Isännän puolen vanhemmat eivät vielä tiedä isovanhemmuudestaan mitään. Enkä millään haluaisi vielä kertoa. En millään.
Syitä on monia. Ensinnäkään raskaus ei vielä näy eikä tunnu. Haluaisin siis itse ensin totutella asiaan ja sitten vasta kertoa muille. Tuntuu nimittäin todella hölmöltä vastailla kysymyksiin "miltä nyt tuntuu", kun ei tunnu vielä miltään tai että "mitä olette suunnitelleet ja ostaneet vauvan varalle", kun emme ole vielä suunnitelleet ja ostaneet oikeastaan yhtään mitään.
Toiseksi, on olemassa ihmisiä, jotka ovat taipuvaisia ylitsevuotavaan hössöttämiseen. Mieheni puolen suvussa näin on. Siitä ei sitten enempää, he tietävät, ketkä ovat sellaista joskus kohdanneet.
Kolmanneksi, salaisuuden pitäminen on itseasiassa hauskaa ja huomasin, että saan siitä kummallista nautintoa. Aluksi pohdin kovasti, että raskaus ei ole olemassa, jos siitä ei kukaan tiedä. Tämä oli siis aivan alussa, kun mitään oireita ei ilmaantunut ja ahdistuin siitä, oliko raskaus vain Clear Blue -testien julma joukkohuijaus.
Nyt oireita on ilmaantunut hieman enemmän (tai pikemminkin mahan ja etuvarustuksen sinnikästä laajentumista on pian pakkoa alkaa uskomaan) ja salaisuuden pitämisestä on tullut omanlaisensa kiero harrastus. Hykerrellen lasken kertoja, kun olen nähnyt tietämättömät ystäväni ja sukulaiseni ilman, että he ovat tienneet asiasta yhtään mitään. Tipaton tammikuu oli heidän keskuudessaan menestys. Onnittelen itseäni myös töissä, kun osa porukasta ei vielä ole huomannut, että olen siirtynyt teen suurkuluttajaksi tai että syy miksi pidän pitkiä paitoja en se, etteivät farkkuni mahdu enää kiinni ilman kumilenksua. Kikkailusta ja peittelystä on tullut leipälajini, johon jää koukkuun.
Peittelyä ei kuitenkaan kestä enää kauaa, ei isovanhempien eikä muidenkaan kohdalla, sillä kohta se maha taitaa pullahtaa ulos. Sitten olen auttamattomasti niin töissä, kuin sukulaistenkin ja ystävien keskuudessa r a s k a a n a oleva nainen. Minuun tullaan suhtautumaan erilailla ja toimiani sekä kehoani tullaan tarkkailemaan. Aion siis vielä pihtailla tietoa hieman ja nauttia normaalista, tavallisesta, omasta minästäni, sillä kohta se on historiaa. En ole enää ikinä "no koskas on lasten aika" -minä, vaan lasta odottava nainen ja sen jälkeen ihka oikea äiti.
vko 15
perjantai 25. helmikuuta 2011
tiistai 22. helmikuuta 2011
Pahvilaatikkoase
Uskaltauduin pitkän pohtimisen ja vatvomisen jälkeen vihdoinkin kohtaamaan pomoni ja kertomaan hänelle uutiset. Olin jo muutaman viikon vältellyt asian ilmoittamista, mutta viime viikolla oli todettava faktat ja astuttava kuulemaan tuomio.
Kainalot hiestä märkinä ja ääni vapisten (ja naama todella punaisena!!) raahustin esinaismieheni huoneeseen ja tunnustin hänelle faktat. Koin miltei jonkin moisen ruumiistairtautumiskokemuksen kuullessani oman värisevän ääneni sanovan "meille tulee vauva ensi syksynä". Tunnustusta seurasi piiiiiiitkä hiljaisuus. Pomon edessä seistessäni odotin hänen tekevän ratkaisevan liikkeen, joka antaisi syyn toteuttaa tarkoin suunnitelllun pakoreitin ja väistämättömän maan alle katoamisen.
Hyvästi tutkijan työ, hyvästi yhteiskuntatieteellinen ala, minusta tulee puutarhuri!
Pomon reaktio kuitenkin oli pyyteetön "onneksi olkoon!" Hän totesi, että onhan tämä projektin kannalta harmillinen uutinen, mutta niin mahtava juttu oman elämän kannalta, että hän suosittelee ehdottomasti siitä nauttimista. Hänen omassa elämässään lapset ovat kuulemmat juuri se juttu, mitä hän ei haluaisi jättää ikinä väliin.
