perjantai 29. huhtikuuta 2011

Eka ja vika keikka

Päätin yleissivistää riiviötä hieman ja suuntasin Isännän kanssa Apriljazz festareille. Kohteena oli aivan loistavan saksofonistin Timo Lassyn & myöskin aivan loistavien kumppaneiden keikka. Hyvä tilaisuus riiviölle päästä ekaa kertaa vähän fiilistelemään musiikin antia.

Liput keikalle olin varannut jo talvella autuaan tietämättömänä siitä mitä raskaana oleminen tarkoittaisi käytännössä viikon 24 kohdalla. Ensinnäkin, päätimme hurauttaa paikalle hipsterimäisen tyylikkäästi pyörillä (tietty sitä soraa varoen, josta neuvolatäti oli kauhuissaan). Ongelmaksi meinasi heti alkuunsa koitua sopivankokoisen tuulenkestävän takin löytäminen. Kävimme ennen reissuun lähtöä hakemassa toivinrikkaasti häkkivarastosta kevättakkini, joka ei ylläriylläri meinannut mennä mahan kohdalta kiinni.

Parhaassa festari-iässä takeilla ei ollut merkitystä. reissuun lähdettiin hammasharjan ja lompakon kanssa. Ja teltta myös oli ihan käytännöllinen. joskus ei sitäkään.

Makkarankuoreen ahtautumisen ja isännän hirnumisen jälkeen suuntasimme ensitöiksemme jazztelttojen sijaan Tapiolan Stokkalle, josta etsimme uutta kevättakkia. Paikka ja ruumiinmuotoni olivat auttamattomat väärät, jotta siitä putiikista olisi löytynyt alle 200 euron hintaisia isomahaiselle tarkoitettuja päällystakkeja. Suuntasimme siis tyhjin käsin ja puristavin takein kohti keikkapaikkaa.

Provinssirockissa lainattiin aina kaverilta, jos oma oli unohtunut kotiin. Kaveri ei aina tarkoittanut tuttua vaan joskus tuikituntematonta naapuriteltan asukkia. Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta.

Keikka oli luojan kiitos sisätiloissa ja puitteet olivat mahtavat. Myös vessat. Lähellä ja lämmitetyt. Meinasin nimittäin aluksi pyöstyä huomatessani ulkona olevat bajamajat, joihin en olisi enää varmaankaan mahtunut kuin peruuttamalla sisään.

Bravuurini oli välttää likaiset bajamajat ryntäämällä paikalle aina kun vessoja tyhjennettiin ja pestiin. Niihin ei normaalisti saanut tuolloin mennä asioimaan, mutta keksin, että kun huutaa tarpeeksi kovaa että on naisten vaivat ja nyt tarttis vähän suojaa puskan sijaan, niin johan puhdistuksesta huolehtivat sedät kaikkosivat. Kätevää.

Keikkapaikka oli laitettu ja sisustettu klubimaisen näköiseksi pienine ympyränmuotoisine pöytineen. Jazzklubitunnelma oli aika lähellä ja paikalle oli roudattu jopa baaritiski. Josta en saanut ottaa mitään. Prkl. Isännän litkiessä herkullista punaviiniä annostelin omaa esanssista ananaslimppariani siten, etten joutuisi juoksemaan jatkuvasti vessassa. Ja mussutin suklaata.

Ennen olisin vähintäänkin kaivanut taskustani puolenlitran kokispullon, jossa olisi ollut lämmikettä. Vuosina 2000-2005 Provinssirockissa se oli pelkkää salmaria. Yök.

Keikka oli aivan mahtava ja riiviö svengasi kuin hirvi koko keikan ajan. Koska koko vatsan peittäviä pelttoreita ei ole vielä keksitty, vaimensin ääniä mahdollisimman tehokkaasti pidellen käsiäni suojelevasti mahani päällä. Äitivaistoni pohti koko ajan kuumeisesti josko aiheutan iteskkäällä toiminnallani lapselle ennenaikaisen kuulovaurion.

Korvatulpat. Mitä ne on? Keikan jälkeen täytyy korvien soida nukkumaan mennessä niin lujaa, että se peittää telttaa ympäröivän festarimetelin ja saa unenpäästä paremmin kiinni.

Kaiken jälkeen tarjoutui mahdollisuus seurata artisteja ylimääräiselle jamisessiolle. Loppuillan jamit jätimme kuitenkin tarkastamatta väsymykseni vuoksi ja poljimme ähisten ja takki kiristäen kotiin. Siis minä ähisin ja takki kiristi, Isäntä lipui pyörällään tyynesti vierelläni.

Provinssissa, Flowssa, Porijazzeilla ja Hangon regatassa kukuttiin aina aamuyöhön asti. Joskus suoraan senkin yli heti seuraavaan yöhön.

