Ollakko vaiko eikö olla tutti - kas siinä pulma

Meillä tai siis minulla on tuttiongelma.

Rakas lapsemme on suuorientoitunut eli suussa pitää olla jotakin kun kiukuttaa, hermostuttaa tai väsyttää. Erityisesti nukkumaan mennessä uni ei tule silmään millään ellei suu täyty.

Olen yrittänyt kaikkeni jotta tutti pysyisi poissa lapsen nukuttamiskuvioista. Olemme kanniskelleet, heijanneet ja loikkineet pitkin asuntoamme, jotta toinen saisi unesta kiinni. Tämä käy hyvästä kuntoilusta, mutta on hermoja raastavaa pidemmän päälle.

Toinen vaihtoehto on tutti. Kun sen asentaa lapsemme suuhun tulee uni nanosekunnissa. Huudosta kouristeleva ja kirkkaanpunainen lapsosemme muuttuu tyynen rauhalliseksi ja väri vaalenee.

Ongelma on se, että kun uni tulee silmään myös tutti tipahtaa. Ja kas, taas huudetaan. Ja tätä rallia saattaa jatkua sitten vaikka kuinka monta tuntia. Ristiriitainen dilemma siis: tutti toisaalta jeesaa, toisaalta aiheutta lisäharmia.

Muutoinkaan en ole varma pidänkö tutista. Tuntuu kuin tulppaisin lapseni hiljaiseksi. Kun lapsi vaatii huomiota, isken tulpan suuhun ja oma aika alkaa. Helppoa, mutta jotenkin ahdistavaa. Tutin tulppaamisominaisuutta käytän kyllä ilomielin kun ollaan kylässä, autossa, vaunukävelyllä, kaupoilla tai neuvolassa. Tällöin äidille kelpaa kaoottisen huutamisen ja lapsen hysteerisen heijaamisen sijasta rauhallinen kopassaan tuttia mussuttava vauva.

Kotona tulppaus taasen tuntuu jonkinasteiselta välinpitämättömyydeltä. En missään nimessä tuomitse muiden tutinkäyttöä, tuntuu vain siltä, että itse käytän helposti tuttia siinä tilanteessa kun haluan hetken omaa aikaa enkä jaksa viihdyttää lasta. Tästä tunteesta kumpuaa myös termi tulppaus.Tutti on oikotie onneen ja helppo ratkaisu. Se täydentää lapsen turvattomuuden tunteen välittömästi.

Neuvolasta tuttia suositeltiin oikein olan takaa juuri tästä syystä. Se otettiinkin meillä riemusta kiljahdellen vastaan sillä lapsemme näytti rauhoittuvan siitä. Tuttia tungettiin lapselle milloin missäkin. Kun kuitenkin huomasimme, että ipana jää heti tuttiin koukkuun eikä suostu enää millään rauhoittumaan ilman suuntäytettä, joutui tutti pannaan. Addiktiomme kasvoi liian suureksi.

Yritämmekin nykyään pärjätä mieluummin ilman sitä taivaallisen ihanaa imuketta (paitsi edelleen julkisilla paikoilla). En halua, että lapseni tai oma tuttiaddiktioni kasvaa liian suuriin mittasuhteisiin.

Onko tuttiaddiktiota tai sen vaaraa myös muilla vai kohkaanko asiasta turhaan?

Pieni koe-eläimemme

En voinut millään ohittaa kutsua puolitoista vuotta kestävään tutkimukseen, jossa testataan normikäyttöön tulevaan rokotetta. Tyttäremme on siis luvattu koe-eläimeksi Tampereen yliopistolle rokotetutkimukseen.

Koen suurta velvollisuutta osallistua tutkimukseen, jos sellainen osuu kohdalle. Tämä johtunee siitä, että olemme Isännän kanssa molemmat tutkijoita, eri aloilla, mutta kuitenkin. Tiedän että otosten haaliminen on vaikeaa. Varsinkin kun kyseessä on oma rakas lapsi, ei sitä hevillä mihinkään ylimääräiseen ilmoiteta. Erityisesti silloin jos kyseessä on lääketieteellinen koe.