Ihanaa, pakoreitti olisikin ollut mahdoton toteuttaa ja työni liian kiinnostavassa vaiheessa vielä hyljättäväksi!
Mieletöntä, kaikki hyvin. Kukaan ei huutanut tai ollut pettynyt minun, eikä paljastuksestani seurannut minkäänlaista saarnaa huonosta suunnittelusta ja vastuuttomuudesta. Kukaan ei kyseenalaistanut valintaani hankkia lapsia. Päinvastoin, minua onniteltiin hyvästä valinnasta. Tunnustuksen jälkeen keskustelimme vielä pitkät pätkät kaikesta mahdollisesta ja hyvin sopuisasti. Juttutuokio päättyi hyvässä yhteisymmärryksessä ja toiveikkaaseen sävyyn, homma jatkuu eikä hätää ole.
Hieno tyyppi tuo pomoni!
Tunnustettakoon kuitenkin vielä, että ehdin ennen kertomista lievästi sanottuna panikoida tunnin verran omassa työhuoneessani. Aivan liian pitkä aika hermoilla. Lietsoin itseni lopulta niin suureen paniikkiin, että päätin ottaa turvakseni tyhjän paperinkeräyspahvilaatikon (WTF?!?). Astuessani esinaismiehen huoneeseen pitelin siis tiukan uhmakkaasti tyhjää laatikkoa sylissäni. Ajattelin, että jos pomo käy kuumana niin harhautan häntä, heitän laatikon pöydälle ja pakenen vuorille. Vaihtoehtoisesti olisin myös voinut mätkäistä sillä napakasti hänät otsaan ostaen samalla lisäaikaa karkaamiseen.
Hyvä minä. Viisas ja looginen päätelmäketju, jota onneksi ei tarvinnut toteuttaa.
Minua ei ilmeisesti koskaan kannata ahdistaa nurkkaan tai saa laatikosta...
=D
vko 15
Kainalot hiestä märkinä ja ääni vapisten (ja naama todella punaisena!!) raahustin esinaismieheni huoneeseen ja tunnustin hänelle faktat. Koin miltei jonkin moisen ruumiistairtautumiskokemuksen kuullessani oman värisevän ääneni sanovan "meille tulee vauva ensi syksynä". Tunnustusta seurasi piiiiiiitkä hiljaisuus. Pomon edessä seistessäni odotin hänen tekevän ratkaisevan liikkeen, joka antaisi syyn toteuttaa tarkoin suunnitelllun pakoreitin ja väistämättömän maan alle katoamisen.
Hyvästi tutkijan työ, hyvästi yhteiskuntatieteellinen ala, minusta tulee puutarhuri!
Pomon reaktio kuitenkin oli pyyteetön "onneksi olkoon!" Hän totesi, että onhan tämä projektin kannalta harmillinen uutinen, mutta niin mahtava juttu oman elämän kannalta, että hän suosittelee ehdottomasti siitä nauttimista. Hänen omassa elämässään lapset ovat kuulemmat juuri se juttu, mitä hän ei haluaisi jättää ikinä väliin.
Ihanaa, pakoreitti olisikin ollut mahdoton toteuttaa ja työni liian kiinnostavassa vaiheessa vielä hyljättäväksi!
Mieletöntä, kaikki hyvin. Kukaan ei huutanut tai ollut pettynyt minun, eikä paljastuksestani seurannut minkäänlaista saarnaa huonosta suunnittelusta ja vastuuttomuudesta. Kukaan ei kyseenalaistanut valintaani hankkia lapsia. Päinvastoin, minua onniteltiin hyvästä valinnasta. Tunnustuksen jälkeen keskustelimme vielä pitkät pätkät kaikesta mahdollisesta ja hyvin sopuisasti. Juttutuokio päättyi hyvässä yhteisymmärryksessä ja toiveikkaaseen sävyyn, homma jatkuu eikä hätää ole.
Hieno tyyppi tuo pomoni!
Tunnustettakoon kuitenkin vielä, että ehdin ennen kertomista lievästi sanottuna panikoida tunnin verran omassa työhuoneessani. Aivan liian pitkä aika hermoilla. Lietsoin itseni lopulta niin suureen paniikkiin, että päätin ottaa turvakseni tyhjän paperinkeräyspahvilaatikon (WTF?!?). Astuessani esinaismiehen huoneeseen pitelin siis tiukan uhmakkaasti tyhjää laatikkoa sylissäni. Ajattelin, että jos pomo käy kuumana niin harhautan häntä, heitän laatikon pöydälle ja pakenen vuorille. Vaihtoehtoisesti olisin myös voinut mätkäistä sillä napakasti hänät otsaan ostaen samalla lisäaikaa karkaamiseen.