Tämän vuoden Flow -festarit jäävät auttamatta väliin aivan väärän aikataulutuksensa vuoksi suhteessa laskettuun aikaan (olisivat voineet huomioida tämän pohtiessaan festivaalin järjestämistä). Totesin myös, että bajamajakauhuisena muutkin festarit mutatantereineen taitavat jäädä tältä kesältä väliin. Jos mitenkään selviän vielä tästä wapusta ja Ullanlinnanmäestä, voin tyytyväisenä virittää kultareunukset festareille ja painaa ne onnellisiin muisteloihin. Tapiolan Kulttuuritalon lämpimässä konserttisalissa pidetty jazzkeikka oli tarpeeksi hurja tälle raskaana olevalle mimmille.

Yöt läpi juhlittiin, maailmalle naurettiin, leijailtiin
Pelätty ei että maa tulis vastaan, me leijailtiin
(Don huonot)

vko 24

torstai 28. huhtikuuta 2011

Aikaisia valintoja

Muistan, kun raskaustesti näytti plussaa viimeisimmän kerran ja ryhdyin pohtimaan mitä seuraavaksi ja miten raskaana ollessa oikein toimitaan.  Olo oli tuolloin varsin epäuskoinen ja mielikuvat raskaudesta hatarat. Miten tähän kuuluu nyt reagoida, mikä on luontevinta, missä on odotusajan käyttöohjeet?

Ensimmäisenä tietenkin otin yhteyttä neuvolaan (tosin vasta muutaman viikon kärvistelyn ja odottelun sekä epätietoisuuden jälkeen). Heti ensimmäisen soiton ja ajanvarauksen jälkeen iski epäuskoisuus: neuvolasta oltiin sanottu, että ensimmäisellä kerralla pitää jo tietää missä haluaa synnyttää. Olin aivan kauhuissani, miten voisin tietää missä synnytän, kun vastahan olen lukenut raskaustestin manuaalin? Mistä ihmeestä voisin tietää mikä on hyvä paikka? Naistenklinikka uutuuden kiiltävine vehkeineen ja superammattilaisineen, ruuhkaton Kätilöopisto vai ihan vaan Jorvi näin Espoolaisen lähimpänä kotisairaalana?

Valintahan oli sitten Kätilöopisto, puolisokeana tehty valinta, mutta olen siihen kuitenkin edelleen tyytyväinen. Valintani perusta oli niinkin järkevä, että olen itse syntynyt siellä ja mitä ilmeisemmin säilynyt hengissä. Hyvä paikka siis.

Nyt olen päässyt vaiheeseen, jossa toisen ultran jälkeen pitää taas päättä synnytykseen liittyviä asioita, tällä kertaa se missä päin Kättäriä haluaa synnyttää. Haikaranpesässä vai tavallisten kuolevaisten joukossa normiosastolla? Haikaranpesään pitä pyytää lupa. Ongelma on taas se etten tiedä haluanko sinne tai kumpi olisi parempi vaihtoehto. Tämä erikoisosasto Kättärillä on synnyttäjän omia voimavaroja tukeva osasto. Kuulostaa hyvältä, mutta mitä hemmettiä se tarkoittaa? Pidänkö siitä vai olisiko normaaliosasto parempi?

Valintani oli Haikaranpesä. Tämä isännän tekemän taustatutkimuksen ja hänen työkaverinsa suosituksen takia. Kuulemma leppoisa paikka ja ainoa, missä saa jutella muutaman tunnin ajan kahden kesken kätilön kanssa synnytystoiveista. Passaa, niistä minulla riittääki pohdittavaa.

Haikaranpesä tarjoama konsultaatiotuokio kuulostaa mukavalta, mutta taas ongelmalliselta. Osastolla on kuulemma hienot jakkarat, altaat ja pallot, mutta mistä tiedän haluanko niitä ja mikä toimisi parhaiten? Synnytys on nääs uusi asia ja hieman vaikea toivoa siltä jotain saatika pohtia ennalta ponnistusasentoja. Ainoa toive mitä tiedän on se, että tehkää kaikki temput ilman vastaväitteitä, etten tunne mitään jos  kipu yltyy pahaksi. Ai niin, ja pitäkää minut ja lapsi niin terveenä, että päästään ehjänä kotiin.

Synnytykseen liittyvät valinnat tuntuvat siis kovin etäisiltä. Ehkä olen itse unohtanut, että tässähän pitää pikku hiljaa orientoitua synnytykseen, eikä vain raskaana olemiseen. En halua kuulla kenenkään synnytystarinoita, en hyviä tai huonoja, enkä neuvoja. Olen painanut synnytyksen postpone -nappia ensi elokuulle. Palataan sitten asiaan. En halua puhua siitä nyt enkä tehdä siihen liittyviä valintoja. En ole valmis.