Selvitimme kuitenkin tutkijan rutinoituneella silmällä rokotetutkimuksen taustat ja aiemmat tulokset, tutkimusselosteen, osallistumisehdot, rokotteen historian, tutkijoiden taustat ja tutkimussuunnitelmat. Haastattelimme myös terveydenhoitajia, neuvolatätejä ja lääkäreitä sekä tutkimushenkilökuntaa. Kaikki oli kunnossa.

Tutkimukseen kuuluu perusrokotteet plus vesirokko ja b-hepatiitti, jotka pistetään reiden yläosaan. Lisäksi lapsesta otetaan verinäytteitä. Rokotuksethan laitetaan eniveis neuvolassa mutta verinäytteet askarruttivat. Mikä olisi näiden kivuliaisuusaste lapselle? Huoltamme hälvensi kuitenkin se, että verinäytteissä luvattiin puudutuslaastareita. Helppo nakki siis.

Ja eikun koe-eläin klinikalle. Lapsen tarkasti ensin lääkäri, sitten terveydenhoitaja mittasi ja punnitsi ja laittoi puudutuslaastarit käsivarsiin. Lopuksi kerrattiin tutkimuksen kulku ja tavoitteet oikein asiallisesti lääkärin kanssa. Homma näytti olevan oikein ammattitaitoisesti hanskassa.

Sitten alkoi tositoimet. Ensin murmelilta otettiin puudutuslaastatrit pois. Aivan järkyttävä huuto. Sitten kaksi tätiä nappasi pikkuisestamme kiinni ja otti verinäytteen. Lisää kaameaa hätähuutoa. Tässä vaiheessa poistuin nyyhkien huoneesta ja isäntä jäi tyttömme tueksi. Kun palasin takaisin, seurasi rokote suun kautta. Itkua ja yninää. Lopuksi seurasi rokotusten encore. Kaksi todella kipeää tekevää piikkiä molempiin reisiin. Kaameaa kirkunaa. Ja äiti itki kilpaa tyttären kanssa.

En ymmärrä mikä minuun meni. Hyvä etten vollottanut täysillä. Koin lapsemme äärimmäisen hädän todella voimakkaasti. Vaikka tiesin mitä oli tuleman ja vaikka lääkärit ja koko henkilökunta oli todella asianmukaisia, ystävällisiä ja tekivät kaikkensa ettei pientä satutettaisi turhaan, olin aivan shokissa. Pientämme kidutetaan!!

 Murmelimme rääkyminen oli niin lohdutonta, että itkeskelin koko matkan kotiin ja vielä illalla kotonakin, joka kerta kun pieni itki kipeitä pistoskohtiaan. Olo oli kuin kauhealla, lastaan kiduttavalla julmalla äidillä. Miten olinkaan pistänyt pieneni tuollaiseen kauhupaikkaan, jossa sitä rei'itetään tieteen nimissä.

Rokotustädit  lohduttivat itkevää äitiä, että monilta vanhemmilta pääsee tässä vaiheessa itku, kun he kuulevat lapsensa oikean kipuitkun ensimmäistä kertaa. Ymmärsinkin pian (mutta vasta seuraavana päivänä), mistä homma kiikasti. Verinäyte ei ollut se mikä lasta sattui. Sitä vain otti päähän se että tädit pitivät lujasti kiinni. Pudutuslaastareiden irroittaminen oli selvästi ikävää, mutta ei katastrofaalista. Ja rokotuksethan sattuvat jokatapauksessa neuvolassakin. Mitään ylitsepääsemättömän ylimääräistä kipua ei tutkimus siis tuottanut.

Itse vain olin hieman ehkä väsynyt ja ylivirittynyt, jolloin ahdistus lapsen puolesta kaatoi kuppini täysin. Lastaan puolustavan leijonaemon tukahduttaminen lääkäreiden edessä oli liikaa. Onneksi isäntä oli tilanteessa mukana. Otan sen seuraavallakin kerralla lohduttamaan minua, kun itse lohdutan lasta, pientä koe-eläintämme, tieteen suurta sankaria.

Ei mikään feng shui

Kiellettyä äitimateriaalia: hermot meni, ja kunnolla. Niin, ihan siihen omaan lapseen.

Nämä on niitä asioita mistä ei puhuta, ei saa puhua. Sosiaalinen paine on liian kova ja ankara sellaiselle äidille, joka sanoo kokevansa negatiivisia tunteita lastaan kohden. Mutta veikkaan, että eiköhän jokaisella äidillä joskus mene hermot ja kunnolla.