Hyvä minä. Viisas ja looginen päätelmäketju, jota onneksi ei tarvinnut toteuttaa.
Minua ei ilmeisesti koskaan kannata ahdistaa nurkkaan tai saa laatikosta...
=D
vko 15
lauantai 19. helmikuuta 2011
Harjoittelua
Päätin tänään harjoitella lapsen saamista ja äidiksi tulemista.
Koska raskauteni on ollut aivan ihmeellisen oireeton ja mahastakaan ei näy vielä merkkiäkään, on oloni ollut välillä jopa sangen irrationaalinen raskaudesta puhuttaessa. Mikään kehossani ei viittaa lapsen saamiseen eikä mikään liion kotonammekaan. Toki viime vuoden aikana kotiimme on vaivihkaa eksynyt vanha aarikan lastenrattasiin kiinitettävä puinen ukko, joka on minun vanha, sekä puinen kilpikonnapalapeli, jonka ostin Prahasta. Mutta nämä eivät yksinään viesti valmistautumisesta äidiksi, vaan pikemminkin alkavasta puuleluaddiktiostani.
Siispä tänään päätin olla urhea ja harjoitella lapsen saamista. Käydessäni ruokaostoksilla citymarketissa huomasin kassoille valuessani lastenvaateosaston. Tämä osasto on niitä alueita cittarissa, mihin en ole koskaan eksynyt. Siis ikinä. Osasto on aina tarjonnut minulle yhtä paljon virikkeitä, kuin ruuvi- ja mutterisektori iki-ihanassa K-raudassa.
Tavaroita kärräillessäni alelaareja ainaisesti tarkkailevat silmäni kuitenkin harhautuivat tälle osastolle ja kas, siellähän oli rekillinen alennuksessa oleviavaatteita. Vauvojen vaatteita. Nopeasti tarkistin, ettei tuttuja ollut lähipiirissä ja sujahdin rekin luo vaivihkaa, jossa oli - ooh - vain kahdeksalla eurolla tavaraa myynnissä. Hetken hypistelyn jälkeen tuntui siltä, että olin aivan väärässä paikassa. Katselin epätoivoisena Tutan potkupukuja (tai bodeja, mikä lie asusteen nimi ikinä nyt on!), joiden kokoluokituksesta minulla ei ollut mitään aavistusta. Oikeasti ei mitään! Kokoja oli tarjoilla 56,62 ja 68 senttisille. Mistä hemmetistä minä tietäisin minkä kokoinen roikale sieltä oli tulossa. Tai ylipäätään minkäkokoisia ne roikaleet keskimäärin ovat?!?!?
Pienen pähkäilyn ja epämääräisen silmämääräisen mittailun jälkeen otin pöllökuvioisen vihreän valkoisen asusteen kärryyni, joka oli kokoa 56 cm. Valintakriteerinä toimi lähinnä kivanoloinen kuosi vaatteessa. Totesin itsekseni, että no, pare olla tuon pituinen jööti sitten tulossa. Toivottavasti asu sopii sille edes ekan viikon ajan.
Kotona länttäsin asun keittiön pöydälle ja jäin hykerrellen odottamaan Isännän kotiintuloa ja reaktiota. Omani oli lähinnä se, että kiertelin asua kuin kissa kuumaa puuroa tietämättä kuitenkaan mitä ihmettä sille aioin tehdä.
Vaatteen ostaminen tuntuikin hieman teennäiseltä. Mitä ihmettä teen jo nyt vauvatavaralla, kun aikaa asian konkretisoitumiseen on vielä puolisen vuotta? Masennukseen vaipumatta totesin urheasti, että tätä täytyy vielä harjoitella. Ei kukaan ole äiti syntyessään. Koska en itse koe minkäännäköistä kiintymystä tai kiinnostusta vauvatavaroihin, täytynee kiinnostusta herätellä vielä jonkin aikaa. Samoin tätä äitiyttä, jota täytyy makustella erityisen hissukseen ja perusteellisesti.
vko 14
Koska raskauteni on ollut aivan ihmeellisen oireeton ja mahastakaan ei näy vielä merkkiäkään, on oloni ollut välillä jopa sangen irrationaalinen raskaudesta puhuttaessa. Mikään kehossani ei viittaa lapsen saamiseen eikä mikään liion kotonammekaan. Toki viime vuoden aikana kotiimme on vaivihkaa eksynyt vanha aarikan lastenrattasiin kiinitettävä puinen ukko, joka on minun vanha, sekä puinen kilpikonnapalapeli, jonka ostin Prahasta. Mutta nämä eivät yksinään viesti valmistautumisesta äidiksi, vaan pikemminkin alkavasta puuleluaddiktiostani.