Minulta puuttuu selvästi vieläkin käyttöohjeet tähän raskauteen. Tai itseasiassa raskaus sujuu hyvin, siis ihan normaalin päivärytmini mukaisesti, mutta ainakin synnytyksen osalta ohjeet on kirjoitettu täysin siansaksalla.

Toisaalta tämä on hyvä, sillä monesti sanotaan että synnytystä ei saa liiaksi suunnitella. Itseltäni vain puuttuvat suunnitelmat kokonaan. Ainoa toive on, että selviän siitä hengissä ilman traumoja.

(no okei toivon, ettei lapsivedet tule loiskuen missä tahansa julkisella paikalla)

vko 24

tiistai 26. huhtikuuta 2011

Mamma"jumppa"

Hakeuduin mammajumppaan, koska oma jumppani tuntui olevan hieman liian raskasta. Mammajumpan rankuus oli kuitenkin hieman eilaista mihin olen tottunut ja mitä kuvittelin äitien ohjatun kehonhuollon olevan.

Olen aiemmin jaksanut noin kerran viikossa sykähdellä ohjatulla kiertoharjoitelutunnilla, jossa olen voinut itse säätää tehokkuuttani oman jaksamiseni mukaan. Lisäksi olen joogannut ahkerasti kerran viikossa. Joogan olen joutunut kuitenkin myös jo kuukausi takaperin hylkäämään, sillä vetäjä tuntui aika rajulta ja jotkut liikkeistä hieman epäsopivilta. Kroppani painopiste on myös muuttunut niin, että pelkään mätkähtäväni niskahartiaseisonnasta naamalleni kasvaneen mahani takia.

Yksi syy jumpasta ja joogasta irtautumiseen on myös ollut se, etten vain kehtaa keskeyttää liikkeiden tekemistä jos muut niitä jatkavat. Joudun tunneilla tiukan sosiaalisen paineen alle ja vaikka väsyttäisikin en hellitä, lepää, saatika keskeytä tuntia. Itsesuojeluvaistoni sanookin, että lajin vaihto on kohtapuoliin tarpeen ja kevyt jumppailu muiden mammojen kanssa sekä erityisesti vapaat vessakäynnit ja tarvittaessa vaikka evästuokiot sisältävät tunnit ovat tervetulleita.

Päädyin siis mammajumppaan. Jumpalta (mammapilates) toivoin jotain hieman kevyempää, mutta silti kuntoa ylläpitävää liikuntamuotoa. Tämä siksi, että pelkään kuollakseni etten jaksa synnytystä, vaan uuvahdan jo alkumetreillä. On siis mielenterveydelleni parempi pitää kuntoa hieman yllä kuin maata sohvalla potien angstia tulevasta elokuisesta urakasta.

No yhden mammajumppatunnin läpikäyneenä voin todeta, että ihan tämän kaltaisesta liikuntamuodosta ei kuitenkaan ole kyse. Vessassa  jumppien aikana saa juosta miten lystää ja varmaan eväitäkin vetää, mutta kunnon ylläitämisestä tai kohottamisesta tunneilla sai haaveilla. Mammajumpat ovat mitä ilmeisemmin tarkoitettu valaiden rantautumispaikoiksi, jossa köllitään koko jumpan ajan kyljellään ja kuulostellaan omaa kehoa (ja ah niitä lantionpohjalihaksia). Kuulostellaan oikein niin pirusti, että huomaan ajattelevani huomisen, vapun ja sitä seuraavankin viikon kauppalistaa matolla maatessani. Tämän seurauksena kehoni ei tosiaan kuulostanut jumpan jälkeen kovin urheilleelta, vaan pikemminkin päiväunitahmealta.

Vetäjää asiasta ei sovi syyttää. Hän oli mukava, oikein niin mukava että mukavuus heijastui jumppaan asti. Kuka nyt epämukavasti haluaisi hikoilla, kun matolla voi kölliä. Niinpä.

Sali oli täynnä ähiseviä kanssasisaria ja jumppa eteni ähisevimmän osallistujan mukaan. Erityisohjaamista tai lisätehtäviä ei herunut niille, joilla jaksaminen olisi ollut parempaa. Myöskään liika rehkiminen ei sopinut. Jos urhea äitikokelas yritti omatoimisesti  tehdä laajempia kaaria tai syvempiä kyykkyjä, lipui ohjaaja mukavuuskehä päänsä ympärillä heti paikalle ja toppuutteli menoa. Rauhassa kannattaa edetä, ilman kiirettä. Siis edetä mihin, edettiinkö me jo muka jonnekin tässä selinmakuulla, chi ball polvien välissä?