Olen ajatellut, että koska toinen meistä saa kiukutella koska vaan 24 tuntia vuorokaudessa saan minäkin välillä menettää rääkäistä ja hermostua. Tämä ei siis tarkoita, vihaisin lastani, lopettaisin siitä tykkäämisen, vaan ihan vain sitä että hermot menee, enkä jaksa aina katsella ipanaamme kovin lempein silmin.

Hermot menevät yleensä iltaisin. Rakas nappisilmämme, murmelini, neiti aurinkoinen, ei siis suostu menemään nukkumaan ja muuttuu illan tullen vähemmän aurinkoiseksi. Iltatuimaan nähdäänkin aina kummallinen näytelmä, varsinainen tragedia, jossa erityisesti äidin kiukku on herkässä.

Erityisen huonoina iltoina en vain enää jaksa kuunnella kitinää ja raakaa karjunta huutoa, vaan vaivun epätoivoon. Ensin teen kuuliaisesti kaikkeni, jotta ipanalla olisi kaikki hyvin. Syötän, vaihdan vaipat, leikitän, kävelen ja heijaan ja aloitan kierroksen taas alusta. Yhä uudelleen ja uudelleen. Kun mikään ei tunnu auttavan alkaa viisari nousta punaisen puolelle. Tungen korviini kaksinkertaiset korvatulpat ja yritän kadota en välitä enää mistään -olotilaan.

Tämä ei kuitenkaan aina auta, vaan joskus ärsyynnyn toden teolla. Saakeli, olen jo kaikkeni koettanut ja mikään ei kelpaa neidille!! PRKL! Lapselle tekee mieli huutaa, jättää se hetkeksi sängylle ja painua koiran kanssa lenkille. Tätä ei kuitenkaan voi tehdä, varsinkin jos isäntä ei ole kotona. Tällöin joudun kohtaamaan karju-aapelin ja sisäisen hermo-hanneleni ypöyksin.

Kotoa karkaamissuunnitelmani kutistuvatkin sulkeutumiseksi vessaan, karjumiseksi pää kiinni tyynyssä ja pahimmillaan kännykän näytön rikkomiseen hampailla purren. Kasvava turhautuminen ja raivo on pakko purkaa johonkin konkreettiseen. Tällöin äkisti pulpahtava ei toivottu energia suunnantaan pikaisesti toisaalle. Vaikka oman hihan puremiseen. Lapseen raivoa ei saa kohdistaa, tämä on päivän selvää, siksi omaisuutemme saa välillä kyytiä. Silti huonon äidin tunne hiipii paikalle - taas ne hermot menivät.

Juttelin asiasta oman äitini kanssa, joka kertoi purreensa aikanaan lapsiinsa väsähtäneenä juustoa, vääntäneensä tv -antennin umpisolmuun, talloneensa hammastahnatuubia tahna roiskuen ja paiskanneensa lautasen täpötäyteen lasikaappiin sisälle, niin että koko kaapin sisältö meni palasiksi. Muillakin menee siis hermot ja lasten kanssa todella on välillä hieman rankkaa. Äitiys ja hermojen katkeaminen on normaalia, ongelma siitä syntyy vasta jos se kohdistetaan lapseen.

Siispä ostan seuraavaksi ikeasta halpoja lautasia. Niitä sitten isken pöydän kulmaa vasten säpäleiksi, jos tulee tiukka paikka. Tästä seuraa välitön aggression purkautuminen ja ihana tunne siitä, että selätti prkl lautasen joka kävi stana ryttyilemään vttu väärälle ihmiselle. Tiedän, että sirpaleita seuraa nopeasti pieni häpeän tunne ja pikainen orientoituminen siivoukseen. Loppuahdistus purkautuukin sitten ihanasti siivotessa jälkiä ja ah tyyni rauhallisuus ja sopu on palannut taloon. Feng shui.

Kieli bongattu!

Pieni uniongelma

Meillä ei mennä nukkumaan!!

