maanantai 30. elokuuta 2010

Jokos, jokos?

Mitä tapahtuukaan, kun nuoripari kohtaa, seurustelee pitkään ja saa koko suvun kiinnostumaan tekemisistään?
No, ensin pällistellään ja tutustutaan puolin sun toisin, sanotaan käsipäivää ja illallistetaan. Sitten alkaa oikea anoppi- ja appiehdokkaisiin tutustuminen sauna/teatteri-illoissa, viskin tai kuplivan kera (riippuen anoppilan perinteistä). Pikkuhiljaa astuu kuvioihin loppusuku ja kas kummaa lopulta alkaa nuorenparin peruspiina: no koskas meette naimisiin?

Tämän vaiheen onnistuin alkuun ohittamaan tokaisulla: heti kun joku maksaa häät. Törkeää, tiedetään, mutta en jaksanut kuunnella kuuden vuoden seurustelun jäälkeen enää yhtään kommenttia. Lopulta meni hermot ja häät järjestettiin pikavauhtia. Kaikkien anoppien ja sukulaisten kauhuksi. Hykertelin itsekseni että hah, siitäs saitte, prinsessahäitä ei tuulut eikä sukulaiset päässeet kuukausikaupalla fiilistelemään nuorenparin suurta rakkauden kliimaksia. Vihkitilaisuuteen osallistui vain viisi ihmistä: tuomari, me ja kaasobestmanit. Thats it.

Häiden jälkeen ovela muuvimme paljastui huonommaksi kuin osasin odottaa. Hääkyselyt kylläkin loppuivat, mutta äkkihäät tarkoittivat rakkaille vanhuksillemme ilmiselvää yllätysperheenlisäystä. Anoppi hypettikin itsensä heti häiden jälkeen hurmokseen. Viimeistään siinä vaiheessa, kun häiden jälkeen katosin muutamaksi kuukaudeksi maan alle (ihan normaalisti kesälomille), oli soppa valmis. Kesän lopulla rakas anoppini (siis ihan oikeasti rakas, vaikka näin nyt tilitänkin) tunkaisi itsensä hätäpäissään uuden sisustussuunnitelman kera kylään. Ihmettelin miksi kahvi ei maistunut. Pian tajusin, että kyse ei ollut kahvista, vaan jostain muusta. Tajusin vasta loppuvierailusta, että mahani oli tarkkailun alaisena. Olinkin jo kotvan aikaa ihmetellyt miksi sen katse harhailee koko ajan keskivartalossani...

Näitä on kertynyt vuoden mittaan jo muutama vastaavanlainen esimerkki. Olen ratkonut tilanteen kylässä ollessani kaappaamalla koko viinipullon (pahimmillaan konjakkipullon) viereeni ja nauttinut ison lasillisen irvistellen uteliaille katseille.  Joskus jopa toisenkin heti perään jotta vakuuttavuus olisi taattu. Viimeksi ärähdin veljelleni, joka kyseli sukulaispojan rippijuhlissa kaikkien vieraiden edessä että jokos, jokos? Hiuppuhetket koin, kun viime keväänä oltiin kyläilemässä sukulaisilla ja kesken hulppeaa päivällistä naamaani läväytettiin kysymys: oletteko lopettaneet jo ehkäisyn? WTF!?!

"Joo ollaan, tahdotteko tietää vielä asennot missä mambotaan? Olisiko antaa neuvoja?"

torstai 26. elokuuta 2010

Googlauksen alkeet

Nokka vuotaa ja keljuttaa. Syksyn eka flunssa on tässä ja nyt. Innostuin hetkeksi jo siitä, että kyse olisi raskauden ensi merkeistä. Tämä tietty pälkähti pieneen päähäni ahkeran googlauksen jälkeen. Joo, tiedetään, googlausta ei kannata liiaksi harrastaa tai oma ajattelukyky katoaa.
Minkä sille kuitenkaan voi kun toiveissa on jakautua, saada vauva, kersa, baby, oma lapsi, jota ei kuitenkaan kuulu. Damn.

Asiasta päätettiin jo viime vuoden puolella yhteisymmärryksessä Isännän kanssa. Yritys akoi tänä vuonna, ennen kesää. Maaliskuussa lähti keppi (ehkäisyimplantti) kädestä ja rinta kaarella vastailin ehkäisyneuvolan tädeille että nyt ollaan lasta tekemässä. Tosiasiassa punastelin vastaanoton penkillä kuin viimeistä päivää, kun ne kysyivät jatkoehkäisystä. Tuskan hiki otsalla selitin että kyllä sitä vielä jatketaan perinteisillä, ei hormonaalisilla vehkeillä ehkäisyä. Ihan kuin niitä tätejä olisi tämä seikka kiinnostanut.

Minua kuitenkin kiinnosti. Ekaa kertaa elämässä piti heittää pillerit ja hormonivalmisteet nurkkaan ja ryhtyä vastuuttomaksi. Tämä jännitti, sillä olen koko ikäni yrittänyt vain torjua huolellisesti mahdollisten lasten tuloa. Nyt sitä ei enää tarvinnut tehdä. Hämmentävää. Niinpä aluksi kokeiltiin ihan pikkuisen ilman mitään suojapukuja. Lasta ei kuulunut. Kokeiltiin vähän lisää, eikä kuulunut vieläkään. Nyt sitten ollaan jo vannottu, että mennään kohta jo ihan tosissaan, verenmaku suussa jos mitään ei tapahdu.

Nyt e-neuvolakäynnistä on kulunut puolisen vuotta ja mitään ei kuulu. Vieläkään. Täh!? Eikö sen raskautumisen pitänyt olla joka nurkan takana vaaniva vaara, teinityttöjen (ja niiden vanhempien) kauhu? Lupasin Isännälle, että alkuun ei olla tosissaan, vaan luotetaan "toivottuun vahinkoon". Isäntä toivoi myös, että apteekeista ei kaivettaisi heti alkuunsa kaiken maailman testitikkuja o-päiviä varten.
Noudatin kiltisti pyyntöä, mutta nyt alkaa jo kummastuttamaan: mikä mättää!? Isäntäkin on ruvennut hermoilemaan sillä hänen sukupuunsa muutamat oksat kantavat lapsettomuuden oireita. Nyt on päätetty, että on aika tarttua toimeen ja koota taistelusuunnitelma.

Tikkuja en vielä(kään) ostele, mutta jos ei homma superluomuna onnaa, on turvauduttava googleen!!