No jumpathan on tosiaan tarkoitettu kaikille raksaana oleville ja taso täytyy säätää kaikille sopivaksi. Turhaudun kuitenkin valtavasta aktiivisuuden pudotuksesta. Onnistuin hyppäämään siltä istumalta suoraan hikiliikunnasta ja sykettä nostattavasta jumpasta johonkin feng shui harmoniaan, jossa keksitytään etsimään kadonnutta lantionpohjaa. Kaikki piirissä istuen. Kehoa kuunnellen. Silmät kiinni. Oommm... trimmicircuit here i come... Oommm...

vko 24

torstai 21. huhtikuuta 2011

Mutta sähän olet raskaana!

Olen loputtoman kyllästynyt ympärilläni vellovaan "olet raskaana etkä voi tehdä jotakin" -asenteeseen. Muut tuntuvat varsin hyvin tietävän, missä menevät jaksamiseni rajat ja kuinka raskaana olevan kuuluisi elämänsä tässä poikkeus- ja suorastaan hätätilanteessa järjestellä.

Antaudun. Laittakaa minut kuplaan kiitos. Zorb -pallokin käy jos ette muuta keksi.

Huolimatta minua ympäröivästä huolipuheesta en itse pahemmin menoani jarruttele.

Jaksan ihan hyvin kantaa terassituolit mökillä, vaikka ähisten, niin selviydyn siitä vallan mainiosti. Ähisisin muutenkin niitä kansaessani. Minulta ei siis taarvitse kaapata niitä sylistä kesken kaiken.

Pärjään myös aivan hyvin jumpassa, eikä jaksamistani tarvitse päivitellä, tai osallistumistani kauhistella. Kiitos vaan huolenpidosta.

En edelleenkään ole aivoton, vaikka neuvolatäti niin luulee varoitellessaan minua pyörällä ajamisesta väliä koti -neuvola, koska tiellä on, hui kauhistus, soraa.

Huolipuhe ulottuu ihan kaikkiin tuttuihini. Jopa Ihana Isi, siis omani, heittäytyi ylihuolehtivaiseksi lätkän finaaliottelussa Blues vs. Hifk. Olimme paikan päällä katsomassa ottelua, jonka loputtua ihmismassa me mukanansa alkoi purkautumaan katsomoista pihalle. Isäni asettautui ihmistungoksessa kulkemaan urhean ritarilisesti rinnalleni. Hän järjesti asemapaikkansa siten, että kuljin väkipaljoudessa Isäntä toisella ja hän toisella puolen, niin ettei kukaan minuun törmäisi. Urheasta Isistä tuli suojelija.Olisin toki pärjännyt ilmankin näitä bodyguardeja, mutta menköön, saattueessa oli mukavan tilavaa kävellä, kun raavaat miehet blokkasivat minulle tilaa.

Pahimmat huolipuheet kohtasin ennen Levi-reissua. Lähdimme Isännän kanssa Leville laskettelemaan pika reissulle huhtikuun alussa. Voi jösses sitä kaaosta ja paniikkia, jota kohtasin pitkin matkaa ennen reissun alkua. Raskaana oleva ei ilmeisestikään ole kykeneväinen valumaan vahatut lankut jalassaan mäkeä alas. Bullshit. Maha pystyssä tulin alas kovempaa kuin koskaan, sillä painopiste oli kerrankin riittävästi edessä.

Viimeinen niitti oli toissapäivänä mammajumpan pilottikäynnillä. Tästä tilitän myöhemmin lisää, mutta voi vaan kuvitella kuinka monta kertaa 60 minuuttin mahtuu sanat "saa sitten lopettaa kun ei enää jaksa" tai "älkää vaan tehkö jos tuntuu pahalta".

Eiku aattelin tässä vetää itteni piippuun ja aiheuttaa itselleni ennenaikaiseen synnytykseen johtavat supistukset. Siis tänään, tässä, ja nyt.

Haloo, eikö kukaan enää luota raskaana oleviin ja heidän omaan harkintakykyynsä? Aivoni eivät ole karanneet lomille kuukautisten poisjäännin mukana. Ehei, ne ovat vielä täällä ja niitä ärsyttää tämä paapominen. Lupaan ja vannon vinkaista sitten kun sattuu, väsyttää, pelottaa, ahdistaa tai en pärjää. Sitä ennen: päästäkää minut pois täältä pehmustetusta huoneesta!

vko 23

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Riiviö

Mahassani asuu riiviö. Nimensä se on ihan omatoimisesti ansainnut, sillä joka kerta, kun lähestyn edes ajatustasolla huulillani viinilasin reunaa saan käskevän potkusarjan vatsaani. Irti lasista, vasta syksymmällä.