Ei kirveelläkään. Ei todellakaan. Kun ilta lähenee kello seitsemää alkaa kauhun tunnit. Pahimmillaan unta taistellaan kehteentoista, useimmiten yhteentoista asti. Ideaali olisi unta kaaliin ennen kymmenen uutisia. Mutta ei.

Ongelma alkoi huolestuttaa todenteolla, kun päiväunetkin alkoivat saada tartunnan. Heti kun lapsi laitetaan sänkyyn se havahtuu ja karjunta alkaa. Syli on ainoa portti uneen, mikään muu ei kelpaa. En kuitenkaan ajatellut viettäväni loppuikääni kaiket illat (ja pia päivätkin) lapsi sylissä ja jumissa sohvalla. jotakin oli tehtävä.

Miten pienet lapset tai siis vauvat saa nukkumaan? Meidän neidillä on valtavan jämpti päivärytmi. hommat sujuvat kellolleen samalla tavoin joka päivä ja ikää on vasta 2 kk. Mahtavaa. Ilta vain ei millään ota istuakseen tähän samaan ennustettavuuden sarjaan.

Iltakiukku lienee kaikissa perheissä normaalia. Se on meilläkin. Aivan megalomaanisessa muodossa. Seitsemältä alkaa kylpy, jonka jälkeen pääpiirteittäin huudellaan noin neljä viiva kuusi tuntia putkeen. Kahden aikuisen voimin iltakiukku kestetään, mutta yksin se on kaameaa. Siitä esimerkkinä Isännän viime perjantain työbileet, jota seurasi halkeaman saanut kännykkäni näyttö, johon siis terävä etuhampaani puraisi jäljen. Hermot menivät. Onneksi purin kännykkää (äitini puri taannoin kuulemma juustoa, jota oltiin sitten ihmetelty koko perheen voimin, että miten jääkaapissa voi olla juusto, jossa on kaunis hammaskaari kyljessä).

Otimme tilanteen haltuun, sillä en halua omaisuutemme päätyvän remonttiin, kun seuraava burn out tulee. Siispä käännyin hyvän ystäväni, googlen puoleen, joka ehdotti unikoulua. Tassutuksesta olinkin aiemmin kuullut, mutta siinä on ikäräjä: 6kk. Lapselta vaaditaan kuulemma selkeä päivärytmi, yön ja päivän erottaminen ja vähän älliä. no, näitähän meidän tytöltä löytyy viimeistä lukuunottamatta. Siispä kokeilemaan.

Räätälöimme tassutuksesta omaan käyttöömme unikoulun, johon yhdistettiin lapsen ja koiran kasvatusta (omg). Ensimmäinen askel on nukkumapaikan tekeminen positiiviseksi. Tyttöa siis kiikutettiin sänkyyn virkeänä ja pirteänä, jolloin sänkyyn yhdistyy mukavat fiilikset. Sitten uniajan tultua lapsi kääräistään kapaloon, joka imitoi syliä ja nukutetaan sylissä miltei sammuksiin  (syli siis siirtyy sänkyyn asti kun lapsi poistetaan oikeasta sylistä ja lasketaan kapalossa petiin) ja loput on tassukoulun ihmeellisiä ja taianomaisia käsiliikkeitä. Lisäksi sänkyyn laitettaan äidintuoksuinen yöpaita pään viereen. Ja avot. Alkoi homma toimia.

Ekana päivänä lasta nosteltiin useampaan otteeseen takaisin syliin, mutta uni tuli nopeasti. Toka ilta venähti pitkäksi, mutta tassutus oli nopeampaa ja enää ei selkä kipeänä tarvinnut roikkua vuoteen yllä. Tänään on kolmas päivä. Katsotaan mitä tapahtuu, mutta toistaiseksi päikkäreille mentyään tyttö nukahti, heräsi ja nukahti yksikseen rauhallisena uudelleen. Ah mikä ihanuus. Katsotaan siis mitä tuleman pitää ja saammeko katsoa tulevaisuudessa kymppiuutiset rauhassa.

Ja ai niin, kun kerroin tästä vallankumoiksellisesta menetelmästämme äidilleni, tokaisi hän ykskantaan, että aijaa, onko sillä nykyään joku hieno termikin. Hän teki näin aina meille molemmille sisaruksille kun emme vauvana saaneet unesta kiinni...