Siispä tänään päätin olla urhea ja harjoitella lapsen saamista. Käydessäni ruokaostoksilla citymarketissa huomasin kassoille valuessani lastenvaateosaston. Tämä osasto on niitä alueita cittarissa, mihin en ole koskaan eksynyt. Siis ikinä. Osasto on aina tarjonnut minulle yhtä paljon virikkeitä, kuin ruuvi- ja mutterisektori iki-ihanassa K-raudassa.
Tavaroita kärräillessäni alelaareja ainaisesti tarkkailevat silmäni kuitenkin harhautuivat tälle osastolle ja kas, siellähän oli rekillinen alennuksessa oleviavaatteita. Vauvojen vaatteita. Nopeasti tarkistin, ettei tuttuja ollut lähipiirissä ja sujahdin rekin luo vaivihkaa, jossa oli - ooh - vain kahdeksalla eurolla tavaraa myynnissä. Hetken hypistelyn jälkeen tuntui siltä, että olin aivan väärässä paikassa. Katselin epätoivoisena Tutan potkupukuja (tai bodeja, mikä lie asusteen nimi ikinä nyt on!), joiden kokoluokituksesta minulla ei ollut mitään aavistusta. Oikeasti ei mitään! Kokoja oli tarjoilla 56,62 ja 68 senttisille. Mistä hemmetistä minä tietäisin minkä kokoinen roikale sieltä oli tulossa. Tai ylipäätään minkäkokoisia ne roikaleet keskimäärin ovat?!?!?
Pienen pähkäilyn ja epämääräisen silmämääräisen mittailun jälkeen otin pöllökuvioisen vihreän valkoisen asusteen kärryyni, joka oli kokoa 56 cm. Valintakriteerinä toimi lähinnä kivanoloinen kuosi vaatteessa. Totesin itsekseni, että no, pare olla tuon pituinen jööti sitten tulossa. Toivottavasti asu sopii sille edes ekan viikon ajan.
Kotona länttäsin asun keittiön pöydälle ja jäin hykerrellen odottamaan Isännän kotiintuloa ja reaktiota. Omani oli lähinnä se, että kiertelin asua kuin kissa kuumaa puuroa tietämättä kuitenkaan mitä ihmettä sille aioin tehdä.
Vaatteen ostaminen tuntuikin hieman teennäiseltä. Mitä ihmettä teen jo nyt vauvatavaralla, kun aikaa asian konkretisoitumiseen on vielä puolisen vuotta? Masennukseen vaipumatta totesin urheasti, että tätä täytyy vielä harjoitella. Ei kukaan ole äiti syntyessään. Koska en itse koe minkäännäköistä kiintymystä tai kiinnostusta vauvatavaroihin, täytynee kiinnostusta herätellä vielä jonkin aikaa. Samoin tätä äitiyttä, jota täytyy makustella erityisen hissukseen ja perusteellisesti.
vko 14
keskiviikko 16. helmikuuta 2011
1-2 kg
Voi suuri turhanpäiväisyys ja valitus ja turhimus, mutta pakko kai tästäkin on nyt pakko ottaa pienet kierrokset ja voltit.
Tiedän, että raskauteen kuuluu painonnousu ja ruumiin kohtalaisen radikaalit muutokset, mutta minulla on kasvukipuja. Nimittäin oman ruumiinkuvani kanssa. Kiitos nykyään niin ihanan makuisen ruuan ja suuren ruokahaluni, vaaka on alkanut näyttää noususuhdannetta. Tämä on normaalia - tiedetään tiedetään - mutta silti hieman, öh, järkyttävää.
Olen pysynyt samoissa mitoissa jo pitkään ja aikuisiän paino on loksahtanut kohdalleen niillä säälittävillä liikunta-ja ruokamäärillä mitä olen tottunut päivästä toiseen suorittamaan. Nyt rutiineissa on selkeästi tapahtunut muutos, joka näkyy ah niin ihanan ärsyttävässä uudessa digitaalivaa´assamme. Entinen vaaka näytti armeliaasti jotakin pyöristettyä lukemaa kymmenen kilon tienoilla, mutta uusi vaaka kertoo sadan gramman tarkkuudella tuskallisen totuuden. Suunta on ylös, kenties pysyvästi, kenties vain joksikin aikaa.