Riiviön kanssa oli hiljattain toiset treffit. Ihan kasvotusten. Tai siis melkein, koska ultralaite oli välillämme tulkkina. Riiviö asustaa mahassa pää alaspäin vasemmalle suunattuna. Ultrassa sain ahaa -elämyksen ja ymmärsin, että siksi ne potkut myös tuntuvat aina vain oikealla puolella. Juuri ne jättipotkut, jotka säikäyttävät välillä Isännän, ja joiden voimakkuudesta päätellen Isäntä veikkasi sitä pojaksi. Siitä siis myös yksi syy nimittää keskenkasvuista Riiviöksi.

Riiviö kölli ultrassa hiljaisena, eikä onneksi pitänyt joka iltaista zumbatuntiaan mittausten aikana. Vähän se heilutteli jalkojaan ja käsiään, mutta sympaattisen maltillisesti. Oli hauska nähdä, että mahassa liikkui jokin ihan omaa tahtiaan.

Ultratäti oli Pohjanmaalaistaustainen rempseä nainen, joka mittasi riiviön strategisen mitat asiallisesti. Täti nauratti tulevia vanhempia tokaisemalla, että laiha ja pitkä luikku sieltä on tulossa, kuten vanhempansakin näemmä. Hauskaa, että lapsemme ensimmäinen vanhempiinsa yhdistävä piirre on pitkä ja puikulanomainen kroppa. Otan osaa. Täytynee myös ostaa vauvan vaatteita, jotka ovat sitten isoimmasta päästä. Mahtuukohan se edes suvun vauvakoppaan nukkumaan?

Eniveis, pohjanmaalaisella tarkkuudella tehdyn ultran jälkeen huokaisimme helpotuksesta. Kaikki oli hyvin. Kuin merkiksi Riiviö pullisteli vielä habaansa näyttävästi viimeisessä kuvassa, josta Isäntä oli heti ylpeä. Siinä riittää elinvoimaa yllin kyllin.

Kotimatkalla herkistyin, meille tulee vauva.

Myöhemmin kotona fiilisteltiin vielä ultratädin antamia kuvia. VAuvalle on kummallisen iso otsa tulossa, mutta nenä on söpö ja siro. Pieni se on vielä kuin kirppu, mutta kasvamaan päin ja jo nyt ihan oikean vauvan näköinen. Laiha luikku. Meidän oma.

Rv 23

Ps. Sukupuolenkin saimme tietää, mutta siitä oliko Isäntä oikeassa potkujen suhteen, kerromme vasta syksyllä...

perjantai 15. huhtikuuta 2011

torstai 14. huhtikuuta 2011

Omaan napaan tuijotellen

Minulla on ollut kaunis napa. Sopivan syvä, uurteinen ja sileä. Nyt se on saamassa uuden olomuodon, mikä hieman hirvittää.

Napani on suureksi järkytyksekseni punkeamassa ulos. Se on viime viikkoina huolestuttavasti madaltunut (ja laajentunut!!). Napa ei enää ahmaise sisuksiinsa etusormeni ensimmäistä niveltä, vaan korkeintaan sormen pään. Lisäksi navan tasainen pohja on saanut uudeksi piirteekeen kuhmun. Pieni kumpare näyttää siltä, kuin jotakin olisi kampeamassa siitä kohdin pihalle. Argh!

Myös isäntä on huomannut muutoksen. Kävimme suuren napakeskustelun hetki sitten, jossa ruodimme napani syvintä olemusta. Isännän mielestä minulla on aina ollut todella syvä napa. Itseni mielestä kuoppa on tietenkin olllut aivan normaali ja juuri sopiva, mutta että oikein todella syvä. Hmm... Mielestäni juuri ideaali.

Oli napa syvä tai todella syvä olen napani olemuksesta ylpeä ja kiitän siitä äitiäni. Hän on aikoinaan syntymäni jälkeen syynännyt ja hoivannut napatynkääni äidillisellä huolella ja rakkaudella . Aionkin kysyä häneltä, miten saadaan näin hyvä napa aikaiseksi, onhan hän oikea napaekspertti kahden lapsen jälkeen (siskollanikin on  nätti napa). Voin sitten siirtää nämä napaopit eteenpäin ja harjoittaa niitä käytännössä syksyllä.

Jos siis pystyn tuijottamaan sitä mahasta punkeavaa kellertävää suolenpätkää vaipanvaihtoa kauemmin. Saatika lärppimään sitä pumpulipuikoilla ja suolavedellä. Yh, isäntä hoitaa, minä valvon.

Muistan ikuisesti kun näin siskoni napajämät pienenä. Tämä hieman järkyttävä näky on jäänyt mieleeni tiukasti. Luulin, että hänen vatsansa pursuaa navasta pihalle. Samoin muistan sen hetken, kun sama tynkä kopsahti ällönä kuivuneena kikkareena hoitopöydälle ja äitini sitä silloin ilahtuen esitteli. Katsohan, mikäs se tässä. En olisi halunnut. Trauma jäi.