Buuti

Meillä kestotaan eli kestoillaan omatunnon ja jaksamisen rajoissa. Tämä osakestoilu tarkoittaa sitä, että kestot pomppaavat kaapista vain ja ainoastaan silloin kun äidillä ja isällä on voimia, kun kotona kaikki on rauhallista ja lapsi ei ole huutavalla tuulella.

Osakestoilussa yhdistetään sekä kestovaipat, että kertakäyttöiset. Kumpaakin käytetään tasapuolisesti ja vailla mantunnontuskia. Kertsit ovat deffinetly pitkien yö- ja päiväunien vakkaritavaraa, kestot lyhyiden päikkärien ja ilta-askareiden varalle.

Kestot eivät siis ole käytössä pelkästään ympäristösyistä tai rahansäästön vuoksi, vaan oman ilon vuoksi. Äidillä riittää näin tekemistä pitkin päivää kun karanneita maitokakkoja yritetään pyydystää vaippoihin erilaisin sidonnoin. Sotkuisista vaipoista ja vaatteista syntyy myös ihan mukavati pyykkiä, jota voi sitten pitkin päivää pestä, laittaa kuivumaan ja lopulta viikata kaappiin. Mikä tahansa äksön käy kotiäidille.

Vuorottelussa jeesaa aivan mielettömästi ipanan kirjaimellisen säännöllinen rytmi. Ennustettavuus on huippuluokkaa. Tällöin tiedämme milloin mitäkin vaippaa kannattaa varikolla lykätä lapsen alle, koska on aika mennä nukkumaan pitkästi ja koska on tiedossa mega you know what. Homma on rullannut näin jo monta viikkoa eikä kestoilussa ole mitään muuta vaikeaa kuin pyykkäys. Siitä vain yksi sana. Yök.

Mutta, miten ihmeessä kestojen kanssa opitaan konttaamaan, kierimään tai kävelemään? Meidän murmelin buuti on niin mahtava, että sen kanssa ei hetkeen vielä lähdetä baanalle!!

 

P.s. Oli pakko palata huomauttamaan, että miksi mainostan automaattisesti perheemme harrastavan osakestoilua, miksen kerro siitä osakertisvaippailuna? Huomasin meneväni samaan lankaan, kuin moni muukin. Mitä ihmeen sosiaalisen hyväksyttävyyden pisteitä siitä oikein saa mainostamalla itseään kestovaippojen kautta? Meillä käytetään molempia 50/50 eli olen sekakäyttäjä, en puhdas kestoilija enkä kertseilijä, kieltäydyn siis kuulumasta yksiselitteisesti kumpaankaan "lahkoon", siihen ai te käytätte kestoja, vähän upeeta (huom. sosiaalisten markkinoiden valuuttaa ropisee!!) tai siihen joo, meilläkin käytetään kertisvaippoja kun ne on niin käteviä.

Fast food

Toissapäivänä tarjoutui extempore mahdollisuus pistää murmeli hoitoon. Äitini tuumasi, että meidän on aika viettää parisuhdehetki, sillä näytime harmahtavilta.

Käytimme tilanteen Isännän kanssa heti hyväksi. Murmeli menisi äitini tykö kahdeksi tunniksi ja me saisimme omaa ainaa. Pienen pohdinnan jälkeen, jonka aikana piti oikein virittämällä virittää jotakin tekemistä, päädyimme menemään äitini lähellä olevaan bistroon syömään pizzat.

Tekemisen keksiminen näin äkkiseltään oli yllättävän vaikeaa. Mitä ihmettä me mahdoimmekaan tehdä kadestaan ennen ipanan syntymistä? Minkälainen parisuhteemme tavistiistai oikein olikaan? Oliko meillä enää edes sitä samaa parisuhdetta jäljellä, mistä muusta enää puhuisimme kuin lapsesta?

Innosta soikeana jätimme tyttäremme äitini hoitoon ja kaahasimme autolla ravintolaan. Alkusalaattia hotkiessamme, kädet täristen jännityksesta, totesimme kuinka vaikeaa onkaan jättää lapsi hoitoon. Huomasimme naureskelevan hysteerisesti, vilkuilevamme kelloa sekä tarkkailevamme kännykkää puheluiden varalta.

Puheenaiheet risteilivät myös arkisissa asioissa: Oona sitä, Oona tätä, tekemättömät asiat sitä ja tuota.