Lisäksi säälittävä vatsa turvottaa aina välillä. Vauvasta se ei vielä todellakaan johdu, vaan nestekertymästä, mutta olo on hieman outo. Pullottava, iso, pyöreä, maha - minun maha. Kuuluuko toi oikeasti mulle? Eihän se enää kasva (eipä!!) ?
Ajatus on ristiriitainen, sillä vauvamaha on sympaattinen ja osin ehkä toivottu juttu, mutta samalla jotenkin paljastava. Mahan tullessa esiin, ei sitä voi enää piilotella, ei enää itseltä kuin muiltakaan. Se on kuin huutomerkki muille: katsokaa, täällä lisäännytään, niin kilojen kuin suvunkin osalta!
14 vko + 1,5 kg
lauantai 12. helmikuuta 2011
Ne hormonit
Nyt pääsivät hormonit pahasti yllättämään. Olen pitänyt itseäni koko alkuraskauden varsin selväjärkisenä ja rationaalisena toimijana. Raskaus ei ole muuttanut ajatuksen (järjen) juoksuani oikein mitenkään. En ole esimerkiksi haksahtanut haaveilemaan vauvanvaatteista, tavaroista tai tarvikkeista juuri ollenkaan. Ehkä pikemminkin päin vastoin, ne ovat tuntuneet vielä epäajankohtaisilta. Olen ymmärtänyt, että moni samassa tilanteessa oleva on päätynyt jopa siihen pisteeseen, että siipan on pitänyt evakuoida pankkikortti liikojen vauvanvaateostosten takia jo ensimmäisillä raskausviikoilla. Onneksi meillä siis ei ole mennyt näin, vaan alku on ollut hyvinkin tasaista. Pelottavan rauhallista.
Mutta, tänään tapahtui kummia. Olen kärsinyt aivan sairaanloisestia flunssasta, siis ihan oikeasti omat voimani ylittävästä räkätaudista nyt jo kolme päivää. Olen sen takia joutunut nukkumaan yksin sohvalla olohuoneen puolella ja niistänyt ainakin tuhat kertaa ja aivastellut saman määrän. Olo on ollut aivan surkea. Ja kun apteekista tarjotaan vain nasolinia raskaana olevalle, on se tuntunut samalta kuin käskettäisiin syödä lisää c-vitamiinia keuhkosyöpään. Lohdutonta!
Taistellessani himuista tautia vastaan koitti isännän vuotuisen hiihoreissun lähtöpäivä tänään. Täysin rationaalinen minäni painui lähtöhetken koittaessa jonnekin syvälle kiven alle sillä purskahdin itkuun ja vollotukseen isännän pukiessa vaatteita päälle. Lapsenomaisesti tarrasin hänen hihaansa ja voihkin kuinka kamalaa oli jäädä tänne yksin ja kuinka ikävä tulisi olemaan kova. Isäntä tästä tietty hätääntyi eikä alku ollut paras mahdollinen reissufiiliksen virittelijä. Hetken kyynelehtimisen jälkeen totesin, että itku tuli niin spontaanisti jostakin sielun syvimmästä sopukasta, että kyse oli pakko olla hormoneista eikä mistään oikeasta sielunhädästä. Sopersin isännälle kyynelehtien ja välillä nauraen, että älä välitä, tämä taitaa nyt olla niitä kuuluisia hormoneja, että hyvää reissua vain.
Jep, sitä ollaan raskaana.
vko 13
Mutta, tänään tapahtui kummia. Olen kärsinyt aivan sairaanloisestia flunssasta, siis ihan oikeasti omat voimani ylittävästä räkätaudista nyt jo kolme päivää. Olen sen takia joutunut nukkumaan yksin sohvalla olohuoneen puolella ja niistänyt ainakin tuhat kertaa ja aivastellut saman määrän. Olo on ollut aivan surkea. Ja kun apteekista tarjotaan vain nasolinia raskaana olevalle, on se tuntunut samalta kuin käskettäisiin syödä lisää c-vitamiinia keuhkosyöpään. Lohdutonta!
Taistellessani himuista tautia vastaan koitti isännän vuotuisen hiihoreissun lähtöpäivä tänään. Täysin rationaalinen minäni painui lähtöhetken koittaessa jonnekin syvälle kiven alle sillä purskahdin itkuun ja vollotukseen isännän pukiessa vaatteita päälle. Lapsenomaisesti tarrasin hänen hihaansa ja voihkin kuinka kamalaa oli jäädä tänne yksin ja kuinka ikävä tulisi olemaan kova. Isäntä tästä tietty hätääntyi eikä alku ollut paras mahdollinen reissufiiliksen virittelijä. Hetken kyynelehtimisen jälkeen totesin, että itku tuli niin spontaanisti jostakin sielun syvimmästä sopukasta, että kyse oli pakko olla hormoneista eikä mistään oikeasta sielunhädästä. Sopersin isännälle kyynelehtien ja välillä nauraen, että älä välitä, tämä taitaa nyt olla niitä kuuluisia hormoneja, että hyvää reissua vain.