Napa on pienen maailmani ydin ja ainutlaatuinen todiste omasta vauva-ajastani. Navasta on siis tullut jonkin asteinen pakkomielle. Tämä on minulle uusi ilmestys ja selvä raskauden lieveilmiö (onko tämä nyt sitä kuuluisaa äidiksi tulemista?).

Anyway, oma napani on nyt tilassa, jossa sitä kammetaan sisältä päin pihalle. Voi herran pieksut sitä päivää ja kauhua mikä siitä seuraa kun se pullahtaa - plops - inside out. Jotta en liikoja virittelisi mielessäni visioita laastareista ja jeesusteipeistä, jotka estäisivät pullahduksen, olen päättänyt kestää muutoksen hampaita kiristellen. Napani pyhin ehkä paljastuu, mutta tuleepahan vauvalle muutama sentti lisätilaa...

vko 22

tiistai 12. huhtikuuta 2011

Maistelutaistelu

Raskaana oleminen on yhtä ruuan ja painon kanssa taistelua.

Mätkätin yhtenä päivänä kaupan kassalla Isännälle, kuinka vääryys ja kurjuus koettelevat raskaaana olevaa nimenomaan ruuan kautta. Ruokarajoituksista olen jo aika päivää sitten luopunut. Riskianalyysiä teen tosin päivittäin esimerkiksi juustojen kohdalla, mutta en enää niin hysteerisesti. Silti ruokarajoitteisuus on raivostuttavaa. Ymmärrän todellakin vastedes kaikkien laktoosi-, keliakia- ja allergiapotilaiden tuskaa, kun muut saavat syödä juuri sitä, mitä sinun aivan välttämättömästi olisi pakko just nyt saada suuhusi.

No, tilani on vain väliaikainen ja viinikin palaa juustojen kera listalleni heti ensi syksystä. Ruokarajoitteisuus ja uusi raskausdieettini (7vko ilman karkkia!!) eivät ole ongelmistani ehkä ne pahimmat. Karmeinta on ainainen nälkä. Pohjaton vatsani vetäisi vaikka kokonaisen grillatun sian, jos tilaisuus tulisi (opiskelijoiden sikajuhlat olisivat kertakaikkinen turmioni). Olen yrittänyt noudattaa hedelmä- ja salaattilinjaa, mutta hemmetinmoinen nälkä vie harkintakykyni salaattipöydässä. Ottaakko porkkanaraastetta lisää vai toisen wienerleikkeen. Kas siinä pulma.

Nälkä vaivaa minua alati.  Siis kokoajan. Aina. 24/7. Hela Dagen.

Kaupassa kuolaan kaikkea mahdollista ja taistelen etten osta. Töissä kuolaan santsilautasten ja ruisleivän perään, joita en kehtaa enää kolmatta kertaa hakea lisää. Kotona pääsen vihdoin toteuttamaan ruokaorgioitani kenenkään huomaamatta ja syön kaiken mikä osuu vastaan. Ja sitten illalla turvottaa ja iskee morkkis. Taas tässä kävi näin.

Isäntä laski eilen piehtaroidessani morkkisten keskellä paljonko ruokailutottumukseni ovat muuttuneet. Arvio oli, että syön päivittäin enemmän sapuskaa, kuin hän. Nice. Ongelma tässä on se, että olen aiemmin ollut hyvin miniurokainen. Kontrasti on siis nyt todella suuri, jos mätän lätkäpelaajan lailla sapuskaa kupuuni. Lisäksi Isäntä liikkuu 5 kertaa viikossa rankkoja treenejä. Minä - hmmm - paljon vähemmän. Siis paljon.

Tästähän seuraa väistämättä puntarin heilahtamista. Tai siis pikemmin viisarin päämäärätietoinen nousu kohti uutta painokymmentä.Mutta mitä voin tehdä muuta kuin syödä? Jos yritän olla tervellinen ja syödä salaattia lounaaksi, löydän itseni tunnin päästä mättämässä suuhuni nälkäisenä pakastepizzaa. Tämä nykyinen jatkuva nälkä yhdistettynä suolanhimooni pakottaa minut syömään kerralla paljon ja ylikylläisyyteen asti. Mainosten keltainen pikkunälkä vaanii muuten kaksinkertaiseksi paisuneena seuraavan nurkan takana. Onneksi alkuraskauden jättinälkä ei enää ole vaivanani (silloin meni sika poikineen päivässä), mutta pikkunälkä on pian tuhoon tuomitseva haaveeni 12 kilon painonnoususta odotuksen aikana.