Hetken päästä jännityksestä toivuttuamme päätimme, että mahahaavaa ei kannata saada liian nopeasta pizzan hotkimisesta vaan nyt rauhoitutaan. Lapsi on 500 metrin päässä, äidilläni tutti, pullo, vaippoja sekä kännykkä ja kahden lapsen aikaisempi kasvatuskokemus. Hyvin he pärjäävät. Myös puhuttavaa täytyy löytyä jostakin muusta, kuin ihanasta tyttärestämme.

Näinpä tilasimme pizzojen päälle vielä jälkiruuat ja espressot ja suunnittelimme tulevia kolmikymppisjuhlia, Isännän viskintekomatkaa Skotlantiin. Ja kas, kun palasimme hakemaan lastamme oli siellä kaksi keskenään hymysuin seurustelevaa tyyppiä vastassa. Mummo ja lapsenlapsi voivat molemmat erittäin hyvin.

Tätä parisuhdeterapiaa täytyy kokeilla pian uudestaan, ja siten, että ravintolassa kuluisi hieman enemmän aikaa, kuin tunti 15 min kolmineruokalajeineen ja kahveineen päivineen... Eräänlainen fast food -versio tämäkin.

Maailma avartuu

Kun mini tuli taloon, en ensimmäisinä päivinä uskaltanut lähteä mihinkään sen luota. Istuin tiiviisti lsohvalla, lapsi sylissä ja uskalsin juuri ja juuri könytä vessaan. Senkin ovi auki.

Ensipäivien hurjimmat sarjaan kuului myös suihkussa käynti. Tämä tietenkin tapahtui myös ovi auki, jolloin pystyin kuuntelemaan isännän hoivissa olleen lapsoseni hätää ja reagoimaan salamannopeudella sen huutoon.  Välillä säntäilinkin shamppoot päässä suihkukopista olohuoneeseen välittämättä siitä, että ikkunoiden edessä ei todellakaan ollut verhoja (asumme maan tasalla eli kaikki mikä näkyy, niin todellakin näkyy ulos asti). Toimintani oli kuin äärimmäisessä hädässä, ihan kuin isäntä ei olisi pärjännyt ihan hyvin yksin. Kyse ei ollutkaan epäluottamuslauseesta, vaan siitä, että tunsin olevani lapseni ainoa elämän tae syöttämisen takia. Jos en tissieni kanssa ollut paikalla sekunnissa, olisi pikkuisen maailma romahtanut.

Tästä hysteriasta kuitenkin päästiin eteenpäin. Seuraava askel oli koiran vieminen juosten, kuola roiskuen (molemmilta) talon ympäri. Tämä noin 5 minuutin matka tuntui ikuisuudelta ja riuhdoin koiraparkaa kesken tarpeidensa puskista, jotta pääsisin nopeammin kotiin. Pelkäsin toden teolla, että vauva olisi haihtunut pidemmällä matkalla johonkin kotiin päästessäni. Todellisuudessa se oli vain möllötellyt isänsä sylissä koko ajan.

Sama vatsahaavaa hivelevä tahti oli päällä, kun jaoimme 45 minuutin saunavuoron isännän kanssa lapsenvahtimielessä. Pystyin olemaan löylyissä varmaan kokonaiset 4 minuuttia, jonka jälkeen taas ravasin saunarakennuksesta munaravia kotiin, jossa isäntä piti sopuisasti nukkuvaa vauvaa sylissään. Mitään muuta poissa ollessani ei taaskaan ollut tapahtunut. Ei katastrofeja, ei kirkuvaa lasta, vaan ihan normaalia menoa.

Lopulta muutamien viikkojen päästä mökkihöperyyden siivittämänä ja hulluuden rajamailla uskaltauduin lähtemään ostoksille. Kahden tunnin reissu isoon omenaan teki hyvää. Isäntä pärjäsi loistavasti kotona skidin kanssa ja minä sain omaa aikaa. Ja kahdet paidat, kengät ja muuta kivaa. Mahtavaa. Tuloksena oli hymyilevä, järjen päästä kiinni saanut äiti ja maidosta kastunut vaatekerta, mutta ei se mitään. Oli mukavaa nähdä ulkomaailmaa.