Jep, sitä ollaan raskaana.
vko 13
tiistai 8. helmikuuta 2011
Tokat treffit
Jipii, piinaviikko on ohi ja päättyi onnellisesti: ultrassa köllöteli hikkaava daredevilin ja ironmanin näköinen ihmisen alku täysin onnellisena ja tietämättömänä tirkistelystä!
Kaikki raajat olivat kohdallaan (mistä isäntä oli erityisen onnellinen ja helpottunut) eikä mitään muutakaan poikkeavaa näkynyt. Huh mikä helpotus!
Seuraavilla treffeillä kurkataan sitten tarkemmin josko pitää varautua pikkuautoihin tai barbileikkeihin tai sitten jätetään se yllätykseksi viime hetkeen saakka...
vko12
Kaikki raajat olivat kohdallaan (mistä isäntä oli erityisen onnellinen ja helpottunut) eikä mitään muutakaan poikkeavaa näkynyt. Huh mikä helpotus!
Seuraavilla treffeillä kurkataan sitten tarkemmin josko pitää varautua pikkuautoihin tai barbileikkeihin tai sitten jätetään se yllätykseksi viime hetkeen saakka...
vko12
perjantai 4. helmikuuta 2011
Tipaton jatkuu
Kohta koittaa ultra, jonka jälkeen on paljastusten aika. Tipaton tammikuukin karkaa juuri sopivasti käsistä, eikä alkoholittomaan detoxkuuriin olisi voinut enää kauaa edes vedota.
Tipaton oli sinänsä hyvä veto, sillä sen taakse meneminen oli suht helppoa. Jos kyseessä olisi ollut poikkeuksellinen tipatun kesäkuu, olisi epäilyjä ollut enemmän. Nyt kukaan ei epäillyt vauva-asioita, vaan kaikki keskittyivät murehtimaan miksi eivät itse aloittaneet tipatonta tai mitä noille tipattomille voi muka kylään tullessa tarjota.
Olen ylpeä tipattomastani. En ikinä ole sitä aiemmin pitänyt, sillä en ole kokenut siihen tarvetta. Ajatukseni on ollut ("tosi viisasta") mallia: vain alkoholin kanssa ongelmaa kokevat pitävät holittomia kausia. Nyt se on kuitenkin itsellänikin luonnollisesti edessä pidempänä versiona. Lisäksi olen ylpeä isännästä, joka myös otti osaa tipattomaan omasta tahdostaan. Ulkopuolisten silmin asia näyttää tietty siltä, että tiukkisvaimo on pakottanut miehensä mukaan, mutta minulla ei kuitenkaan ole ollut asian kanssa mitään tekemistä. Isäntä halusi itse kokeilla miltä tuntuu olla näin pitkä aika juomatta, viime kerrasta kun taitaa olla hetki aikaa (muinoisesta riparikesästä asti). Sitä paitsi helpompaa se on ollut kahdestaan kuin yksin. Myös tipattoman Oikean syyn kyseenalaistamiselta ollaan samalla iisisti vältytty kun autovalmiuksissa olevia henkilöitä on ollut paikalla kaksi.
Tipaton tammikuu siis loppui normi kansalla tällä viikolla ja holillinen helmikuu alkoi, jolloin juomattomuus taas kyseenalaisetaan. On se vaan hassua, kuinka holittomana pysymisestä saa heti katseet niskaansa. Suomalainen juomakulttuuri on harvinaisen kummallinen. Ensi viikonloppuna meille tuleekin heti vieraita, jolloin vissylasini tulee paljastamaan kaiken. Heille on siis pakko kertoa uutisista vaikkei ultrassa olla käytykään vielä. Mur.
Mutta mutta, kohta aukeaa salaisuuksien verho muillekin. Verhoa raotetaan ensi viikonlopun vieraiden lisäksi (vihdoin!) rakkaalle siskolleni, joka on Ausseissa ihanan ruskeana ja tietämättomänä kuin papu.
Pidähän tuolista kiinni sis, sinusta tulee täti ja minusta äiti!
vko 12
Tipaton oli sinänsä hyvä veto, sillä sen taakse meneminen oli suht helppoa. Jos kyseessä olisi ollut poikkeuksellinen tipatun kesäkuu, olisi epäilyjä ollut enemmän. Nyt kukaan ei epäillyt vauva-asioita, vaan kaikki keskittyivät murehtimaan miksi eivät itse aloittaneet tipatonta tai mitä noille tipattomille voi muka kylään tullessa tarjota.
