se paneutuu entreensä jälkeen niin täysillä tyttäreemme, että hienovaraisuudet menevät kuuroille korville.

Mummi menee niin täysiä lapsemme kanssa, että hoito-ohjeita antaessa olemme alkaneet ottaa ipanan omaan syliimme, jotta ohjeet eivät hukkuisi "minun pieni rakas kulta mussukka, pusipusi halihali" -hokemien joukkoon. Se ei kertakaikkiaan pysty kuuntelemaan muuta maailmaa, kun lapsenlapsi on näkökentässä.

Tiesin, että anopistani kuoriutuu supermummi, oikea kävelevä Hoplop, kun lapsemme syntyy. Murmeli on aina totaalihöykkyytetty kun se palautetaan meidän huostaan. Eilenkin, kun vanhemmat viettivät laatuaikaa jumpassa, oli ipanaa viety niin kovaa, että se sätkähteli vielä koko loppuillan. Se oli hieman hysteerinen aktiivinen, positiivisella tavalla. Iltamaitokin vedettiin jo puolesta välistä asti silmät kiinni, nukahtamista vastaan taistellen.

Ja kaiken kukkuraksi, aina kun Hoplop Mummi on ollut kylässä tuntuu, että murmeli on oppinut jotain uutta, uuden äänen, liikkeen tai ilmeen. Eilen se oppi heiluttamaan oikeaa kättään vauhdilla korvan ohitse ja pään yli.
Taito sekin.

Tiedä häntä pitääkö tässä jossain vaiheessa ryhtyä mustasukkaiseksi, jos ensimmäiset askeleet otetaan mummin tuella, vai nauttia siitä, että kasvatusähkyä voi jakaa, vaikka sitten oman anopin kanssa (joka on hyvä ehdokas maailman parhaaksi mummiksi, mutta tätä en sano ääneen)?

Mutta glittereistä en pidä, enkä siitä että lapseni haisee anopille. Joku roti.