Nyt koettelen taas rajojani. Seuraava kohde on työkavereiden kanssa stand up keikalle lähtö. Kotoa ollaan poissa keskiyöhön asti. Mieletöntä! Isäntä laittaa pikkuisen ekaa kertaa nukkumaan yksin. Hurjaa. Itse olen varustautunut reissuun kymmenellä liivinsuojuksella ja vaihtopaidalla. Kotiin aion kylläkin soittaa kesken keikan ja kysyä miten menee, muuten yritän olla vapaalla. Ihan oikealla iltavapaalla!!

Minä suojelen sinua kaikelta mitä ikinä keksitkin pelätä.

Äidinvaisto on täällä!

Nyyhkytin yhtenä iltana itseäni uneen. Ajatukseni eksyivät jostain syystä niinkin kauheaan tilanteeseen, jossa rakas lapsemme olisi menehtynyt. Ajattelin, kuinka hirveää se olisi jos yhtäkkiä menettäisin miedän oman ihmisen taimen. Se olisi pakahduttavaa ja tukahduttaisi totaalisesti ajatuksen huomisesta ja elämän järkevyydestä. Möyrin näissä inhottavan ikävissä tunnelmissa koko illan, kuvittelin painajaismaisia hautajaisia, eikä uni ymmärrettävästi tullut silmiini millään. Kyyneleet sen sijaan virtasivat.

Ihmeellinen ja aiheeton pelko iski tajuntaani aivan puskista. Mikä minua oikein vaivasi?

Pohdin seuraavana aamuna, kuinka hassua se onkaan miten kiintymys on kasvanut niin mahtipontiseksi, että menettämisen pelko nostaa päätään näin voimakkaasti. Olen tuntenut lapseni vasta kuusi viikkoa ja rapiat päälle, mikä on sinänsä hyvin vähän. Tunteet sitä kohtaan ovat kuitenkin jo niin voimakkaat, että menettäminen tekisi hyvin kipeää.

Tulkitsin, että tuntemukseni olivat jotakin alkeisäidinvaistoa, primitiivistä tuskaa ja huolta, jotakin mikä vahvistaa entisestään kiintymyssuhdettamme. Ja varmasti niillä hormoneillakin on sormensa pelissä, mutta tämä tuntuu olevan jotenkin sisäänkoodattua toimintaa. Jotakin pysyvää. Äitiys on ehkä jotakin, mikä ei koskaan häviä kävi miten kävi.

Kun oikein pengoin, huomasin, että äidinvaisto on ollut aiemminkin hieman pienempänä muotona läsnä. Niinkin hassua kuin se on, se voi ilmetä vaikka vessassa rääpäleen pyllypesun aikana, jolloin suljen huolellisesti vessanpöntön kannen ettei se vahingossakaan putoa sinne. Olen myös miltei kuollut kauhusta, kun olen vahingossa vääntänyt pienen kättä vaihtaessani sen asentoa sylissä. Pienen terävä rääkäisy saa minut heti valmiustilaan, näppäilemään 112 puhelimeen ja kokemaan hirveitä tunnontuskia. Hyvä etten hädissäni tekohengitystä antanut.

Ja kai sekin on normaalia, että vieläkin vahtaan joskus öisin sitä, että pieni tosiaan hengittää, kun se on niin hiljaa. Tai että en meinaa millään luottaa itkuhälyttimeen, vaihdan sen paristoja aivan liian tiheään ja testailen vähän väliä toimiiko se. Ei se kuitenkaan hälytä, jos toinen rääkyy tai sattuu jotain.

Irrationaalista ja ylitseampuvaa, mutta minkä sille voi. Pientä on suojeltava.


Edellä mainitsemanani iltana nyyhkiessäni isäntä heräsi siihen. Kerroin hänelle huoleni, jolloin hän totesi, että jos joskus riiviölle käy jotain huonosti, on se sellaista mihin emme olisi voineetkaan koskaan valmistautua. Mutta sitä ei kannata murehtia, sillä tässä maailmassa ei ole mitään mitä me emme tekisi hänen puolestaan jos sen ennalta voisimme nähdä.

Näin se on. Äidin tehtävä on suojella ja valvoa kun toinen nukkuu. Näkyvältä ja näkymättömältä ikävältä.