Nyt on siis päätettävä, laitetaanko puntari piiloon ja luotetaan siihen mitä keho luontaisesti kertoo syömishaluistani vai jatketaanko salaatilla kituuttamista, joka kuitenkin kostautuu hätänuudelina tai tuplajuustona (maiskis)? Kilot taitavat tulla anyway, mutta nyt on kyse siitä otetaanko ne vastaan tyylillä vai ilman!

vko 22 + 6kg

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Satu-Kalle

Sukupuolella on väliä, myönnetään. Sillä on väliä ainakin minun todennäköisyyslaskelmissa, joissa tyttö saa kolikon kierähtämään useammin helpon puolelle.

Olen mielipiteestäni hieman yllättynyt, sillä olen aina viisveisannut lasten sukupuolipohdinnoista ja miettinyt että sama se kunhan on terve. Siis näinhän kaikkien kuuluu sanoa. Olen kuitenkin todennut, että ajattelumalli on  täysin ympärilläni pyörivien sosiaalisten vaikutusten aikaansaama. Olen tullut huijatuksi.

Sanat "sillä ei ole väliä, kunhan vain on terve" nyt vain kuuluu sanoa tässä yhteiskunnassa, ettei sinua leimata sukupuolirajoitteiseksi tai vauvanhankintarajoitteiseksi. Raskauden myötä en enää ollenkaan ole sitä mieltä, että sukupuolia on se ja sama. Olenkin viimeaikoina toivonut kipeästi sitä helppoa tyttölasta. Millään mulla perusteella on sukupuolta selittele, vaan ihan rehellisesti ja hedonistisesti: tytöt ovat pienenä helppoja ja rauhallisia ja söpöjä ja kuuntelevia. Näin yleistetysti.

No, minkälainen aavitus minulla on asiasta? No ei mikään, mikä on raivostuttavaa. En todellakaan tiedä miltä tuntuu, äidinvaistoni ei kuiskuttele tämän asian tiimoilta yhtään mitään. Isäntä puolestaan on viimeaikoina saanut poikavainun jostain päähänsä (kuulemma siitä, että vauva potkii kovasti -> tuleva fudispelaaja, d´oh!). Saan joka tapauksessa odottaa seuraavaa ultraa ihan kiltisti heitellen kolikkoa. Sitäpaitsi joka tapauksessa X- ja Y -kromosomien valta-asemaankaan en enää voi vaikuttaa (ihan kuin joskus olisin voinut), joten valmistaudun myös ottamaanvastaan  mitä tuleman pitää.

Ultrassahan tämä sukupuoli ei välttämättä edes näy, jolloin on palattava asiaan vasta synnytysosastolla. Päätimme kuitenkin yrittää tihrustella toisen intiimialueita, jos kätilö sen sallii, sillä tieto on minulle henkisesti tärkeä. Jos vastassa on Y-kromosomien riemuvoitto ehdin vielä muutamia kuukausia totutella ajatukseen kyllä pojatkin ovat rauhallisisia, eikö? Ja toisaalta jos vastassa on pikku myy, voin hurahtaa pitsiin ja rusetteihin loppuajaksi. Pinkkiä meille ei kotiin kuitenkaan tule.

Sukupuolen selvittämisessä on toinenkin tärkeä pointti. Näin vauva oletettavasti konkretisoituu itselleni paremmin. Tiedän mitä odottaa, kirjaimellisesti. Raskaus on ollut yhtä mielikuvitusleikkiä jostakin olennosta ja olotilasta sekä tulevaisuudesta, jonka olen joutunut kehittämään itse. Nyt mielikuvaat saavat lihaa luidensa ympärille ja mahan turvotus saa hahmon.

Koen, että sukupuolen selvittäminen on tärkeää myös Isännälle, jolle raskaus tulee toivottavasti tätä myöten käytännönläheisemmäksi.

Isäntä saa  tietää tuleeko hänestä tyttären vai pojan isä.

vko 21

tiistai 5. huhtikuuta 2011

Piinaviikko nro 4

Dum dum, Dum dum, Dum dum, Dum dum ...

Tappajahaimusiikki on alkanut taas soimaan päässäni, kun seuraava ultra lähestyy. Tällä kertaa kyseessä on rakenneultra, jossa jaetaan taas tuomioita.

Aiemmissa ultrissa paniikkini syvin olemus on tiivistynyt siihen onko mahassani mitään eloa. Jopa niskapoimu-ultrassa jännäsin enemmän sitä, onko vastassa elävä sikiö, kuin sitä, onko kaikki hyvin ja millimetrien turvotukset kohdillaan. Nyt elossaolemiseen on kuitenkin saatu varmuus, josta kiitän doppleria (jota ihan oikeasti voin suositella yhtä vainoharhaisille kuin minä), sekä asukkaan omatoimista liikehdintää.

Enää ei elämän luomisen onnistuminen jännitä niinkään, mutta pelko siitä onko kaikki kehittynyt hyvin ja kohdalleen, on pikku hiljaa kasvamassa.