Olen ylpeä tipattomastani. En ikinä ole sitä aiemmin pitänyt, sillä en ole kokenut siihen tarvetta. Ajatukseni on ollut ("tosi viisasta") mallia: vain alkoholin kanssa ongelmaa kokevat pitävät holittomia kausia. Nyt se on kuitenkin itsellänikin luonnollisesti edessä pidempänä versiona. Lisäksi olen ylpeä isännästä, joka myös otti osaa tipattomaan omasta tahdostaan. Ulkopuolisten silmin asia näyttää tietty siltä, että tiukkisvaimo on pakottanut miehensä mukaan, mutta minulla ei kuitenkaan ole ollut asian kanssa mitään tekemistä. Isäntä halusi itse kokeilla miltä tuntuu olla näin pitkä aika juomatta, viime kerrasta kun taitaa olla hetki aikaa (muinoisesta riparikesästä asti). Sitä paitsi helpompaa se on ollut kahdestaan kuin yksin. Myös tipattoman Oikean syyn kyseenalaistamiselta ollaan samalla iisisti vältytty kun autovalmiuksissa olevia henkilöitä on ollut paikalla kaksi.
Tipaton tammikuu siis loppui normi kansalla tällä viikolla ja holillinen helmikuu alkoi, jolloin juomattomuus taas kyseenalaisetaan. On se vaan hassua, kuinka holittomana pysymisestä saa heti katseet niskaansa. Suomalainen juomakulttuuri on harvinaisen kummallinen. Ensi viikonloppuna meille tuleekin heti vieraita, jolloin vissylasini tulee paljastamaan kaiken. Heille on siis pakko kertoa uutisista vaikkei ultrassa olla käytykään vielä. Mur.
Mutta mutta, kohta aukeaa salaisuuksien verho muillekin. Verhoa raotetaan ensi viikonlopun vieraiden lisäksi (vihdoin!) rakkaalle siskolleni, joka on Ausseissa ihanan ruskeana ja tietämättomänä kuin papu.
Pidähän tuolista kiinni sis, sinusta tulee täti ja minusta äiti!
vko 12
keskiviikko 2. helmikuuta 2011
Kielletyt hedelmät
On asioita, joita raskaana oleva ei saa syödä. SIIS EI SAA SYÖDÄ. Neuvolasta saa kätevästi itselleen kiellettyjen aineisten ja einesten listan, jotka tulee noudattaa tarkoin. Valveutunut (kahden viivan) kansalainen käy tottakai myös Internettaamassa lisätietoa asioista mitä pyhässä mahatilassa oleva nainen ei saa nauttia.
Mutta mitä jos tekee mieli?
Suuren Ruokahaluni kasvettua ja Makuaistini herkistyttyä juuri listalla kiellettyinä olevat ruoka-ainekset tuntuisivat olevat juuri niitä, mitä tarvitsen. Nyt. Heti. Ja paljon.
Ah mätiä, maksamakkaraa, juustoja, madekeittoa, savukalaa, medium miinus pihviä, sushia! Viiniä!! Oih, joita ei saisi syödä!
Olen kuitenkin tehnyt syntiä .Kaikkia näitä, paitsi viiniä (ja mitään alkoholia) sekä sushia olen maistanut. Ja tietoisesti sekä tarkoituksella. Mätiä meni jouluna, sillä en vain pystynyt väistämään joulupöydän avaavaa mätivoileipaa Isännän vanhusten luona. Olisin muuten paljastunut. Koin tästä hetken huonoa omaatuntoa vannoen, etten koske enää kiellettyihin aineksiin.
Mutta sitten madekeitto yllätti. Isäni kalastama tuore made ja ah niin loistava resepti. Pakko syödä ja kolmena päivänä peräkkäin. Tätä seurasivat juustot, uutena vuotena ja kavereilla kylässä ollessa. Ihanat valuvat pastöroimattomasta maidosta valmistetut juustot. En edes pystynyt perjantaina Sellon Prismassa vastustamaan maistiaispistettä, missä oli punakittistä ihanaa juustoa. Maistoin ihan pikkuisen vain, pikkiriikkisen! Ryökäle!