"vapaailta"

ai ai AI! Hemmetti, mikä tämä on, sattuu niin perhanasti. Toista tidiä kuumottaa. Olo on kuin pahimmassa flunssakierteessä. Väsyttää ja kuume nousee. Syöttäminen tekee niin perhanan kipeää ja koko rintakehää särkee. Mitä mitä mitä?

Guugl, guugl, guugl.

Ahaa, ai rintatulehdus. Se tästä vielä puuttui. Hoitokeinoina lisäimetys tiheään kipeältä puolelta ja saakelin kipeän kohdan hieronta. Ihanaa.

Ja lepo.

Vinguin isännän apuun, sillä voimat katosivat tykkänään ihan yhtäkkiä muutamassa tunnissa. Loppuilta menikin huopaan kääriytyneenä, teetä juoden, keksiä mutustaen ja buranaa imeskellen sohvalla. Tehtäväni oli ainoastaan ipanan syöttäminen tunnin välein.

Ah mikä vapaailta. Kelpaa se tälläinenkin välillä, viis kuumeesta!!

Ajan hukkausta

Se oli elämäni nopein syyskuu. Ja totaalisin. Elokuunkaan viimeisistä viikoista minulla ei ole edes pienintäkään havaintoa.  Aika on mennyt hukkaan, mutta se ei ole todellakaan ollut ajanhukkausta.

Vauva tuli taloon ja kaikki muuttui. Ainakin ajantajuni. Aika on kulunut käsittämättömän nopeasti. Nyt ymmärrän niitä vanhempien puheita, joissa pikku kallet ja liisat olivat juuri vasta pieniä ja nyt jo muuttavat kotoa pois. Meidänkin ipana on jo kuusiviikkoinen, kohta kaksi kuukautta vanha, sitten puolivuotias ja sitä rataa. Kohta palaan takaisin töihin ja ipana pistetään tarhaan. Kamalaa.

Vauva-aika on tiettävästi lyhyt ja hetkestä täytyy pitää kiinni, nyt kun se on vielä läsnä. Omassa arjessamme kuukaudet vierivät nopeasti. En edes huomannut syyskuun alkaneen ennen kuin viimeinen päivä jo koitti. Viikoistakin on vaikeaa ptää lukua, päivistä puhumattakaan. Äskenhän oli vasta sunnuntai aamu ja nyt jo maanantai. Huh.

Ajan nopean sujahtamisen huomaa myös ihan päivittäin arjessa. Vauvan kanssa kulkiessa Vuorokausi on lyhyt aika (paitsi silloin kun se huutaa 24h). Aamulla herätyksen jälkeen aamupäivä sujahtaa päikkäreiden merkeissä, sitten päivällä hiemän äksöniä ja lisää päikkäreitä. Lopulta isäntä tulee töistä kotiin ja se tietää jo illan tuloa. Sitten nukutaan ja avot, taas on aamu.

Vuorokauden valuminen sormien lävitse aiheuttaa myös hieman ongelmia. Kun vauvan kanssa liikkuu, täytyy ajan hukkumiseen varautua.  Esimerkiksi neuvolaan lähtöön täytyy alkaa valmistautua jo montaa tuntia aiemmin että sinne ehtii. Äkkiseltään heräämiseen ja aamutoimiin varatut tunnit on kulutettu loppuun ja lähtöön on enää puoli tuntia aikaa. Kaikki kamat on pakkaamatta, lapsi syöttämättä ja vaippa vaihtamatta. Mihin hemmettiin se aika taas hävisi?

Tarkkailin tätä ajan hukkausta hieman ja totesin sen hukkuvan niinkin yksinkertaisiin asioihin, kuin vauvan  ihailemiseen, silittämiseen, tyynnyttelemiseen ja tietty syöttämiseen. Eniten aikaa kuluu pelkkään tuijottamiseen, siis oman lapsen. Sitä vain tuntuu olevansa Salvador Dalin valuvien kellojen kaltaisessa ympäristössä vauvaa katsellessa. Siinä tilassa aika venyy, hidastuu ja lopulta pysähtyy. Muu maailma suljetaan hetkeksi pois.

Tässä on hyvä olla nyt. Meidän molempien, ihan vain kahdestaan.