Suhteeni vauvaan on selvästi muuttumassa. Ensin riitti luomisen tuskaa, sitten sen hengissäpitämisen tuskaa, nyt sitä onko sillä, johon olen kiintynyt, kaikki hyvin. Lapsi siis tavallaan henkilöityy jostakin solukasasta joksikin, josta välitän. Mahassani on minun (no okei  Isännän ja minun) omistama juttu, jota olen suojellut jo monta kuukautta.

(btw: härreguud, nyt on jo 6 kk menossa!)

Tottakai piinaviikkoon kuuluu myös jännitys siitä, mikä satu-kalle sieltä nyt putkahtaa, tyttö vai poika, mutta päällimmäisenä on kuitenkin jopa hieman koominenkin huoli siitä ovatko riiviön aivot ja muut elimet kohdallaan ja funkkaako luomuksemme niin kuin pitäisi. Tässä vaiheessa tuntuu hyvin raadolliselta ajatella, että jos kyseessä olisi maanantaikappale, jolle lääkärit povaavat vain muutaman prosentin elinmahdollisuutta, pitäisi raskauden keskeyttämistä miettiä.

Lain mukaan raskauden keskeytyksen saa vielä tehdä, mutta oma henkilökohtainen oikeusjärjestelmäni ei pidä tätä näin mutkattomana. En siis tahdo astua oikeuden eteen, vaan toivon parasta ensi torstaina.

vko 21

perjantai 1. huhtikuuta 2011

Saat potkut!

Mahassa möyrii ja vääntelehtii. Joku siellä öykkäröi, mihin en todellakaan ole tottunut.

Möyriminen on onneksi hiljaista vielä päiväsaikaan. Välillä havahdun työpisteellä, erityisesti lounaan jälkeen, että jotakin kummaa tapahtuu. Tuntuu siltä, kuin vatsaani olisi sijoitettu litran kokispullo poikittain, joka hölskyy puolelta toiselle. Näinhän se tavallaan onkin, sillä vauva kelluu vapaakelluntaa lapsivedessä.

Päivällä meno yleensä jää huomaatta työhässäköiden keskellä. Minä ja vapaakelluja elämme omaa päivärytmiämme toisistamme tietämättöminä. Muutama päivä sitten sain tosin ilkeän alavatsakrampin ja hätäpäissäni pohdin jo kättärille kurvaamista, sillä aikomukseni ei todellakaan ole startata erittäin ennenaikaista synnytystä keskellä työpaikan lounaspöytää ja (mmm - niin hyviä) pinaattilettuja. Hommasta kuitenkin selvisi lepäämällä ja kipu laantui kun mahaa hieroi.

Krampin jälkeen möyrintä alkoi hyvin voimakkaana. Luulen että mahassa oltiin oltu aika puristuksissa kohdun krampatessa. Kersa päätti sitten tukalan olotilansa jälkeen zumbata riemusta, kun tilaa tuli taas enemmän. Hetken päästä totesimme molemmat mahan toisilla puolin helpottuneina olevamme kunnossa ja jatkoimme päivärutiinejamme.

Vatsani  vesisänkymäinen olotila on ylipäätään tuntunut koko ajan omituiselta. Kropassani tapahtuu jotain, mihin en voi itse vaikuttaa. Varsinkin iltaisin, kun tällä sektorilla alkaa tapahtua, olo on epäuskoinen. Mahan omatoiminen liikehdintä aiheuttaa usein kummastuneita reaktioita. Tähän mennessä liikehdintä on ollut pientä ja heiveröistä ja Isäntä on päässyt sitä harvakseltaan todistamaan. Viime keskiviikkoiltana, kesken C.S.I New Yorkin katselua mahassa kuitenkin jorattiin tavallista tiheämpään. Isännän kokeillessa mahan päältä tuli yhtäkkiä kolme tai neljä tiukkaa futaisua suoraan Isännän kättä vasten. Maha suorastaan hypähti ja molemmat tulevat vanhemmat hieman jopa säikähtivät. Riiviön potkut tuntuivat ihmeen kovilta ja todellakin näkyivät vatsan päältä.

Hellien tunteiden sijaan mieleeni tuli kuvia kauhuelokuvista. Sisälläni oli jotakin, joka oikoi jalkojansa ja venytteli. Sillä jolllakin on oma tahti, halu ja meininki, oma elämä. Minusta riippumatta.

En millään voi olla ajattelematta kaikkia Alienin leffojen jatko-osia, jossa Alienin jälkikasvu tupsahtaa mahasta pihalle ei niin mukavin seurauksin. Yhtään sen vähempää erikoisefektejä ei liene myöskään itse synnytyksessä olevan. Odotankin vähintään suolien lentelevän kättärin seinille.

Yritä tässä nyt sitten hehkua raskausonnesta, kun vatsasi on vallannut joku toinen.

vko 20