Seuraavaksi meni maksamakkara, tuo A-vitamiinikirous. Töissä aamupalaksi oli ihan pakko ottaa sämpylä maksapasteijasiivuilla höystettynä. Kuola valuen en muutoin olisi päässyt mitenkään kahvion vitriinin ohi. Tästä hairahduksesta kerroin Isännällekin, joka suuttui. Googlasin hätäpäissäni maksapasteijan käyttösuositukset, joka oli muistaakseni joitakin satoja grammoja kuussa. Huh sen kyllä alitin, mutta ei siis enää maksaa tammikuussa. Raaka liha taas oli itse Isännän moka. Ruokanatsi -lisänimen saanut kokkini teki perjantaina ihanaa pihviä, ihanan puoliraakana. Nam, mutta niin laitonta.
Listalla on vielä savukala, jota ei saaa syödä, ainakaan vakuumipakattuna. Noh. Meinaan tänään tehdä lohi-katkarapu kiusausta. Listeriavaara on tiedossa, minkä takia ostin kalan suoraan tiskiltä. Silti mahdollisuus on olemassa. Tuskin kuitenkaan kovin suurena, sillä kiusaus paahtuu uunissa jonkun tovin. Tämä riskien otto on kuitenkin asia, mistä en ole ylpeä, mutta mitä en todennäköisesti tule muuttamaan. En pyri ahmimaan kiellettyjä partikkeleita tarkoituksella, mutta tulen hulluksi, jos kaikesta pitää kieltäytyä. Raskaus ei ole sairaus, enkä aio elää steriilissä kuplassa ihan kaikkea mahdollista peläten. Vai pitäisikö?
vko 12
Mutta mitä jos tekee mieli?
Suuren Ruokahaluni kasvettua ja Makuaistini herkistyttyä juuri listalla kiellettyinä olevat ruoka-ainekset tuntuisivat olevat juuri niitä, mitä tarvitsen. Nyt. Heti. Ja paljon.
Ah mätiä, maksamakkaraa, juustoja, madekeittoa, savukalaa, medium miinus pihviä, sushia! Viiniä!! Oih, joita ei saisi syödä!
Olen kuitenkin tehnyt syntiä .Kaikkia näitä, paitsi viiniä (ja mitään alkoholia) sekä sushia olen maistanut. Ja tietoisesti sekä tarkoituksella. Mätiä meni jouluna, sillä en vain pystynyt väistämään joulupöydän avaavaa mätivoileipaa Isännän vanhusten luona. Olisin muuten paljastunut. Koin tästä hetken huonoa omaatuntoa vannoen, etten koske enää kiellettyihin aineksiin.
Mutta sitten madekeitto yllätti. Isäni kalastama tuore made ja ah niin loistava resepti. Pakko syödä ja kolmena päivänä peräkkäin. Tätä seurasivat juustot, uutena vuotena ja kavereilla kylässä ollessa. Ihanat valuvat pastöroimattomasta maidosta valmistetut juustot. En edes pystynyt perjantaina Sellon Prismassa vastustamaan maistiaispistettä, missä oli punakittistä ihanaa juustoa. Maistoin ihan pikkuisen vain, pikkiriikkisen! Ryökäle!
Seuraavaksi meni maksamakkara, tuo A-vitamiinikirous. Töissä aamupalaksi oli ihan pakko ottaa sämpylä maksapasteijasiivuilla höystettynä. Kuola valuen en muutoin olisi päässyt mitenkään kahvion vitriinin ohi. Tästä hairahduksesta kerroin Isännällekin, joka suuttui. Googlasin hätäpäissäni maksapasteijan käyttösuositukset, joka oli muistaakseni joitakin satoja grammoja kuussa. Huh sen kyllä alitin, mutta ei siis enää maksaa tammikuussa. Raaka liha taas oli itse Isännän moka. Ruokanatsi -lisänimen saanut kokkini teki perjantaina ihanaa pihviä, ihanan puoliraakana. Nam, mutta niin laitonta.
Listalla on vielä savukala, jota ei saaa syödä, ainakaan vakuumipakattuna. Noh. Meinaan tänään tehdä lohi-katkarapu kiusausta. Listeriavaara on tiedossa, minkä takia ostin kalan suoraan tiskiltä. Silti mahdollisuus on olemassa. Tuskin kuitenkaan kovin suurena, sillä kiusaus paahtuu uunissa jonkun tovin. Tämä riskien otto on kuitenkin asia, mistä en ole ylpeä, mutta mitä en todennäköisesti tule muuttamaan. En pyri ahmimaan kiellettyjä partikkeleita tarkoituksella, mutta tulen hulluksi, jos kaikesta pitää kieltäytyä. Raskaus ei ole sairaus, enkä aio elää steriilissä kuplassa ihan kaikkea mahdollista peläten. Vai pitäisikö?
vko 12
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)